Taukoa

Täten julistan pitäväni määrittämättömän pituisen tauon yhdestä päivästä muutamaan viikkoon. Sen näkee sitten. Aion kuitenkin toteuttaa sen 365 postausta, kunhan saan grooveni takaisin.

Väsymys^100 - kill me now

Väsymys alkaa olla sitä luokkaa, että olo on ihan kuin olisi tukevassa laskuhumalassa. Kaikki fyysinen toiminta tuntuu ylitsepääsemättömältä ja henkisellä puolella kaikki on vielä enemmän perseellään. Keskittymiskyky on luokkaa peruna, ajatus harhailee, en osaa aktivoida itseäni, eli tehdä yhtään mitään. Ei vaan ole kapasiteettia ryhtyä mihinkään. Tekisi mieli loikoilla sängyssä, mutta se tuntuu täysin turhalta, kun en kuitenkaan saa nukuttua. Nukahtamislääkkeiden avulla olen nukkunut todella pitkiä jaksoja näinä päivinä, mutta se ei tunnu auttavan. Se ei ole oikeaa unta, samanlaista virkeyttä ei ole havaittavissa.

En tiedä onko se sattumaa, mutta kun otan noita pillereitä niin unia on enemmän tai sitten muista ne paremmin. Kenties sekin viittaa siihen, että uni ei ole yhtä syvää kuin normaalisti. Tai sitten yksinkertaisesti nukkuessani pidempään saavutaan sen syklin, jossa unia nähdään, juuri ennen herätystä, kun normaalisti unet jäävät lyhyemmiksi. En tiedä. Tällainen limbossa oleminen ei ole yhtääääään mukavaa. Haluaisin joko tehdä jotain tai sitten koomata täysin tajuttomana sängyssä. En tällaista paskaa, jossa en voi tehdä kumpaakaan.

Epäilen, että minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kaikki arvot viittasivat viime kevään puolella siihen, mutta syksyllä arvot olivat lähes normaalit. Kenties minun vajaatoiminta meneekin sykleissä; pitkän talven loppupuoliskolla kilppari ei pysykään enää kehoni perässä, vaan pistää toiminnan sulkuun. Se saattaa olla syynä viime keväiselle burnoutillekin, ja ylitsevuotaville masennuksen tunteille.

Syyllisyys vastaansanomisesta meni pois. Koin kyllä kauheaa ahdistusta siitä tänään opistolla, mutta kun puhelin ystävälleni niin kenties molemmat mielessään antoivat toiselle anteeksi toisen vääryyden. Meinasin pyytää anteeksi ihan sanallisestikin, mutta en sitä kuitenkaan tehnyt. Enää ei tarvitse olla samanlaisessa kiusaantuneessa olotilassa kuin johon totuin "kotona" asuessa. En tykännyt yhtään olla kotona nuoruudessani. Pyrin välttelemään äitiäni ja toista viimeiseen asti, ja kotiin tultaessa yleensä vain hiivin jonnekin nurkkaan. Tuntui, että olisin palannut tuohon menneisyyden rooliin jälleen, kiusaantuneiden olojen takia.


Aasi hukkui, joten silta loppukaneettiin on tarpeeton.

Minulla on oikeus

Olen alkanut pikkuhiljaa avautua ihmisenä. Olen uskaltautunut sanomaan vastaan muutamille ystävilleni asioista, joita he ovat lähipäivinä tehneet ja jotka kävivät tunteisiini. Aloin tänään pohtia, olenko itsekäs, jos vaadin ihmisiä muuttamaan käytöstään minun takiani. Tai en itse asiassa vaadi, vaan kerron, jos jokin minua loukkaa, ja pyydän lopettamaan. Tuo on täysin uutta minulle. Olen aina vain sulkeutunut sisääni, pitänyt kaiken vääryyden minua kohtaan omana syynäni, ottanut kaiken paskan vastaan, ja sen seurauksena sitten masistellut.


On vain ennenkuulumatonta, että minullakin on oikeus olla vihainen ja pettynyt ihmisiin. En ole koskaan ollut varsinaisessa riidassa kenenkään kanssa, joten minulla ei ole kokemusta konfliktitilanteista. Nyt, kun olen kohdannut tulkintani mukaan vääryyttä, olen sanonut asiasta, en välttämättä kaikista konstruktiivisimmalla tavalla, mutta kuitenkin saanut asian pois sydämeltäni. Tuo paska fiilis, joka itselleni noista tapauksista tuli, poistui lähes välittömästi, mutta tietyllä tapaa välit ovat menneet hiukan viileämmiksi. Kai tuollainen on sitten normaalia.


Entisen ystäväni kanssa välit menivät todella kiusalliseksi, kun pistin aluksi yhteydenpidon jäihin. Kun sitten tavattiin parin kuukauden tauon jälkeen, olisin halunnut edes anteeksipyynnön myös reaalimaailmassa kaikesta paskasta, mitä hän minun niskaani satoi. Sellaista ei kuitenkaan kuulunut. Ehkäpä tuo oli se lopullinen syy sille, että en jatkanut yhteydenpitoa noiden muutaman tapaamisen jälkeen. Hän ei osoittanut katuvansa tekojaan.

Toisinaan mietin, olenko itse tehnyt vääryyksiä tuttaviani kohtaan niin, ettei toinen ole uskaltautunut sanomaan vastaan. Jotenkin haluan oikeuttaa itselleni sen, että sanon vastaan noista asioista pohtimalla sitä, olenko itse tehnyt jotain vastaavaa toiselle. Tunnen syyllisyyttä siitä, että tunnen siten kuin tunnen, ja uskallan vieläpä väittää vastaankin. Ei siitä pidä tuntea syyllisyyttä. Minullakin on oikeus tunteisiini. En vain ole tottunut tällaiseen. En pidä tästä tunteesta. Enhän minä tässä ole väärin tehnyt.


Vai olenko?

Elämä on

Kaikki on hyvin. En oikeastaan keksi mitään muuta kirjoitettavaa. Elämä tuntuu hyvältä. Voisin valittaa jälleen unettomuudesta, mutta en taida jaksaa. Voisin tuskailla jälleen tulevaa psykologikäyntiä, sitä, miten en varmasti osaa sanoa sanaakaan, että ahdistun varmasti tuona aamuna, mutta olkoon. Voisin nopeasti keksiä jonkin olevinaan nokkelan aiheen, josta kirjoittaa enemmän tai vähemmän asiaa, mutta se ei tunnu oikealta.


Demoni tahtoo puskea hänet pois, mutta en aio antaa sen voittaa. Hänen viestin luettuani mieleeni tuli jälleen, että hän ei ole se oikea™, vaikka eilen vannoin, että näin asia on. Ärsyttävää. Mitä enemmän pidän jostakusta, sitä enemmän työnnän hänet pois.


Alkaa tuntua siltä, että jonkinlainen raja on päivittäisen kirjoittamisen osalta tullut vastaan.

Se tunne

Tänään oli lähes koko päivän tyhjä olo. Eilinen vitutus on takana päin, vaikka vieläkin harmittelen sitä, että kehoni ei arvosta normaalia unirytmiä ollenkaan. Olisi niin paljon enemmän sanottavaa ihmisille, jos en olisi koko ajan jäässä. Mutta kuitenkin. Tuo tyhjyys tuntui oudolta. Ei ollut mitään tehtävää, en halunnut paiskia opiskeluhommia, en halunnut musisoida, en halunnut selata internettiä. Ei mitään. Kaikki tuntui, no, väärältä. En ollut masentunut, kaikki vain tuntui turhalta. Jokin outo kaipauksen tunne oli koko ajan läsnä, ja tajusin, että ikävöin häntä. Mielenkiintoista sinänsä on kysyä, voiko kaivata jotakuta, jota ei ole koskaan tavannut. No jaa. Tulkitsin tuon tunteen ikävöimiseksi, vaikka ei minulla sellaisesta ole kokemusta.

Tunteet ovat siis tulleet takaisin tajuntaani, mistä olen kiitollinen. Saanpahan ainakin jotain varmuutta tähän tilanteeseen, varsinkin, kun hänkin pitää minusta. Tai molemmat pitävät siitä kuvasta, minkä toinen on antanut. Ei saa olla liian naiivi, vaan realistinen. Nykyään odotan hänen viestiään innolla, kaiholla, ja jos viestiä ei olekaan tullut, en hajoa täysin palasiksi ja ala epäillä, että olen epäkelpo, vaan kohautan olkapäitäni ja jatkan elämääni. Selvä ero on havaittavissa: Ennen tarvitsin noita viestejä, nyt kaipaan niitä.


Ystäväni juttu ei toiminutkaan. Häntä ahdistaa. En tiedä, osasinko tämänpäiväisellä puolittaisella läsnäolollani auttaa hänen tuskaansa, mutta yritin parhaani. Hän kyselee jatkuvasti, että mikä hänessä on vialla. Ei hänessä ole mitään vikaa. Ei kenessäkään ole. Ihmiset vain tahtovat eri asioita, kaikki ihmiset eivät sovi toisilleen. Olisin halunnut sanoa tämän, halunnut saada hänet uskomaan tuohon totuuteen, joka hänen tilassaan vaikuttaa kenties vain tyhjiltä sanoilta, mutta olin liian aivokuollut tuottaakseni tuonlaista aivotoimintaa.


Ihmissuhteet ovat vaikeita.

Vitutus

Univaje alkaa olla sitä luokkaa, että mikä tahansa vituttaa. Internetin tökkiminen, ruuan tekeminen, naapurien ölinä ja varsinkin opiskelu. Haluaisin nukkua, mutta en vain pysty. Vituttaa, kun tuollaisen takia ajatus ei kulje mihinkään ja kommunikoinnista tulee lähinnä mölähtelyä, kun mitään järkevää ei tule mieleen. Tekisi mieli lojua sängyssä ja antaa edes kehon levätä, vaikka mieli pyörisikin normaaleilla urillaan. Ei vain jaksa jaksaa. Haluan lomalle. Haluan valvoa niin, että en pysy enää pystyssä, ja rojahtaa sitten sängylle ja vain nukkua, nukkua, nukkua. Nukahtamislääkketkään eivät auta. Pitänee vetää viisinkertainen annos, jotta jotakin tapahtuisi. En keksi mitään muuta syytä tälle ärtyneisyydelle ja hitaudelle, vaikkei sitä tiettyä uneliaisuutta olekaan havaittavissa.

Tuntuu taas siltä, että soitin psykologille turhaan. Ei minulla ole mitään sanottavaa. Nyt on hyvä kausi, joten tuntuu hölmöltä mennä istumaan ja yrittämään keksiä, mikä minua vaivaa. Ahdistuskohtauksia en kuitenkaan ymmärrä. Olen jännittänyt uusia sosiaalisia tilanteita lähes aina, mutta ahdistukseen asti ne eivät ole menneet. Siksi olisi mukava tietää, miksi juuri nyt tuo oire on tullut pintaan. Olen jo keksinyt kaikista todennäköisimmän syyn masentuneisuuteeni, mikä sen puhkaisee, ja mikä sen funktio on tässä kognitiivisesti häiriöityneessä pääkopassani. Menneisyydestä olisi tosin hyvä puhua, ja kuulla mielipide näihin teorioihini. Pitää ottaa se A4:n kokoiseksi muodostunut lista kaikista asioista, jotka askarruttavat, mukaani tapaamiseen.

Muutapa tässä ei olekaan. Kuuntelen aggressiivista musiikkia ja yritän saada vitutuskertoimen siedettävälle tasolle ja uneliaisuuden maksimiin.

Turha toivo.

Piirien merkitys - yksilö tarvitsee paikan

En tiedä, miksi en jossakin seurassa osaa keskustella. Kai keskustelun onnistumiseksi toisen osapuolen pitää tehdä hiukan enemmän kuin minä, tai muuten siitä ei tule mitään. En oikein tiedä. Mieleni toimii oudoilla tavoilla. Joskus se vain lukkiutuu täysin, ja mitään järkevää ei tule mieleen. Viime viikot ovat olleet siinä mielessä hiljaisia, etten ole voinut etsiä mitään niistäkään. No jaa. Hauskaa kaverini kanssa silti oli, vaikka sanoja, joita sanottiin, oli varmasti alle 100 koko kolmen tunnin aikana. Toisaalta, eihän aina sanoja tarvitakaan. Toisinaan on hyvä myös pitää suu kiinni.


En oikein tiedä, mihin elämäni on menossa. Päiväni toistavat melko pitkälti samaa kaavaa aina, lukuunottamatta melko säännöllisiä tapaamisia kavereideni, ystävieni ja lähisukuni kanssa. Muilla tuntuu olevan paljon aktiivisempi sosiaalinen elämä, ja monipuolisempaa kanssakäymistä, peli-iltoja, leffailuja ja muuta. Toisaalta, jos nautin tällaisesta elämäntyylistä, ei ole järkeä lähteä sitä muuttamaankaan. Miksi se sitten vaivaa minua?

Minulla ei ole piirejä, vaan yksilöitä, joiden seurassa viihdyn. Kenties se on se juttu. Kun on aina vain kahden, ei välttämättä tule mieleen, että jotakin muutakin voisi tehdä kuin samoja vanhoja juttuja. Ystävän 1 kanssa keskustelemme sekä kuuntelemme ja soitamme musiikkia. Ystävän 2 kanssa pelailemme ja opiskelemme. Ystävän 3 kanssa olemme kämppiksiä, joten juttelemme silloin tällöin ja teemme joskus ruokaa yhdessä. Kaverin 1 kanssa selailemme nettiä, katsomme leffaa ja puhumme koulusta. Kaverin 2 kanssa "keskustelemme", eli puhumme niistä asioista, jotka häntä kiinnostavat, minun juttuni hän usein jättää reagoimatta. Kaverin 3 kanssa pelailemme. Kaverin 4 ja 5 kanssa, no, emme kai (vielä) ole kavereita. Veljeni luokse menen lähinnä vaihtamaan kuulumisia ja tervehtimään hänen vaimoaan ja lapsiaan. Kotiin menen, no, oleskelemaan. Sitten on vielä puolitutut ja kaverit yliopistolla, joiden kanssa en vietä aikaa opintojen ulkopuolella, ellei bileitä lasketa. Siinäpä sosiaalinen elämäni.


Olen kiitollinen kaikista noista kontakteista, mutta jotenkin elämä tuntuu vaillinaiselta. Okei, opiskelut menevät hyvin (ja siihen menee suurin osa ajastani), minulla on harrastuksia, minulla on melko varma työpaikka ehkä jopa loppuelämäkseni, jos vain haluaisin. Mutta silti. Jotakin puuttuu. Tietyllä tavalla kaipaan jotakin piiriä, jotakin, johon kuulua yhtenäisyyttä. Yläasteella meillä oli piiri, lukiossa meillä oli piiri, fuksivuonna meillä oli piiri. Nyt mikään noista ei ole olemassa. Luulisin, että jokainen ihminen etsii omaa paikkaa maailmassa, ja noissa piireissä jokaisella oli oma roolinsa, jokin juttu, joka teki tuosta yksilöstä sen piirin uniikin jäsenen. Tuollaiseen piiriin ei liitytä, vaan se syntyy. Jokainen yksilö kasvaa osaksi tuota täydellistä kokonaisuutta. Kuitenkaan tuollaiset piirit eivät lähes koskaan ole pysyviä. Elämä vetää jokaista eri suuntaan, ja tuo piiri hajoaa. (Liikaa toistoa, piiri piiri piiri)

Jotenkin tuntuu, että tulen olemaan todella paljon sosiaalisesti köyhempi, kun muutan muualle.

Treffit, osa 1½

Tämän päivän vietin paiskimalla hommia, katsomalla elokuvan ja tekemällä ruokaa. En mennyt yliopistolle syömään, sillä en halunnut paskaa fiilistä siitä, että pääsisin mahdollisesti viettämään jälleen todella kiusallisen tilanteen puolituttujen kanssa. Jo toinen viikonloppu putkeen, kun olen jättänyt tuon väliin, tosin viimeksi oli pätevä syykin. Toisaalta, en kai mökkihöperöidy tuollaisen takia. Pitää kuitenkin saada taas tuostakin rutiinista kiinni.


Tuli taas sellainen fiilis, että on aivan turhaa kirjoittaa asioita ylös päivittäin. Eihän joka päivä tapahdu ihmeellisiä, eikä aina tule mieleen järkeviä asioita tai tuntemuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Eilisen pohdinnan jälkeen aivokapasiteettini on kuormitettu loppuun, ja nyt on lataamisen aika. Toisaalta, kaipa tällainenkin saattaa kiinnostaa minua itseäni tulevaisuudessa, kun katselen taaksepäin elämääni.


Hän vastasi aivan kuten odotinkin. En voi kuitenkaan olla pohtimatta sitä, minne tunteeni häntä kohtaan ovat hävinneet. Miten olin aluksi melkein euforinen, kun katselin hänen kuvaansa ja luin hänen juttujaan, kun taas nyt olen neutraali? Ehkä hän ei olekaan oikea henkilö minulle. Pienetkin eroavaisuudet tuntuvat massiivisilta. Hän vaikuttaa "liian" sosiaaliselta. En tarkoita, että sosiaalisuus olisi huono asia. Tarkoitan sitä, että itse tarvitsen aikaa yksin akkujen lataamiseen, ja jos toinen on todella ekstrovertti, ei yhteensopivuus ole taattu. Turhaan minä näitä pyörittelen päässäni, sillä tapaamisessahan se viimeistään selviää. Tai sen jälkeen, introspektiossa. Laitan liikaa painoarvoa tulevaisuudelle, kun pitäisi keskittyä nykyisyyteen. Eihän mitään ole vielä tapahtunut meidän välillämme. Kuulostan säälittävältä.

Nuo (kaukaisuudessa) tulevat treffit tuntuvat, no, neutraaleilta. Ei hyvällä tavalla. En vain tiedä, mitä odottaa. Heikkouteni on se, että olen huono uusien ihmisten kanssa. Vahvuuteni on se, että olen mielestäni todella hyvä kahdenkeskisessä keskustelussa. Kiusalliset hiljaisuudet kuitenkin ovat kaikista kauheimpia. Menen jotenkin outoon semi-ahdistuneisuusmoodiin, kun sellainen yllättää. Katseeni alkaa harhailla, ja yritän keksiä jotain sanottavaa, ja useimmiten suusta ei tule kuin jotain tyhmää, jota kadun heti sekuntia myöhemmin. Sanon myös asioita, joita en tarkoita, jos olen stressaantunut. Pelkään myös sitä, että olen antanut aivan väärän kuvan toiselle osapuolelle itsestäni, että olen muuntanut joitakin ominaisuuksiani viesteissäni, ja todellisuus ei vastaakaan tuota kuvaa. Pelkään myös, että en osaa osoittaa tunteitani, etten osaa ottaa fyysistä kontaktia. Pitäisi kai vain osata astua pois kuplastani. Turhaahan tällainen ajattelu on.

En tosin ole ahdistuneessa mielialassa, vaan pohdiskelevassa.

Here we go again...

Viime perjantainen toistui. Ystäväni mainitsi siitä, miten hänen juttunsa on edennyt tuon tytön kanssa. Hän on kuitenkin ahdistunut. Ahdistunut siitä, että toinen ei ehkä välitäkään. Ahdistunut siitä, että juttu loppuu. Ahdistunut siitä, että ahdistus jatkuu. Yritin vakuuttaa hänet siitä, että tuo tyttö pitää hänestä, ei hän muuten treffailisi hänen kanssaan. Sitten hän mainitsi saaneensa jälleen, ja olin taas kerran vajoamassa masennuksen suohon. Tuollaisen kohtauksen saatuani en koskaan osaa puhua, lamaannun täysin. Kuitenkin sain kiinni jostakin ajatuksen poikasesta, ja valitin ystävälleni siitä, miten paskalta tuntuu, kun hän valittaa, vaikka toinen osapuoli aivan selvästi pitää hänestä samalla kun itse olen vielä aloituspisteessä tuossa kummallisessa maailmassa, jota ihmissuhteiksi kutsutaan.

Tuo avautumiseni oli väärin, en missään tapauksessa halunnut vähätellä ystäväni fiiliksiä, eikä aikomukseni ollut syyllistää häntä oman mieleni kieroutuneista kiemuroista. En vain kestänyt tuota puristavaa vannetta sydämeni ympärillä, jonka nuo sanat saivat demonin asettamaan sinne. Jotenkin tuo avautuminen kuitenkin puhdisti ilmaa, ja ystäväni pyysi (turhaan, eihän se ollut hänen vikansa) anteeksi sanojaan, ja lupasi yrittää olla masentamatta minua. Tunnen syyllisyyttä tuosta. Ulkoistin ongelmani hänelle, syytin häntä asiasta, joka ei ole hänen vikaansa. Tuo puristava tunne kuitenkin hävisi, enkä ole masentunut.


Epäilemättä seksuaalisuus liittyy oleellisesti läheisyyteen ja rakkauden tunteeseen. En saanut lapsena tarpeeksi rakkautta (surullista viulumusiikkia), joten se, että toiset saavat nuo tarpeensa täytetyksi saa minut tuntemaan itseni hylkiöksi, sellaiseksi, joka ei ansaitse rakkautta. Näin asian itse järkeilisin. En näe mitään muuta syytä sille, miksi reagoisin noin vahvasti. Eihän seksi tietenkään välttämättä aina edes liity rakkauteen, mutta läheisyyteen ja haluttuuteen kylläkin. Nekin ovat erittäin tärkeitä.

Tai ehkä kyseessä onkin yksinkertaisesti kateus. En vain osaa tuoda noita tunteita ilmi, koska olen tottunut tukahduttamaan ne, ja tukahduttamalla ne purkautuvat sitten masennuksena. Tällä kertaa osoitin tuon kateuden tunteen, tuon turhautumisen siitä, että joku ahdistuu siitä, että on ollut intiimimmässä mahdollisessa tilanteessa toisen kanssa, ja masennus katosi. Mahdollista sekin.

En oikein tiedä, kuinka toisin tuon asian esille psykologilla, onhan se melko arkaluontoinen.

Huumori yhdistää, ja erottaa

Huumorintaju on ehkä kaikista ihmisten ominaisuuksista eniten yhdistävä tekijä. Ainakin omalla kohdallani viihdyn paljon enemmän sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät huumoriani ja toisaalta joiden huumoria minä ymmärrän. Eräällä kavereistani on hyvin erilainen käsitys siitä, mikä on hauskaa verrattuna minuun. Se, mikä hänen mielestään on mielenräjäyttävän huvittavaa (esimerkiksi sketsi) saattaa omasta mielestäni olla vain tyhmää. Toisaalta, jos itse sanon jotakin vitsiksi tarkoitettua, hän ei välttämättä tajua, että vitsailen. Ehkä siksi emme ole koskaan olleet erityisen läheisiä, vaikka tunteneet olemmekin jo yläkoulusta asti.

Tietyllä tavalla tuollainen rajoittaa todella paljon kanssakäymistä. Nauru kuitenkin rikkoo esteitä ihmisten välillä. Se on luonteva tapa näyttää tunteita toiselle, mikä lisää luottamusta ihmisten välillä. Tietenkin se, että toinen ymmärtää, mitä sanojen takana on, luo tietynlaisen yhteyden tunteen ihmisten välille. Kun toinen reagoi tavalla, jolla haluaakin toisen reagoivan, sanallisen vihjailun avulla, tuntuu kuin toinen olisi samalla aaltopituudella, että toinen ymmärtää jotakin enemmän sinusta itsestäsi kuin monet muut ihmiset. On ihan loogista pitää enemmän sellaisesta seurasta, jonka seurassa saa nauraa ja naurattaa. Se luo jo neurobiologisestikin paremman olon, ja varmasti psyykkisestikin. Kun voi pitää hauskaa toisen kanssa, osaa luottamuksen kasvaessa osoittaa myös muita tunteita ja puhua sellaisista asioista, joita ei kaikille jaa.

Huumori on myös tutustumisvaiheessa melko helppo tapa valaa luottamusta ja luoda yhteyden toisiin ihmisiin. Toisaalta liian omaperäinen ja kyseenalainen huumori saattaa pelottaa ihmisiä kauemmaksi. Esimerkiksi ystävieni kanssa leikinlasku menee niin paljon sovinnaisuuden rajan toiselle puolelle, että joku saattaisi pitää meitä rasisteina, perversseinä, sairaina, ilkeinä ja aivan järjiltään olevilta. Okei, joku saattaisi sanoa, että tuo jälkimmäinen pitää paikkaansa ainakin minun kohdallani. Kuitenkin pointtina on, että tuon luottamuksen kautta, joka on syntynyt ihmissuhteissa, voi helposti sanoa asioita, myös kyseenalaisia sellaisia, niin, että toinen ymmärtää täsmälleen, milloin kyse on huumorista. On helppo heittää ironista läppää vaikkapa homoseksuaaleista, kun tietää että toinen ymmärtää että olen täsmälleen päinvastaista mieltä kuin mitä sanat antavat ymmärtää.


Tämä meni nyt jaaritteluksi, mutta huumori on liima, joka pitää ihmissuhteita kasassa.

Fuck the system?

Huomasin tänään, etten enää syytä "systeemiä" kaikesta paskasta, mitä olen joutunut kohtaamaan. En ulkoista omaa itsevarmuuteni puutetta mm. ulkonäköni suhteen medialle, en koe turhautuneisuutta siitä, että miesten kuuluu olla aloitteellisempi osapuoli ihmissuhteissa, en syyllistä yhteiskuntaa siitä, että on olemassa rikoksia ja pahoinvointia, en syytä maailmankaikkeutta olemassaolon tuskasta. Olen ajautunut enemmän yksilökohtaisempaan elämänkatsomukseen, siihen, että jokainen ihminen tekee loppujen lopuksi omat valintansa elämänsä suhteen, rajoitteista huolimatta, minä mukaan luettuna. 

Rajoitteinani kulkevat masentuneisuus ja sulkeutuneisuus. En enää oikeastaan pidä itseäni itsetunnottomana ihmisenä. Tuo sulkeutuneisuus vain rajoittaa joitakin asioita huomattavasti, minkä sitten tulkitsen itsetunnon puutteeksi. En esimerkiksi ole kovin puhelias, eikä fyysinen kontakti tule minulle luonnostaan. Ne eivät ole itsetunnon puutetta, vaan introversiota ja tietynlaista henkistä varovaisuutta. Introversio on aina ollut, varovaisuus on tuotosta menneisyydestä.


Masentuneena kaikki tuntuu paskalta, jolloin tunnen alemmuudentunnetta kaikesta. Tuolloin ajatukseni harhautuvat aivan väärille urille. Juuri tuo ystäväni onnistuneen bileillan kertoilu sai jostakin syystä masennuksen nousemaan esiin. Reagoin väärällä tavalla isoihin asioihin. Oikea tunne tuosta kuullessani olisi ollut kateus, mutta sen sijaan halusin vain tappaa itseni. Samaa tunsin, kun epäonnistuin viime vuoden puolella yliopiston suullisessa esityksessä. Molemmat tapaukset olivat tilanteita, joissa oli vahvana jokin negatiivinen tunne, joka omassa mielessäni alensi arvoani ihmisenä, ja reagoin tuon takia aivan liian vahvasti ja hyvinkin erikoisella tavalla. Vahvoja reaktioita ovat aktivoineet myös kaikki yritykseni naisrintamalla, tai joissakin tapauksissa se, etten ole edes yrittänyt. Kun yksi väärä ajatus pääsee mieleeni, on tie ahdistukseen varma. Esimerkkinä ajatus, että "ehkä vastapuoli on löytänyt jonkun komeamman ja fiksumman", saa minut automaattisesti vihaamaan itseäni.

Haluaisin ymmärtää enemmän, miten mieleni toimii, miten masennukseni aina aktivoituu uudelleen ja uudelleen ja miksi en pääse eroon haitallisista pakkoajatuksista, mutta koska olen elänyt tällaisena lähes aina, on vaikea saada kiinni jostakin konkreettisesta. Itsereflektio on vaikeaa, kun ajatukset ovat mössöä. Varsinkin, kun fyysinen väsymys painaa psyykkisen lisäksi.

En ole pitkään aikaan ajatellut oikeasti syvällisiä asioita.

Minulla ei kai vain ole energiaa tehdä niin.

Zombipäivä, sisko, ja tapaaminen

Zombina selvisin hyvinkin lyhyestä päivästä yliopistolla muutaman tunnin yöunien jälkeen. Kehoni ei jälleen arvosta minua ollenkaan. Ei minua varsinaisesti väsyttänyt, mutta aivotoiminta ei ollut kaikista vilkkainta. Kämpille palatessani yritin nukkua päiväunia, mutta niistäkään ei tullut mitään, joten päätin ryhtyä toimeen. Kävin tavaratalossa heittämässä reklamaation tuotteesta, minkä jälkeen suuntasin kotiin lapsenvahdiksi.

Tuntui oudolta katsella kotona vanhoja kuvia minusta lukioikäisenä. Okei, näytin aivan helvetin tyhmältä silloin, se nousi ensimmäisenä esiin. Toisena mieleen tuli se, että tuolloin vielä kuvasin elämääni, tosin melko harvoin, ja silloinkin suuntasin kameran muihin ihmisiin. Kolmantena se, että olen kasvanut noista ajoista melko paljon. En ole enää se erittäin epävarma ja kyyninen nörttipoika, joka ei osannut pitää huolta siitä harakanpesästä, jota hiuksiksi kutsutaan (miksi en tuolloin nähnyt sitä?).

Kotona myös tajusin, että siskollani on havaittavissa masentuneisuuteen viittaavia oireita, eikä hän ole vielä edes yläkoulussa. Hän kyselee toisinaan, onko hän liian laiha tai lihava, häntä kiusataan koulussa, hän turhautuessaan toisinaan viittaa itsensä vahingoittamiseen, hän hakee huomiota tekemällä tyhmyyksiä ja hän sulkeutuu täysin omiin maailmoihinsa kotona, eli liimautuu tietokoneen ääreen, vaikka kavereita olisi kylässä. Äitini kasvatusmetoditkaan eivät auta yhtään hänen tilannettaan. Olen huolissani. Entä jos hänestä tulee kuin minä? Tytöt usein tuntevat vieläkin vahvemmin kuin pojat, joten hän saattaa olla vieläkin pahemmassa jamassa yläkouluiässä kuin itse olin. Toivon parasta, pelkään pahinta.

Lähetin hänelle viestiä ja ehdotin tapaamista. Vastaus saapunee lähipäivinä. Jotenkin jonkinlainen tunne on palannut häntä kohtaan, joten en luultavasti huijaa häntä enempää kuin itseäni tekemällä tuollaista aloitetta. Ensimmäistä kertaa tiedän vastauksen jo etukäteen. Olen kenties oppimassa luottamaan vaistoihini, tai sitten olen aivan liian optimistinen. Onhan tässä jo puolitoista kuukautta jo kirjoiteltukin, joten on jo aikakin osoittaa jonkinlaista halua viedä asiaa juttelutasolta pidemmälle. Naamatusten tietää sitten, miten persoonat oikeasti sopivat yhteen, ja jos tunteita on ylipäätään olemassa. Jotenkin aina tahdon ajatella liian pitkälle näitä juttuja; pohdin jo, miten kaukosuhde tulee toimimaan, jos sellainen syntyy.

Se on vasta sen ajan murhe.

Back in business

Meinasin jo yhdessä päivässä menettää kosketuksen tähänkin hommaan. Ei siis pidä pitää tuollaisia muutaman rivin päiviä enää, sillä nyt kirjoittaminen tuntuu varsin nihkeältä ja ei-luonnolliselta. Kenties tämä tästä.

Eilen oli siis paljon parempi olo, sillä kävin ystäväni luona kylässä. Siellä oli hauskaa, joten pystyin unohtamaan murheeni lähes koko loppupäiväksi. Kuitenkin tänään tuo hiipivä fiilis tuli takaisin, ja opistollakin tunsin pientä epämukavuutta koko ajan. Myöskään sosialisoinnista ei meinannut tulla mitään, sillä kun olen masennusmoodissa, en ilmeisesti jaksa keskittyä ulkomaailmaan ja sisäisen maailman asioita en voi jakaa. Olen siis vieläkin enemmän lukossa kuin normaalisti. Viikonlopun tapahtumista ei voi kertoa, sillä, no, eihän niitä kukaan halua kuulla, joten en tiedä yhtään, mistä puhua.


Väsymys on myöskin ylitsepääsemätöntä. Tuntuu, että nukahtaisin pystyyn, mutta huonojen unenlahjojeni takia en pysty nukkumaan. Tämä on kuitenkin yksi harvoista kerroista, kun tuollaista sattuu tänä lukuvuonna. Ehkä tuo on yksi niistä syistä, miksi mieliala on ollut paljon parempi tänä vuonna verrattuna edelliseen, jolloin ravasin milloin missäkin tapahtumassa yömyöhälle alkoholin ollessa mukana kuvioissa. Unirytmi on erittäin tärkeä juttu, mutta sen ymmärtää vasta, kun sen menettää. Täytynee siis pidättäytyä alkoholista, vaikka yyberpaska olo vaivaisikin. 


En oikein tiedä, kuinka etenisin hänen kanssaan. Olen alkanut epäillä, että olemme liiankin erilaisia, enkä ole varma, tunnenko mitään häntä kohtaan. Kenties tuon tunteen saisi selville lopullisesti vasta kasvotusten tapaamisessa. Lupasin itselleni, että ehdotan sitä seuraavassa viestissä, joten en kai mitään häviäkään, jos hänet tapaan. Toivon vain, että mielialani olisi kunnossa, kun tapaaminen koittaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, niin uskomattomalta kuin se minusta tuntuukin, että hän pitää minusta (tai siitä kuvasta, jonka hän viesteistä saa), sillä tulkitsisin joitakin kohtia hänen viesteistään siten, että hän yrittää saada minut mustasukkaiseksi.

En tiedä, onko se hyvä merkki.

Tänään en kirjoita mitään.


Fiilis on eksponentiaalisesti parempi

Tekisi mieli harjoittaa itsesensuuria eiliseen tekstiin.

Mutta olkoon.

En jaksa ajatella.

Paradoksi.

Miehet eivät itke

Paska fiilis jatkui tänään. En koskaan pysty nukkumaan oikein, kun minulla on alkoholia veressä, joten uni oli katkottaista, ja noiden mikrounijaksojen välillä en osannut ajatella muuta kuin ystävääni ja hänen onnistumistaan ja omaa alemmuuttani. Tuo jatkui herättyäni. Olin koko ajan katkeamisen partaalla, joten yritin siirtää ajatukseni johonkin muuhun, kuten opiskeluun. En kuitenkaan pystynyt tuohon. Lähdin käymään porukoitteni luona, mutta he eivät olleet kotona. Siellä sitten romahdin. Puoli tuntia pyörin lattialla ja itkin paskaa elämääni, paskaa lapsuuttani, paskaa itsetuntoani, kaikkea.

Aina, kun kuulosti siltä kuin joku olisi rapistellut avaimia oven takana, lopetin tuon toimintani, ja tunteeni lakkasivat heti. Kaipa vanhat käytökseni ovat edelleen vallitsevina. Kätken tunteeni kaikilta. En halunnut siskojeni näkeväni minua tuossa tilassa, saati sitten äitini. Kun sitten rapina olikin vain tuulta, tuntui kuin jokin kytkin olisi jälleen mennyt päälle, ja jatkoin vollotustani. Halusin tekstata masentuneelle kaverilleni, jota autoin fuksivuonna, mutta en pystynyt. Mitä hän voisi sanoa, jotta oloni parantuisi? Ei mitään. Pyörittelin ennen tuota kohtaustani päässäni ajatusta, että menisin jonkun naapurin rouvan tai neidin luokse lainaamaan kahvia, ja tuon johdosta jotenkin yhtäkkiä päätyisin sänkyyn kyseisen henkilön kanssa. Kun sitten päätin olla tekemättä noin, en kestänyt enää itseäni ja paskaa olotilaa, joka tuntui siltä kuin sydämeni ympärillä olisi rengas, joka puristuisi kasaan. 

Kaiken tuon henkisen taakan lisäksi kärsin neste- ja ravintohukasta eilisen ryyppäjäisten johdosta. En muistanut syödä illalla, en pystynyt aamulla menemään yliopistolle syömään, kotona ei ollut syömistä, joten ravitsin itseäni vasta illasta. Voimat ovat ihan loppu, ja ensimmäistä kertaa en jaksanut aloittaa ruuan tekoa tai siivoamista. Teki mieli vain maata sängyssä, mutta pakotin itseni tekemään jotakin, jotta en pyörisi noissa ajatuksissa jatkuvasti. En tiedä, miten tulen selviämään ensi viikosta. En jaksa tehdä tehtäviä. Mitä jos saan kohtauksen opistolla?


Edelleen päässäni pyörii mielikuva ystävästäni hänen naisensa kanssa, ja sen varjossa partaveitsen terä, jolla sitten tekisin itsestäni lopun. Selvisin noista kohtauksista viime vuoden puolellakin, mutta nyt kaikki tuntuu vakavammalta, synkemmältä, epätoivoisemmalta.

Mikä minua vaivaa?

Känniä ja vittumitenpaskafiilisvoikaanolla-ahdistuskohtaus

Ystäväni kertoi tänään (eilen), että hänellä oli käynyt flaksi noissa aikaisemmin mainituissa bailuissa jonkun tytön kanssa, josta hän ilmeisesti pitää. Sanomattakin on selvää, että masennuin täysin tuollaisesta. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en osannut olla iloinen toisen onnistumisista, vaan vertasin suoraan hänen tilannettaan omaani. Minä en koskaan tule olemaan tuollainen, jota naiset ihailevat (hänen ei itse tarvinnut tehdä edes aloitetta). Halusin tappaa itseni, vetää ranteet auki suihkussa, hypätä alas parvekkeelta, hirttää itseni kattolamppuun ja kaikkea mahdollista. En ikinä tule olemaan samassa tilanteessa.

Ystäväni saivat kuitenkin rauhoitettua masennuskohtaustani sen verran, että pystyin funktioimaan jotenkin normaalisti, joten päätin tuon kohtauksen päätteeksi (sen jälkeen, kun olin kertonut jotain menneisyydestäni ensimmäistä kertaa), että vedettäisiin kännit. Jotenkin (jälleen) kuvittelin, että humalassa en tuntisi samalla tavalla, että saisin baariin mennessäni seuraa käden käänteessä, mutta tuota ei tietenkään tapahtunut. Kalsarikännien jälkeen suuntasimme siis läheiseen pubiin, mutta palasin kämpille tuloksetta.


En tajua, mikä minua oikein ahdistaa siinä, että toiset kertovat seksuaalisista kokemuksistaan. Haluaisin pystyä olemaan neutraali, mutta en pysty. Jotenkin se, etten ole edes suudellut ketään nostaa kynnyksen taivaisiin, että toiset harrastavat seksiä samalla kun itse olen ihan alkeistasolla kaikessa mahdollisessa naisiin liittyvässä. En usko, että tuohon tulee koskaan muutosta. Toisaalta, eihän ystävänikään aktiivisesti yrittänyt mitään, vaan vastapuoli teki kaiken tarvittavan. Toisaalta, hän onkin paljon miellyttävämpi ulkonäöllisesti. Vihaan itseäni.

Edelleen tunnen, että mikään ei tule koskaan muuttumaan, että olen aina vain samassa tilanteessa itseni kanssa. Itseluottamukseni puute tekee kaikesta astetta pahemman. Miten uskallan lähestyä ketään? En uskalla edes koskea toisia ihmisiä. Mikä vittu minua vaivaa?

Pelkään, että joku kerta teen jotain peruuttamatonta, kun olen yhtä maissa.

Psykologille

Psykologi soitti tänään. Sovittiin tapaamisesta. En osannut kertoa puhelimessa mitään järkevää omista ajatusten solmuiluista, joten tyydyin sanomaan vain sen, että minulla on ilmennyt ahdistuskohtauksia, kun aiemmin niitä ei ole ollut. Senkin sanominen oli työn ja tuskan takana. En vain osaa puhua tuntemuksistani. Ääni väristen yritin saada jotakin järjellistä aikaan, mutta olin lukossa. Ajatus harhaili minne sattuu, enkä oikein itsekään tiennyt, miksi alunperin pyysin soittoaikaa. En edes tajunnut, miten paljon tunteita noihin sanoihin, jotka lopulta suustani sain, oli latautunut, ennen kuin sain ne sanotuksi.

En oikein tiedä, kuinka sitten saisin yhtään sen järkevämpää asiaa ulos suustani ihan oikeassa tapaamisessa naamatusten. Kokosin listan aiheita, joista haluaisin puhua, mutta luultavasti en pysty mainitsemaan kaikkia. Ja muutenkin lista on levinnyt liian pitkäksi. Yksi post-it -lappu on nyt täynnä kaikenmaailman harakanvarpaita ja hieroglyfejä asioista, jotka minua askarruttavat, enkä tiedä, mikä niistä olisi kaikista päällimmäisin asia, vallitsevin masennuksen aiheuttaja.


Loppujen lopuksi en ole itsekään perillä siitä, mikä minua oikeasti vaivaa. Tiedän vain lääketieteellisen termin, mutten sitä, mikä tuon sairauden perimmäinen olemus on. Miksi oikeastaan tunnen näin? Miksi en pysty nauttimaan elämästä? Jostakin nuo ihmeelliset tuntemukset ovat peräisin. Onko menneisyys jäänyt loppuelämäkseni pääni sisälle, jossa sieltä peräisin olleet traumat nyt rikkovat kaiken, mihin kosken? Vai ovatko kaikki epäonnistumiseni rakkaudessa vaikuttaneet mieleeni niin, etten pysty toimimaan normaalisti? Vai onko tämä kaikki sittenkin vain yksi piirre minussa, jokin osanen, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan? Mieliala aaltoilee joillakin ihmisillä jatkuvasti, ilman masennusta, joten ehkä olen yksi heistä.

Pääni on sekaisin. Ajatukset menevät sekaisin tuntemusten kanssa, enkä tiedä, kuinka olla. Olen väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Useimmiten ei tunnu miltään, toisinaan tuntuu paskalta, harvoin tuntuu oikeasti hyvältä. 

Miten osaisin selittää sen, miltä minusta tuntuu, kun en itsekään tiedä sitä?

Mietelmiä

Päätin tänään, etten lähde bileisiin. Seuraaviin aion kyllä mennä, jos ei ole mitään estettä sille. Huomenna pitää joka tapauksessa herätä aikaisin, ja läheisiä tuttavia ei tuonne olisi tulossa, joten päätin jättää väliin.


Tänään on jälleen vähän hiljaisempi päivä ajatustenjuoksun mielessä. Mitään ei ole tapahtunut. En ole masistellut juurikaan, mikä tarkoittaa sitä, että pitäisi kirjoittaa aiheesta, mutta minulla ei sellaista ole. Siispä muutamia mietteitä, joita olen aiemmin rustaillut ylös.

"En vain ollut löytänyt oikeaa henkilöä. Kommunikaation loppuminen ei ollut minun vikaani." Tämä viittaa siis noihin nettitreffijuttuihin. Usein hyvin (tai huonosti) alkanut keskustelu helposti hiipuu ja lakkaa tarpeeksi kestettyään, ja itse olen, kuten olen maininnut monesti, huono keskustelemaan tekstitse. Tämä tarkoittaa siis sitä, että toisen osapuolen pitää olla parempi tuossa hommassa, jotta juttu luistaisi. Nyt olen löytänyt tuollaisen henkilön, joten enää jää selvitettäväksi, miten homma toimii livenä. Aion ehdottaa tapaamista seuraavassa viestissäni.

"Masennus kytketyy aina johonkin. Esimerkiksi epäitsevarmuuteen, arvottomuuden tunteeseen." Eräs ystäväni kokee kauheaa stressiä opinnoistaan. Hän ei saa aloitetuksi tehtäviä, koska kokee, ettei niistä kuitenkaan mitään tule. Näin ainakin viime vuonna, nykyisin suunta on parempaan. Toinen ystävistäni kokee parisuhteettomuuden valtavana taakkana, ja saatuaan kontaktin johonkuhun on täysin obsessoitunut häneen. Liiankin kanssa, ottaen huomioon, miten kauan hän on toisen tuntenut. Kolmas ystävistäni kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kaikki ovat (tai ovat olleet) jokseenkin masentuneita. En oikein tiedä, kytkeytyykö minun masennukseni parisuhteettomuuteen, vai onko se vain tuon yhteyden jokin ilmenemismuoto. Siitä aion ottaa selvän, jos ammatti-ihmiset osaisivat auttaa.


"Normaalin ja hyväksytyn raja hälvenee, kun ihminen altistetaan tarpeeksi pitkään jollekin arveluttavalle." Kun on tarpeeksi pitkään ulkonäköpaineiden alaisena, alkaa miettiä, että tuollainen minunkin täytyy olla, jotta voin olla ihminen kanssakulkijoiden mielestä. Kun on tarpeeksi kauan selaillut ja kommunikoinut kyynisillä, ulkomaalaisvihaa tihkuvilla foorumeilla, alkaa omaksua joitakin noista normeista itselleen. Kun on ollut koko elämänsä ajan halveksuttu ja aliarvioitu, alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen.

"Olen kateellinen onnellisille ihmisille."

Miksi minä en ole sellainen?

Hyperaktiivisuutta ja Facebookittomuutta

Olen puheliaampi, kun olen ylivilkkaalla päällä. Ylivilkkaalla päällä olen, kun minulla on univajetta, ja tällä hetkellä sitä on. Ei mitenkään ylimalkaisesti, mutta kuitenkin sen verran, että keskittymiskyky on luokkaa minuuttiomissamaailmoissajasenjälkeenpaluutodellisuuteen. Tuollaisessa tilanteessa keskustelu on melko ontuvaa, mutta olen silti sosiaalisempi. Perin ristiriitaista.

Haluaisin lopettaa Facebookissa käynnin, mutta siitä on tullut liian tuttu tapa. Aion kuitenkin yrittää sitä, että kirjaudun päivittäin sisään ja katson, onko joku lähettänyt yksityisviestiä tai onko jotain tapahtumia tulossa, mutta en aio lukea statuspäivityksiä. Ne vievät korkealla olevan mielialan pakkolaskuun, ja huomasin sen tänään jälleen liiankin hyvin. Veljelläni käytyäni palasin kämpille hyvillä mielin, mutta tuohon palveluun kirjauduttuani huomasin jälleen masentelevani.

Järkeilin itselleni jo muutama päivä sitten, että tuossa masentavassa vaikutuksessa on vain sosiaalisesta paineesta. Kun näen muiden ihmisten päivittävän oman elämänsä hienoutta ja sosiaalisuutta, vertaan sitä automaattisesti omaan elämääni, joka itsessään ei-mihinkään verrattuna on varsin kelvollista (miinus mielenterveyden ongelmat), mutta joka heidän elämiensä rinnalla vaikuttaa köyhältä. Minun pitäisi olla bilehirmumpi, koska muutkin ovat. Minun pitäisi päivittää ja valokuvata se, mitä minulle tapahtuu, koska se on sosiaalista. Minun pitäisi kommentoida ja tykkäillä puolituttujen useimmiten turhista päivityksistä, koska se on yhteisöllisyyttä. Ja, koska en tee lähes mitään noista, en ole sosiaalinen, joten olen paska ihminen (terveisin demoni).


Miksi minun pitäisi olla jotain, mitä en ole? En näe syytä rampata jatkuvasti kännäämässä, sillä useimmiten se vaikuttaa mielialaani negatiivisesti pitemmällä aikavälillä, vaikka hauskaa se onkin. En näe syytä valokuvata elämäni hetkiä muiden nähtäväksi, sillä ne ihmiset, jotka tuossa hetkessä mukana ovat, ovat ne ainoat henkilöt. joille se kuuluu. (Ja jos se pitää valokuvata, jotta sen muistaisi, ei se ole muistamisen arvoista.) En näe syytä kommentoida tai tykätä muiden päivityksistä, sillä jos heitä oikeasti kiinnostaisi mielipiteeni, he kertoisivat noista päivityksen aiheista minulle henkilökohtaisesti. 


On vain niin helppoa tuntea alemmuuskompleksia, kun itse istuu ties monennetta tuntia ruudun ääressä samalla, kun muut ovat pitämässä "hauskaa". Todellisuudessa nuo kuvia ja päivityksiä spämmäävät ihmiset luultavasti tekevät samaa kuin minäkin suurimman osan päivästään. Tuo päivityksen kohde on vain poikkeus kaavaan, joka kasvattaa heidän imagoaan (tai e-elintään). Tietyllä tavalla se, että esiinnytään omalla naamalla ja nimellä niille henkilöille, jotka tuntee, etäännyttää kommunikoinnin täysin, ainakin omalta osaltani.

Siksipä nimetön blogi on paljon sosiaalisempi media kuin some.

Ahdistus, ja Kpos 9-vee

Eilen illalla ahdisti aivan helvetisti, eikä seinänaapurien äänekäs seksi auttanut yhtään mielialaan (oikeastaan se sen taisi laukaista). Se jatkui vielä aamulla. Ahdistus siis, ei naapureiden puuhastelu. Luulen, että kieroutunut suhtautumiseni seksiin (tai sen puutteeseen) johtuu toisen ja äitini touhuista, mm. minä syömässä keittiön pöydän ääressä hiljaisuudessa samalla, kun he peuhasivat viereisellä sohvalla, näkymättömissä mutta ei hiljaa. He eivät pitäneet tuota aktiviteettia haitallisena lapsille, joten minkäänlaisia rajoitteita lääppimiseen ja kourimiseen toisen toimesta ei ollut edes julkisissa paikoissa, ja "kotona" oli normaalia, että ovi oli auki, kun he "rakastelivat". Ja tuo ei edes tapahtunut peiton alla. Vähemmästäkin Kpos 9-vee sekoaa.

Joka tapauksessa pelkäsin, etten jaksakaan mennä opistolle tuon painavan tunteen ollessa läsnä fyysisen väsymyksen lisäksi. Sain kuitenkin mentyä, ja hyvä niin. Fiilis oli aluksi täysin paska, mutta sosialisoinnin seurauksena se kipusi huippulukemiin. Kämpille matkatessa oli parhain olo ikinä, ja kuvittelin millaista olisi, jos tuo mieliala jatkuisi koko ajan. Jatkuvaa onnellisuutta, lähes euforiaa tihkuva olotila. Matkan päätyttyä se oli kuitenkin poissa, ja todellisuus astui kehiin.

Muistelisin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna masentuneisuuteni alkoi paheta suurimmilleen, joten luultavasti samaa on odotettavissa nytkin. Ehkäpä aaltoileva mieliala liittyy jotenkin myös vuodenaikojen vaihteluun. Ehkä kilpirauhanen oireilee taas, ja se yhdistettynä muutenkin mielenterveyden epävakauteen on vaikea kombinaatio.

Keskiviikkona olisi jälleen bileet. Poikkitieteelliset, kuten viimeksikin. Voisi poistua tutuista piireistä ja sosialisoida muiden kanssa. Tai no, "sosialisoida". Kyseessä on bilehelvettiyökerhotanssilattia-teemaa oleva baari, jossa tapahtuma pidetään, joten luultavasti keskustelua olisi hankalahkoa pitää yllä. Edelleen lukiotuttavani olisi tuonne ilmaantumassa, ja olisi siistiä nähdä häntäkin pitkästä aikaa, mutta tuskin saan aikaiseksi lähteä. Liikaa ihmisiä liian pienessä paikassa. Pienet pohjat ennen liikkeelle lähtöä helpottaisi jännitystä. Saa nähdä, lähdenkö.

Pää on edelleen sekaisin. En tiedä mistään mitään. Valmistuminen arveluttaa, hän arveluttaa, psykologilla käynti arveluttaa, ystävät arveluttavat. Kaikki on niin helvetin epävarmaa, ja se ei todellakaan rauhoita minua. En tiedä, osaanko purkaa kaikkea sitä pahaa oloa psykologille sanoilla. Halusin sanoa ystävälleni, että minua ahdistaa aivan vitusti, mutta tilaisuutta ei tullut. Enkä osaa selittää tuota ahdistusta ja ajatusteni sekaisuutta. Sille ei ole mitään selitystä. Se vain on. Se on aina ollut siellä, etsinyt sopivaa hetkeä, ja se hetki on nyt.


En osaa estää ajatuksia, joissa pohdin, kuka kaipaisi minua, jos tekisin itsemurhan.

Se oikea™?

Tänään minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että kenties hän ei olekaan se oikea™. Olemme kuitenkin melko erilaisia. Meillä on eroavat mielenkiinnon kohteet, mutta myös jotain yhteistä. Hän tuntuu olevan paljon ekstrovertimpi kuin minä, mikä ei ole huono asia, mutta liian ekstrovertissa seurassa tunnen oloni helposti väsyneeksi. Toki varmuuden tuohon saa vasta sitten, jos tapaamme naamatusten. Jos. Ehkä alan jänistää nyt, jotta en tulisi (jälleen) hylätyksi. Tai sitten sitä klikkiä ei tosiaan ole. Mutta miksi hän yhä jaksaa kirjoitella minulle? Ehkä hänellä on erilainen fiilis yhteensopivuudesta. Ehkä nuo eroavaisuudet ovat rajoitteita vain pääni sisällä. Eiväthän kaikki kaverini ja ystäväni ole täysin omia peilikuviani. Ja onhan miehillä ja naisilla usein erilaiset mielenkiinnon kohteet.

En ole koskaan osannut tulkita naisia. Olen aivan ulalla kaikista niistä lainalaisuuksista, jotka pätevät deittailussa (jos tuota sellaiseksi voi kutsua). Onko pelkkä viestien vaihto merkki siitä, että toinen on kiinnostunut myös romanttisesti, eikä pelkästään keskustelutasolla? Milloin olisi syytä ehdottaa tapaamista? Tuota pelkään ehkä eniten, kasvotusten tapaamista. Olen niin ei-minä uusien ihmisten seurassa etten tiedä, miten se tulisi menemään. En jännitä tapaamista, luultavasti kykenisin pitämään keskustelua yllä, mutta koska minulla on edelleen mielikuva treffeistä sellaisena, että lempi leimahtaa heti ja keskustelu syntyy itsestään, ja se päättyy romanttiseen kävelyyn yöllisessä kuun valaisemassa maisemassa, jonka päätteeksi suudellaan. En vain ole koskaan tuntenut noin treffien jälkeen. Useimmiten ne ovat olleet lähinnä kiusallisia tutustumisia, jotka eivät edenneet mihinkään. Kenties Hollywoodilla on enemmän vaikutusta itseeni kuin haluaisin kuvitellakaan.

Siksipä kenties pitäisi treffata vain ihmisiä, jotka tuntee (tai edes tietää) jotenkin jo ennestään, jolloin juttu luistaisi hiukan paremmin, mutta omaan kaveripiiriini ei kuulu naisia, eikä myöskään kavereideni kavereiden piireihin, joten tuollainen "paritus", jota joissakin piireissä harrastetaan, ei ole mahdollista. Miten minunlaiseni ihmiset päätyvät parisuhteeseen? Helppo vastaus olisi, että he eivät päädykään. Olisi helppoa vain olla välittämättä, olla vain yksin, ilman paskoja fiiliksiä siitä, ettei parempaa puoliskoa ole.

Toisinaan mietin, onko se, että kaipaan parisuhteeseen, masentuneisuuteni syy vai seuraus. Kesällä, kun olin töissä, en tuntenut itseäni masentuneeksi, enkä myöskään kaivannut parisuhdetta, mutta heti kun opiskelu alkoi jälleen, molemmat tulivat takaisin. Masennus ensin, tuon aikaisten blogimerkintöjen perusteella (on näistä jotain hyötyäkin). Luulisin, että haen läheisyyden kautta jotakin, jolla sivuuttaa masennus, jolla jättää se varjoonsa. Haluan päästä eroon epäitsevarmuudestani, joten yritän, yritän, yritän. Haluan pitää itsestäni, mutta alitajuntani ei, joten haen hyväksyntää muista ihmisistä, rakkautta itseäni kohtaan jostakusta, koska en sitä itse itselleni myönnä.

Ajatukset ovat aivan sekaisin, haluaisin vetää pään täyteen.

Pettymys

Kuinkahan monetta kertaa lähden näin viikonloppuna yliopiston ruokalasta paskalla fiiliksellä? Ystäväni pyysi minua mukaansa syömään, muttei maininnut sanallakaan siitä, että hänen tyttöystävänsäkin oli tulossa mukaan. Toki ymmärrän sen, mutta olisin halunnut keskustella henkilökohtaisista asioista, mitä en todellakaan voi tehdä, jos en ole sellaisten ihmisten seurassa, jotka tunnen. En osannut puhua lähes mistään, sillä olin valmistautunut siihen, että olisimme kaksin. Tunsin oloni jatkuvasti ulkopuoliseksi, sosiaalisesti vammaiseksi ja muutenkin ihan arvottomaksi ihmiseksi.


Olin pettynyt ystävääni. Meidän oli tarkoitus pelailla jotain muutenkin näin viikonloppuna, mutta hän valitteli opiskelukiireitä, mutta silti hänellä on aikaa tyttöystävälleen. Kuulostan mustasukkaiselta. Olin kuitenkin jo valmistautunut siihen, että jotakin olisi luvassa, mutta ei sitten. Olen toisarvoinen. Tästäkin huomaan, että syytän enemmän itseäni kuin ystävääni tästä vastoinkäymisestä. En vain osaa olla vihainen muille. Vika on aina minussa.


Ehkä tuon takia olisikin järkevää muuttaa ajatusmallejani. Eivät kaikki tuntemani ihmiset tule olemaan aina "saatavilla" yhtä helposti kuin nyt näin nuorena. Vanhemmiten kaikilla tulee olemaan perhe, joka vie kaiken ajan työn ohessa. Minä haluaisin pitää vielä vanhemmitenkin yhteyttä ystäviini, mutta koska en osaa kommunikoida verkon kautta tai puhelimitse, tulen olemaan yksinäinen, joten siinä tulee luultavasti olemaan paljon opeteltavaa.


Joka tapauksessa en osaa pitää puoliani. Siksi entinen ystäväni onnistuikin niin hyvin masentamaan minua. En tajunnut, että vika on toisessa eikä minussa. Kenties pitäisi kertoa kaikista fiiliksistäni ihmisille. Jos joku tekee minua kohtaan väärin, on minulla oikeus tuntea vihaa tai pettymystä toista ihmistä kohtaan, eikä kääntää väärintekoa omaksi syykseni.


Minullakin on oikeus olla ihminen.