Minkälaisia piirteitä minulla on kaikkien "kotona" vietettyjen kauheiden vuosien jälkeen, vuosien, joiden aikana en osannut kyseenalaistaa kaikenlaista vääryyttä, mitä koin, ja joiden aikana minun normaali olisi muiden silmissä ollut kolmannen asteen helvetti?
Olen yksityinen, ehkä liiankin. Olin tottunut olemaan yksinäisyyden kuplassa ollessani "kotona". En jakanut asioita äitini tai toisen kanssa, ellei minulta kysytty, enkä aina silloinkaan. Jos minulta kysyttiin mielipidettä johonkin asiaan, en osannut sanoa mitään. Minulla ei ollut edes konseptia siihen, että minun mielipiteelläni olisi jotakin merkitystä. Nykyäänkään en aina osaa jakaa mielipiteitäni, koska minulla on iskostettu tunne siihen, että vastapuoli suuttuu, jos olen eri mieltä hänen kanssaan. Olen konflikteja välttelevä ja mielipiteetön.
Olen itsenäinen. Koska olen tottunut pärjäämään yksin, en jaa asioita ihmisten kanssa, ja oma kuutioni on minulle paikka, jossa on pelkästään oma yksityinen maailmani. Omat aktiviteettini ovat sellaisia, joita teen yksin. Kun joku uusi tuttavuus tulee kylään, olen aivan hukassa. Mitä voisin tehdä hänen kanssaan? Minulle ei tule mitään mieleen, pää lyö tyhjää. Toki YouTube ja muut sellaiset ovat olemassa, aina löytyy jotakin katsottavaa, mutta huono muistini yhdistettynä siihen, että tämä on minun maailmani, johtaa siihen, ettei mitään järkevää tule mieleen. Juuri tuon takia en yleensä oleskele ystävieni tai kavereideni kanssa kämpilläni, vaan pyrin menemään heidän luokseen. Olen huomannut, että lapsuuden kaverini kanssa juttu kulkee paljon paremmin, jos lähdemme ulos. Harmittavasti en usein keksi sielläkään mitään tekemistä.
Olen sulkeutunut. Minulle on haaste kehittää ihmissuhdetta tuttavuudesta pidemmälle. En osaa kertoa mitään itsestäni. Usein vain kommentoin muiden sanomisia. Sulkeutumiseen kuuluu myös se, etten ota yhteyttä ihmisiin, joiden seurassa en ole parhaimmillani. Minulla on muutama ystävä, joiden seurassa olen mieluusti, mutta kavereihini en useinkaan ota yhteyttä. En tykkää puhua puhelimitse, en pidä reaaliaikaisesta nettikeskustelusta. Nuo luultavasti sen takia, että olen tuolloin useimmiten omassa maailmassani, enkä halua rajoittaa itseäni, kun olen siellä missä tunnen oloni parhaimmaksi. Jos olen menossa jonnekin, pitsalle, kirpparille tai vastaavaan, en osaa ottaa yhteyttä muihin, vaan tyydyn menemään yksin, vaikka kaksin olisi tietenkin viihtyisämpää.
Tunteeni ovat polarisoituneita. Joko en tunne mitään tai tunnen ylitsevuotavia fiiliksiä. Joinakin päivinä tuntuu, että haluaisin halata jokaista vastaantulijaa, ja toisina hetkinä kiroan heidät alimpaan helvettiin, jonka jälkeen on taas neutraali mieliala. Ei ole välimaastoa. Olen siis jokseenkin tunneköyhä. Empatiani toimii erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi saatan tuntea melko vahvasti, kun luen jonkun blogia, mutta jos olen oikeassa maailmassa tilanteessa, jossa joku itkee, en välttämättä tunne mitään (tai sitten tunnen, mutta tukahdutetusti). Tuon takia aikoinani pidin itseäni jopa sosiopaattisenakin, mutta luulen, että olin vain niin sulkeutunut, masentunut, ja tottunut tukahduttamaan kaikki tunteet, että en vain huomannut enkä täten kokenut niitä. Ne purkautuivat vain ahdistuneisuutena.
Rutiinit lohduttavat minua. Kai se, että mikään ei ollut varmaa "kotona" aiheuttaa tuon piirteen. Koskaan ei tiennyt, mikä toista ei tällä kertaa käytöksessäni miellytä, milloin hän olisi minkäkinlaisessa tietoisuuden tilassa (sairaskohtaus? Nykyään epäilen, että kyseessä oli alkoholi, eikä mikään muu) tai milloin hän astuisi oman henkilökohtaisen tilani sisäpuolelle, mikä oli aina ihan helvetin ahdistavaa (kai tämän takia olen aina pelännyt läheisyyttä, mutta kaipaan sitä niin). Siispä asiat, jotka ovat pysyviä, luovat turvallisuuden tuntua muuten niin epävarmassa maailmassa.
Toki voisin listata myös ne tututkin piirteet, epäitsevarmuus jne., mutta ne ovat jo puhki puituja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti