Tämän päivän vietin paiskimalla hommia, katsomalla elokuvan ja tekemällä ruokaa. En mennyt yliopistolle syömään, sillä en halunnut paskaa fiilistä siitä, että pääsisin mahdollisesti viettämään jälleen todella kiusallisen tilanteen puolituttujen kanssa. Jo toinen viikonloppu putkeen, kun olen jättänyt tuon väliin, tosin viimeksi oli pätevä syykin. Toisaalta, en kai mökkihöperöidy tuollaisen takia. Pitää kuitenkin saada taas tuostakin rutiinista kiinni.
Tuli taas sellainen fiilis, että on aivan turhaa kirjoittaa asioita ylös päivittäin. Eihän joka päivä tapahdu ihmeellisiä, eikä aina tule mieleen järkeviä asioita tai tuntemuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Eilisen pohdinnan jälkeen aivokapasiteettini on kuormitettu loppuun, ja nyt on lataamisen aika. Toisaalta, kaipa tällainenkin saattaa kiinnostaa minua itseäni tulevaisuudessa, kun katselen taaksepäin elämääni.
Hän vastasi aivan kuten odotinkin. En voi kuitenkaan olla pohtimatta sitä, minne tunteeni häntä kohtaan ovat hävinneet. Miten olin aluksi melkein euforinen, kun katselin hänen kuvaansa ja luin hänen juttujaan, kun taas nyt olen neutraali? Ehkä hän ei olekaan oikea henkilö minulle. Pienetkin eroavaisuudet tuntuvat massiivisilta. Hän vaikuttaa "liian" sosiaaliselta. En tarkoita, että sosiaalisuus olisi huono asia. Tarkoitan sitä, että itse tarvitsen aikaa yksin akkujen lataamiseen, ja jos toinen on todella ekstrovertti, ei yhteensopivuus ole taattu. Turhaan minä näitä pyörittelen päässäni, sillä tapaamisessahan se viimeistään selviää. Tai sen jälkeen, introspektiossa. Laitan liikaa painoarvoa tulevaisuudelle, kun pitäisi keskittyä nykyisyyteen. Eihän mitään ole vielä tapahtunut meidän välillämme. Kuulostan säälittävältä.
Nuo (kaukaisuudessa) tulevat treffit tuntuvat, no, neutraaleilta. Ei hyvällä tavalla. En vain tiedä, mitä odottaa. Heikkouteni on se, että olen huono uusien ihmisten kanssa. Vahvuuteni on se, että olen mielestäni todella hyvä kahdenkeskisessä keskustelussa. Kiusalliset hiljaisuudet kuitenkin ovat kaikista kauheimpia. Menen jotenkin outoon semi-ahdistuneisuusmoodiin, kun sellainen yllättää. Katseeni alkaa harhailla, ja yritän keksiä jotain sanottavaa, ja useimmiten suusta ei tule kuin jotain tyhmää, jota kadun heti sekuntia myöhemmin. Sanon myös asioita, joita en tarkoita, jos olen stressaantunut. Pelkään myös sitä, että olen antanut aivan väärän kuvan toiselle osapuolelle itsestäni, että olen muuntanut joitakin ominaisuuksiani viesteissäni, ja todellisuus ei vastaakaan tuota kuvaa. Pelkään myös, että en osaa osoittaa tunteitani, etten osaa ottaa fyysistä kontaktia. Pitäisi kai vain osata astua pois kuplastani. Turhaahan tällainen ajattelu on.
En tosin ole ahdistuneessa mielialassa, vaan pohdiskelevassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti