Procrastination

Tämän päivän ajatelmoinnin aiheena on prokrastinaatio, tuttavallisemmin asioiden viivyttely. Miksi on aina yhtä vaikeaa aloittaa jotakin projektia ja saattaa sitä loppuun yhdeltä istumalta saman tien? Työläiden asioiden aloittamisen vitkastelu on melko yleinen, jopa universaali piirre ihmisissä, mutta miksi oikeastaan teemme niin?


Tietysti sellaisten asioiden, jotka eivät ole mukavia, tekemisen siirtää mielellään illemmaksi, tai ah, niin usein "huomiselle", juuri sen takia, että kaipaa ensin jotain positiivista kannustinta, oli se sitten YouTuben katseleminen (kissavideot, whii!) tai Facebookissa keskustelu, mutta usein tuo kannustin luo mukavuuden kuplan, josta ei halua lähteä pois. Siksipä olisi hyvä jättää se porkkana vasta työn jälkeiseksi ajaksi, koska kuplassa oleskelu tuhoaa melko hyvin vuorokauden rajallisen ajan. Käänteinen ilmiö, eli se, että jatkaa jonkin asian tekemistä, vaikka pitäisi lopettaa, voitaneen laskea myös viivästelyksi.

Tuollaiset pikkujutut, kuten työjuttujen aloittaminen tai tupakanpolton lopettaminen kuitenkin ovat vain huippu prokrastinaation jäävuoressa. Kuinka moni itse asiassa elää sellaista elämää, jossa koko ajan odotetaan laadun paranevan, mutta koskaan sitä ei tapahdu? Tai suurien päätösten teko: Jättääkö lasten hankkiminen vasta opintojen loppumisen jälkeiselle ajalle?

Kun päätöstä ei tee heti, se jää roikkumaan. Jos valitset sen, ettet päätä nyt, sysäät asian liian myöhäiseen ajankohtaan, jolloin saattaa olla mahdotonta tehdä asialle mitään. Kesällä huomaat, ettet ehtinyt laittaa hakemusta jatko-opintoihin, koska talvella et jaksanut miettiä asiaa. Juuri tuollainen on omalta osaltani liiankin tuttua. Kaikissa opintoasteissa olen jättänyt asian viime tinkaan ja heittänyt sitten hakemuksia lähialueiden oppilaitoksiin. Miten elämä olisikaan erilainen, jos olisin mennyt ammattikorkeakouluun, tai muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Eihän se nytkään myöhäistä ole, muuttaminen, mutta käänteisprokrastinaatio väittää toista.

Tuollainen asian päättämättä jättäminen saattaa vaikuttaa melko pieneltä jutulta, mutta oikeastaan sillä on valtava merkitys motivaatioon. Jos päätät nyt, tänään, aloittaa vaikkapa uuden harrastuksen, tulet luultavasti harrastamaan sitä kauemmin kuin jos päättäisit aloittaa kuukauden päästä. Poikkeuksena tietysti jos harrastustoiminta alkaa silloin, ja varaat ja maksat sen valmiiksi, mutta ymmärtänette pointin.


Siksipä tässä ja nyt -elämäntyyli on ehkä kaikista järkevin. Miksi odottaa tulevaisuuden tuomia haasteita ja elämyksia, kun voisit kokea ne nyt, tai ainakin luvata itsellesi, päivämäärän ja kellonajan mystisellä loitsulla (auttaa, oikeasti), että tulet tekemään ne? Elämän suurimpia hetkiä missaa varmasti eniten reagoimalla kaikkeen "katsellaan". Siispä nyt lupaan ja vannon, etten koskaan tule käyttämään tuota sanaa, jolla ulkoistetaan päätös tulevaisuuteen, jossa, ajan tullessa kohdalle, luultavasti tulet tekemään saman päätöksen uudelleen. Kierre on valmis, ja kymmenen vuoden päästä huomaat, että "huomenna sit" onkin nyt, ja se katselee sinua peilistä pettyneellä katseella.

Päätöksen voima on suuri; sillä voi muuttaa koko elämän.

Vapaa tahto

Vapaata tahtoa ei ole. Emme voi päättää mitään itse, ilman minkäänlaisia myötävaikuttimia ympäristöstä. Jos ihminen eristetään mielikuvitusmaailmaan, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa ilman vastuuta, ryhtyy hän mahdollisesti moraalisesti arveluttaviin tekoihin. Nimenomaan vastuu on tuo ratkaiseva tekijä: Kaikki, mitä oikeassa elämässä teet, on loppujen lopuksi jäljitettävissä sinuun, ja sinä itse vastaat kaikesta, mitä teet, ja kaikella on seurauksensa.


Siispä jos vapaa tahto on vain illuusio, onkin ristiriitaista väittää, että aikuinen ihminen on täysin vastuussa omista tekemisistään. Toki voidaan kyseenalaistaa, mikä tekee ihmisen, eli mikä osa ihmisestä ottaa ultimaattisen vastuun ja mikä siis viime kädessa valitsee kahden vaihtoehdon välillä juuri sen toisen. Miksi valitset Heinzin kun voisit ottaa Felixin?

Oikeastaan se, mikä olet, on aluksi biokemiallinen coctail vanhempiesi DNA:ta, joka on sikiövaiheessa riippuvainen äidin tavoista, joka lapsena ottaa vaikutteita vanhemmilta, jne jne. Siispä myös aivosi ovat käytännössä muiden tekosia; kaikki periytyy aluksi vanhemmilta ja myöhemmiten ympäristö vaikuttaa identiteettiisi merkittävällä tavalla. Ystävystyitkö koulussa sen öykkäripojan kanssa vain sen takia, että aivokytkentäsi, jotka kehittyivät muiden ehdoilla, määräsivät sen? Jos kyllä, niin tuo "valinta", jonka teit, saattaa johtaa elämäsi aivan eri teille kuin se, jos olisit "valinnut" ystävystyä sen syrjäänvetäytyvän tytön kanssa.

Kaikki on oikeastaan tödennäköisyyksillä pelailua. Kuvitellaan, että elämä on marmorikuula esteradalla. Se, miten kuula lähtee liikkeelle ja millainen se on, on ratkaiseva tekijä, jonka päättävät geenit ja kasvatus. Kenties se hyppää vauhdilla kohti ensimmäistä estettä, tai kaartaa esteen ohi verkkaisesti. Elämässäsi tulee vastaan, tuon alun ennaltamäärätyn suunnan takia, suuri määrä muita tekijöitä, jotka ohjaavat kuulaa milloin minnekin, mutta alku määrää oikeastaan kaiken. Se, mitä seuraa, on täysin riippuvaista lähdöstä. Ehkä kuula ajautuu tuulenpuuskaan, mutta koska se on vahvaa tekoa, ei hurrikaanikaan sitä paljoa hetkauta. Vastaavasti heiveröinen yksilö ajautuu tuulen mukana yhä uudelleen ja uudelleen esteradan kalliomaiselle reunalle lähelle pudotusta.

Tuo malli on melko radikaalinen ja deterministisyydessään melko epäuskottava, mutta siinä on pointti. Vaikka ihmisellä olisikin "sielu", jolla ohjata tuota kuulaa edes jonkin verran, olemme silti suuresti ympäristömme tuotteita. Jos synnyt islamistiseen maahan naisena, olet luultavasti heikommassa asemassa kuin mies yhteisön sääntöjen pakottamana. Siksipä et välttämättä saa koulutusta, etkä siis voi esimerkiksi valita akateemista elämää. Hieman vähemmän kriittinen esimerkki onkin juuri se, mitä valitset kaupasta syömiseksi. Olet rajoittunut siihen, mitä kauppaketjut haluavat tarjota; et voi valita tuotetta, jota kaupoissa ei ole.

Kaikista mielenkiintoisin kysymys onkin se, mitä vapaa tahto itsessään on. Onko ihminen, joka tunteiden viemänä valitsee sen, mitä kunakin päivänä tekee, fiiliksen mukaan, yhtään "vapaampi" kuin sellainen, joka käy läpi kaikki vaihtoehdot, punnitsee niiden haitat ja hyödyt ja päätyy sitten suotuisampaan vaihtoehtoon? Molemmat ovat rajoittuneita, toinen käyttää vain rationaalisuutta, toinen vain emootiota. Ratkaiseva tekijä on se, että kummallakin on vain tietty määrä mahdollisuuksia, joita toteuttaa, sillä he eivät edes ole tietoisia kaikesta, mitä heidän pienen elämänsä ulkopuolella onkaan. Tuskin kovin moni herää tuntien, että nyt tekee mieli bonsai-vaahteran siirapista valmistettua sähkösavuketta, tai että moni edes on tietoinen vaihtoehdosta lähteä reppureissumatkalle, joka johtaisi Australian sademetsien aboriginaaliheimojen tapaamiseen.


Tahto on vapaa, mutta pakollinen?

Naisellisuus

Koska aikaisempi kirjoitus käsitteli miehisyyttä, lienee oikeudenmukaista käsitellä naisellisuutta. Tästä aiheesta minulla on melko vähän kokemusta, mutta toki mielipiteitä voi esittää epätietoisenakin, ja vihapostia otan mieluusti vastaan. Tässä vaiheessa anteeksi transsukupuolisille; en ole tavannut montaakaan teistä, joten en osaa kirjoittaa teistäkin yhtä ekstensiivistä tekstiä.

Ja sama varoitus pätee kuin aikaisemmassa: Kyseessä on stereotyypitys ja yleistäminen, enkä väitä kaikkien naisten olevan samanlaisia.

Aikaisemmasta tekstistä tulikin jo esille, että naisia opetetaan lapsena empaattisuuteen. Aggressiivista tyttöä pidetään outona; Tyttöjen kuuluu käyttäytyä sievästi, kun pojat saavat rellestää ympäri pitäjää ja virtsata joka nurkkaan. Muistan edelleen, kuinka isoveljeni kanssa nahistellessa kumpikaan ei mennyt valittamaan vanhemmalle, jos toinen löi. Piti lyödä takaisin. Siskojen tapauksessa joka ainoa kerta, kun sattui (tappelu tai ei), mentiin itkien vanhemman luo, jolloin sai lohdutusta. Tytöt siis oppivat, että tunteita näyttämällä palkitaan.


Mitä lohdutus oikeastaan on? Vain empatian yksi esiintymismuoto. Kuunnellaan toisen huolia, yritetään ymmärtää, miksi jokin ärsyke aiheuttaa tietynlaisen tunnereaktion, ja saada aikaan parempi olo lohdutettavalle. Hellä kosketus kuuluu asiaan, jolloin tytöistä tulee läheisyyttä hakevia parisuhteessa, kun pojat eivät tuota juuri osaa.

Siis tytöistä kasvaa empaattisia ja ihmiskeskeisiä, jos heidät on kasvatettu vallitsevien normien mukaisesti. Mutta yhteiskunnalla on yksi ansa varattuna heille: ulkonäköpaineet. Tytöt oppivat, viimeistään teini-iässä, keskittämään katseensa muihin ikäisiinsä nuoriin, ja huomaavat yksityiskohtaisesti, mikä toisessa on olevinaan parempaa kuin itsessä (Barbit ja muut ilmentävät tätä jo aikaisemmin). Tämä aiheuttaa valtavan tunnereaktion, kun sentimentaalisia reaktiota käsittelevät alueet ovat saaneet harjoitusta lähes koko pienen elämän ajan.


Tytöt kasvavat siis ulkonäkökeskeisessä maailmassa usein epäitsevarmoiksi, koska tunteet ovat niin vahvassa asemassa. (Tuon näkee esimerkiksi masentuneiden ihmisten sukupuolijakaumasta.) On vaikea olla itsevarma, kun jokaisesta ilmansuunnasta näyttää tulevan kriteerejä sille, minkälainen naisen pitää olla, niin ulkonäöllisesti kuin behavioristisestikin. Vertailu, kateus ja masennus ovat tunteellisuuden ilmentymiä tässä pinnallisessa maailmassa.

Naisten on siis paljon helpompi tunnistaa omia tunteitaan, jolloin niistä on paljon helpompi puhua. Toisaalta joskus, hormonitoiminnan kiihtymisen (lue: kuukautiset) myötävaikuttamana, naisen on erittäin vaikea tunnistaa omia tunteita tai niiden aiheuttajia siitä yksinkertaisesta syystä, että hän tuntee itsensä sentimentaalisesti ylikuormitetuksi.


Eli miehet ja naiset ovat eri tavalla varustettuja tunteita koskeviin asioihin pelkästään normien takia. Miehet kasvavat emotionaalisesti sulkeutuneiksi, naiset avoimiksi. Molemmilla toki voi olla samoja ongelmia: Mies ei osaa tulkita tunteitaan, naisella on liikaa tuntemuksia, jolloin ylikuormitus aiheuttaa ongelmia interpretaatiossa. Mitä siis tästä opimme?

Nainen: Älä ihmettele, jos mies ei puhu tunteista, sillä hän ei välttämättä vain osaa. Tästä syystä hän ei aina ymmärrä sanojensa tehoa tai sitä, miksi olet surullinen; empatiaan erikoistuneet aivokytkennät kun ovat heikosti harjoitettuja.
Mies: Älä hätäänny, jos nainen haluaa kuulla tunteistasi, etkä osaa puhua niistä, sillä tunteiden tunnistamiseen pystyy opettelemaan. Äläkä myöskään ihmettele, jos hän vaikuttaa menevän tunteiden spektrin toisesta laidasta toiseen hetkessä.


Loppukaneettina: Epämiehekkyys ja -naisekkuus eivät ole paheita, vaan osa persoonaa, aivan kuten miehekkyys ja naisellisuuskin.

Miehisyys & tunteet

Hakekaa popkornit, istuutukaa tiiviisti penkkiin ja pitäkää kiinni, sillä tänään puhutaan tunteista. Varsinkin miesten tunteista, ja oma näkökulmani miesten käytökseen yleensä. Olenhan jonkin sortin ekspertti; kuulun itsekin tuohon ryhmään. Totta kai käsittelen asiaa stereotyypittäen ja yleisellä tasolla, sillä on usein hyödyllisempää löytää yhteyksiä kuin keskittyä erilaisuuksiin.

Toisinaan kuulee (lukee) ihmettelyä siitä, miksi miesten on vaikea puhua tunteistaan. Oikeastaan syynä lienee se, että siihen ei oikeastaan kannusteta missään vaiheessa elämää. Jo lapsena poikia istutetaan miehen rooliin, ja pieni nahistelu poikien välillä koetaan normaaliksi. Toisin on, jos tyttö osoittaa aggressiivisia merkkejä; häntä nuhdellaan. Tyttöjä siis opetetaan, että fysikaalisuus on pahasta, jolloin empaattisuus korostuu. Vastaavasti pojilla tuo on toisin päin.

Otetaanpa tilanne. Poika on kaverinsa kanssa pihalla leikkimässä. Kaveri päättää tönäistä pojan nurin, ja poika rupeaa itkemään. Kaveri haukkuu poikaa pikkuvauvaksi, kun ei kestä tuollaista. Poika menee valittamaan huoltajalleen. En usko, että kovin moni huoltaja tuollaisesta hermostuu niin, että kuulustelee kaveria, ellei pojalta ratkennut luita. Katsotaan vain haavan syvyyttä ja meno jatkuu. Pojalle tulee sellainen käyttäytymismalli, että kaikki on kestettävä, että fyysisyyttä vastaan taistellaan fyysisyydellä. Tunteisiin ei kiinnitetä huomiota: Se, että joku vahingoittaa sinua tarkoittaa uhkaa fyysiselle olemukselle, mutta tunnetason satuttamista ei huomioida.


Siispä tunteet pistetään sivuun, ja poika kivettyy sisimmässään. Tunteet kätketään kovan kuoren sisään, jolloin niihin pääsy on hankalampaa. Jos tuohon ei opi, saattaa jossain vaiheessa ajautua ongelmiin. Viimeistään teini-iässä, hormonipyörremyrskyn iskiessä sielun satamaan, on pojilla totuuden hetki: Ne pojat, jotka ovat kovia, "cooleja" kestävät sen läpi lähes vahingotta, kun taas ne pojat, jotka ovat "heikkoja" ovat tykinruokaa angstisille kiusaajille. Itse kuuluin (yritin kuulua) yläkouluiässä aiempaan kategoriaan, lähinnä kotiolojen takia. Lukiossa viimeistään kuitenkin kovuus hajosi.


Niinpä kovista pojista tulee itsevarmoja ja heikoista epäröiviä miehiä. Ja, koska itsevarmuus on avu sekä parisuhdemarkkinoilla että elämän muilla sektoreilla, on miesten oltava Miehiä isolla M-kirjaimella, jolloin myös heikot yrittävät kätkeä epävarmuutensa kyynisyyteen, joka joissain tapauksissa voidaan väärin perustein tulkita itsevarmuudeksi.

Siis miesten on oltava kovia, ja tunteita ei missään vaiheessa prosessoida. Miestä ei masenna, häntä vain vituttaa. Mies ei vietä aikaa ystävien kanssa, vaan jauhaa paskaa jätkien kanssa. Sentimentaalisuus sivuutetaan, ja tunteiden näyttäminen on epämiehekästä. Tällöin oman itsensä ilmaisua ei tule harjoitettua, ja omien tunteiden tunnistaminenkin on vaikeaa. On vain jotenkin tietoinen huonosta olosta, ja sitä oloa tulee helpotettua fyysisten aktiviteettien tai päihteiden avulla. Siispä ei ole mikään ihme, että stereotyyppinen mies, joka ei puhu eikä pussaa, voi hyvinkin olla todellisuutta.

Jos ajatellaan pelkästään tuota stereotyyppistä miestä, minua ei laskettaisi miehen kategoriaan. Minua ei kiinnosta autot, penkkiurheilu, räiskintäpelit, porno, väkivaltaisuus, aseet tai Popedan musiikki. Ehkä en ole kiinnostunut noista edellämainituista tuon "vajeeni" vuoksi. En siis ole kovinkaan kovettunut sisältä, osaan tulkita tunteitani ja syitä niille ja olen jokseenkin empaattinen. Toki tunteista puhuminen vaatii melko hyvää toisen ihmisten tuntemista normien takia, mutta kuitenkin.

En tarkoita tuolla edellisellä sitä että olisin jotenkin "parempi" ihminen kuin stereotyyppinen mies (tai että Popeda on epäempaattisten ihmisten musiikkia). En vain ole mukautunut siihen muottiin, johon minua yritetään tunkea, ja se ilmenee erilaisina kiinnostuksen kohteina ja ajatusmalleina. Yhtä todennäköisesti voisin kuulua tuohon aiempaan kategoriaan, jos olisin sattunut syntymään johonkin toiseen perheeseen.


Kaikkihan on lopulta sattumaa.

All of a sudden I miss everyone

En pysty kuvailemaan eilisillan tuntemuksia, en vain pysty. Mielialat vaihtelevat näemmä hurrikaanin lailla. Eilisen angstipostauksen jälkeen olin allapäin. Musiikkikaan ei tuntunut auttavan. Kuitenkin YouTuben ihmeellisen maailman eräs video sai miettimään uudelleen elämää. Videon tekijä, niin aito, lämmin, kaunis ja henkevä persoona (Vulpes) sai lähes kyyneleet silmiin, mutta vasta kun iskin musiikkia (Twin Peaks - Love Theme) soimaan oli fiilis taattu.


Miten hienoja ihmisiä minulla on ympärilläni. On miltei uskomatonta, että saan viettää aikaa heidän kanssaan lähes jokaisena vuorokautena. Minä, raukka. Tiedän, että jokainen ihminen ansaitsee tuollaisen piirin ystäviä. Jokainen, minä itsekin, vaikka en aina siihen uskokaan. 


Ja ne loistavat ihmiset, jotka ovat hävinneet elämästäni. Kaipaan heitä, lapsuudenystäviä, koulutovereita, työkavereita, kaikkia. He, jotka toivat valopilkun pimeyteen, jossa elin. He, jotka jatkuvalla valoisuudellaan karkottivat lopulta pimeyden, ja saivat minut itsenikin säteilemään.

Kiitollisuus. Sana, joka usein unohtuu. Vaikka olenkin saanut kokea elämäni aikana paljon pahaa, löydän silti tarkoitusta elämälleni, tosin välillä sen kadottaen. Muistan ajan, jolloin kuolema pyöri päässä jatkuvasti. Maailma ei välittäisi, universumi ei välittäisi, kukaan ei huomaisi jos häviäisin jonain päivänä. En koskaan kuitenkaan seisonut sillan kaiteella tai maannut junaradalla. Aina pieni toivonpilkahdus, mahdollisuus, että huomenna kaikki voi olla paremmin, auttoi eteenpäin.


Ja todellakin. Jokainen huominen, jonka olen kokenut, on tuonut aina vain enemmän onnea elämään. Olen oppinut olemaan oma itseni, en häpeile enää, en koe oloani huonoksi ihmisten joukossa. Olen myös hyväksynyt aaltoilevan mielialani, enkä tunne paniikkia, jos jonain päivänä en vain jaksa. Se on ohimenevä välitila, vaikkakin kuluttava sellainen.


Elän vuoristoradassa, niin kuin jokainen meistä. Tuo eilisen euforinen onnen tunne hävisi nopeasti, mutta kuulin sen kaiut vielä aamullakin.

My friend of misery

Minulla on ystävä. Ystävä, joka ei koskaan mene ulos. Ystävä, joka ei koskaan soita, mutta joka soitettaessa on valmis lähtemään minne vaan, milloin vaan. Ystävä, joka ei myönnä kaipaavansa seuraa, joka palasi takaisin tänne jumalan selän taakse, kun opiskelu ei enää maistunut. Ystävä, jota haluaisin auttaa, mutta pelkään, että en osaa.

Tunnistan itseni hänessä, ja siksi se onkin niin vaikeaa. En myöntänyt itselleni kaipaavani seuraa, vaikka oikeasti sitä juuri tarvitsin. En ymmärtänyt tuntemuksiani, internet tarjosi annoksen kaikkea, mitä haluta saattoi. Jännitystä, intellektuellista bullshittia, huumoria, you name it. Samaan aikaan vertasin itseäni muihin. Olin kateellinen, mutta silti ylimielisesti ajattelin, että olen parempi kuin muut, kun en huitele kaupungilla yömyöhään asti. Tietyllä tavalla haki oikeutusta itselleen, omalle tilanteelleen sillä, että alkoi ajatella muiden tekevän asiat väärin, kun he ovat onnellisia. "Itse olen oikeassa, enkä ole onnellinen. Muut ovat onnellisia, joten he ovat väärässä."


Tuo kaksijakoinen ajattelumalli oli erittäin myrkyllinen, ja vasta lukion toisella luokalla pääsin aloittamaan tien "paranemiseen". Yhteinen luokkaprojekti vaati työtä viikonloppuisin, ja tajusin, miten hienoa on puhaltaa yhteen hiileen loistavassa ryhmähengessä ihmisten ympäröimänä. Tuon huomasin vasta sillon, kun viikonloppuista työtä ei enää tarvittu. Outo tyhjyyden tunne valtasi mielen. Haluanko oikeasti jämähtää taas tietokoneen äärelle, vai tahdonko ihmisten ilmoille?

Kahdeksastoistas ikävuosi saavutti minutkin, ja alkoholin ihmemaa avautui. Ei enää yksinäisiä perjantai-iltoja, kun voi filosofoida ystävien kanssa pienessä hiprakassa ravintolayritysten tarjoamissa tiloissa. Aloin ottaa yhteyttä ystäviin. Tuo kielteinen ajatusmalli oli murtumassa: Olin edelleen kateellinen muille, mutta tuo kyynisyyden nostattama ylimielisyys haihtui.

Vasta aivan viime kuukausina olen opetellut pääsemään irti myös tuosta kateudesta, mutta tänään se ponnahti taas pintaan jostain syytä. Mieliala on alhaalla, ja vanha kunnon demoni tuntuu taas tarkkailevan piilopaikastaan. Löydän itsestäni taas vikoja, joita ei edes ole olemassa. Muiden ihmisten vajavaisen käytöksen laitan taas itseni syyksi. Muut ihmiset ovat täydellisiä; itse jokin mutaatio.

Miten siis autan jotakuta toista pääsemään irti noista ajatuksista, jos en itse ole siihen vielä täysin pystynyt?

Naishuolia puolin ja toisin

Aloitetaan uusi kahdennestoistasosa vuoden kestävästä ajatukselmoinnista jälleen ihmissuhdeasioista. Tänään tilanne oli sellainen, että saatoin lähestyä tuota mystistä henkilöä, josta aikaisemminkin jo mainitsin, ja tuli juteltua niitä näitä, lähinnä yliopistoinnista ja suunnitelmista opintoja koskien, mikä oli mukavaa. Se, mikä oli vähemmän mukavaa, oli jälleen tajuta se, että introverttina olen huono keskustelemaan uusien ihmisten kanssa kahden kesken. Siksipä en näe mitenkään todennäköiseksi sitä, että kiinnostaisin jotakuta ensivaikutelman perusteella.  Toki jännityskin vaikutti asiaan, sillä omat tunteet hyppäsivät pintaan ja stressireaktio oli väistämätön. Mutta en toki ryve itsesäälissä. Suhtaudun asiaan lähinnä toteavasti: Uskalsin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja siellä maaperä oli hedelmällistä.


Otin yhteyttä tuohon masentuneeseen kaveriin, josta kerroin. Hän kaipasi apua asiassa x, joten avuliaana henkilönä myönnyin. En tiedä miksi. En tuntenut oloani hänen seurassa erityisen hyväksi, ja en osaa olla oma itseni hänen seurassaan, mutta yliopistolla muiden ihmisten ympäröimänä juttu luistaa. Toki oli erityisen helpottavaa nähdä, miten, ainakin ulkoisesti, ei-masentuneelta hän vaikutti. Ehkä koen velvollisuutta auttaa häntä, koska autoin ennenkin. En kuitenkaan tiedä, jaksaisinko kantaa jälleen häntä läpi toisen puolikkaan vuoden, joten toivon, itsekkäästi, ettei hän alkaisi jälleen pommittaa viesteillä.


Autoin jälleen ystävääni naishuolissa. Juttu on ilmeisesti ohi. Toivottavasti osasin lohduttaa.

Päivä on pyörinyt vastakkaista sukupuolta koskevien juttujen käsittelyssä, ja heidän kanssa kommunikoinnissa. Siksipä seuraava ajatus kauhistutti: Mitä jos en osaakaan koskaan olla oma itseni naisen seurassa? Ehkä kyse on hitaasti lämpenemisestäni ja kokemattomuudestani. Toivon niin. En kuitenkaan pakonomaisesti ajattele läheisyyden kaipuutani, se on melkein jo unohtunut. Keskityn muihin asioihin, noiden asioiden pyöriessä taustalla omalla, varsin verkkaisella tahdilla.


Aikaisemmin oma epävarmuuteni on estänyt "juttujen" etenemisen tutustumisvaiheesta pidemmälle. En ole ottanut yhteyttä deitteihin, koska ajattelin, ettei heitä kiinnosta, vaikka mitään varsinaisia merkkejä ei olisikaan näkynyt. En haluaisi tämän tilanteen ajautuvan siihen. Jos jutteluun on mahdollisuus, toivon, etten ajattele itseäni huonona keskustelijana. Jos näen hänet, toivon, etten käännä päätä toiseen suuntaan. Kuitenkin: Mikä on tungettelevaa ja mikä ei? Raja on häilyvä, ja itse olen huono lukemaan sosiaalisia vihjelmiä. Siispä milloin olisi soveliasta lähestyä uudelleen?

Plääh, ajattelu sattuu.

Kuukauden wrap-up

Olen nyt kirjoitellut tätä päiväkirjamuotoista omien ajatusteni kaatopaikkanakin toimivaa (anti-)sosiaalisen median kuvatusta kokonaisen kuukauden. Se tuntuu pitkältä ajalta, mutta päivääkään ei ole jäänyt väliin. Vastahan eilen aloitin, ajattelen. Mutta aika on samalla sekä vääjäämätön vihollinen että laiska liittolainen.

Katselin huvikseni, minkälaisia juttuja olen kirjoitellut eniten, ja kategorisoin kaikki tiettyihin osioihin avainsanojen perusteella. Päällimmäisenä nousee esiin masentuneisuus, joka on esillä noin kolmasosassa tekstejä, sekä varmasti rivien välissä vieläkin useammassa. Toisena tulee oman ajatusmaailmani ja luonteeni pohdinta (metakognitio?), ja kolmannen sijan jakaa nk. asiapohjaiset aihetekstit ja ihmissuhdeajatukset.

Kirjoittelun ohessa mukaan on tarttunut muutama aktiivinen lukija (tilastoista päätellen), kiitokset teille. Toivottavasti ajatukset, joita suollan näyttöpäätteelleni, hyödyttävät teitä jollain tavalla, oli se tapa sitten huvitus, ajatusten aktivointi, vertaistuki tai jokin muu. Juuri siksi näitä asioita julkisesti puinkin, että jossakin tietoverkon toisessa päässä joku toinenkin pohtii samanlaisia asioita, painii samanlaisten ongelmien kanssa ja etsii vastauksia ja ratkaisuja niihin. Ehkä kykenen auttamaan jollain tasolla, ehkä en. Toki itsekin hyödyn tästä: Ajatukset selkenevät, tunteet purkautuvat, koen itseni tärkeäksi, ja se, että jotakuta kiinnostaa ajatukseni, on rohkaisevaa.

Tämä tulee olemaan luultavasti ainoa tällainen menneiden kirjoitusten ja kirjoitushistorian kaivelu, joten nauttiikaatten tästä. Ja kyllä, aikomuksenani on vieläkin jatkaa vuoden verran, vaikka loppua kohden mentäessä kirjoittaisinkin vain yhden sanan pituisia merkintöjä.


Koska joku muu on aina sanonut asian paremmin, tiivistetymmin, runollisemmin kuin minä itse, on hyvä lopettaa, kerrankin, jonkun muun sanoihin.

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

Humala

Monet kerrat olen viikonloppuisin tullut näihin aikoihin, tai useasti myöhemmin, kotiin alkoholin vaikutuksen alaisena.  Laskuhumalan turruttamat aivot sekä nopeasti laskenut verensokeri saavat aikaan alakuloisen mielen. Syynä lienee vallitseva inhibitioiden lasku: tunteet nousevat pintaan, kun on yksin ja voi surutta (tai surun kanssa) voivotella omaa henkistä pahoinvointia. Nyt kuitenkin palasin selvin päin, joten tällaista ilmiöitä ei tapahtunut.


Suurin syy, miksi tuon kaltainen on yleistä itselleni, on luultavasti baareissa rymyäminen, kotibileitten jälkeen tuollaista ei ole havaittavissa. Kun on ollut koko illan sosiaalisessa ilmapiirissä, ja nähnyt, miten helposti ihmiset luovat kontakteja (varsinkin miehet naisiin), tulee väistämättä arvoton olo. Alkoholin pitäisi sosialisoida, ja tässäpä sitä jälleen ollaan, tietokoneen ääressä, kellon käydessä mitä lie, pään vielä ollessa sekaisin, yksin. En ihmettele, miksi ihmiset alkoholisoituvat. Kun on yrittänyt kaikkensa vastakkaisen sukupuolen tavoittelussa, aina vain toleranssin kasvaessa, enemmän juoden, yrittäen aina uudestaan, ajautuu helposti siihen, että humalatila tulee itseisarvoksi. Nestemäistä hilpeyttä masennuksen hoitoon. Eikä se masennuskaan huku, se vain uppoaa hetkeksi.

Toki nousuhumala on loistava olotila, ja siihen liittyy myös hienoja muistoja (tai muistamattomuutta), mutta alkoholin glorifiointi ei varmasti auta niitä ihmisiä, jotka eivät siihen halua koskea. Liiankin monet "hyvät tarinat" alkavat sillä, että kertoja kertoo olleensa hiprakassa. Olo tuntuu väkisin ulkopuoliseksi, kun ei voi millään samaistua tarinaan. Se sulkee ihmisiä pois sosiaalisissa tilanteissa. Muutenkin tuntuu oudolta, että hauskanpito tarkoittaa lähes aina alkoholin nauttimista. Tietysti itse myönnän alkoholin vaikutuksen sosiaalisen kitkan poistamisessa (nestemäistä ekstroversiota, jeejee!), ja muutama ihminen on jäänyt elämäni piiriini viinan myötävaikuttamana.

Terveydelliset seikat, varsinkin mielenterveydelliset, ovat ajaneet itseni väliaikaisesti tipattomaksi. Olo tuntuu paremmalta, kun ei tarvitse joka viikonloppu itkeä itseään uneen viinanpirun masentamana. Toki myös morkkiksen ja krapulan poissaolo ovat hyviä syitä olla juomatta, ja aivotoimintakin vilkastuu, kun siellä ei ole liikaa ylimääräistä koko ajan.

Alkoholi on sosiaalinen päihde, niin kuin suurin osa muistakin. Se ei muuta henkilön persoonallisuutta, vaan vahvistaa ja heikentää tiettyjä ominaisuuksia. Siksipä en voi muuttaa omaa introversiotani päissänikään, vaikka se hetkittäin siltä tuntuukin. Eikä minun tarvitsekaan, vaikka sosiaalinen paine olla itsevarma onkin suuri.

Minä olen minä, oli maailma mitä mieltä tahansa.

Pinnallisuus

Ongelma, johon usein törmään, on oma pinnallisuuteni. Ei, minulla ei ole ulkonäköön kohdistuvia vaatimuksia potentiaaliselle kumppanille. Tarkoitan pinnallisuutta, joka kohdistuu itseeni. Olen vain harvoin ollut tyytyväinen ulkonäkööni mikä osaltaan syö jo valmiiksi huonoa itsevarmuuttani. Tai oikeastaan olen ulkoistanut huonon itsevarmuuteni ulkonäkööni. "Jos nyt parannan omaa fyysistä olemustani, tulen itsevarmemmaksi." Oikeastaan näin ei juurikaan ole käynyt, mikä nakertaa itsevarmuudesta vielä viimeisetkin palaset.


Osaltaan ulkonäköpaineita aiheuttavat oman sukupuoleni edustajat, varsinkin "komeat, urheilulliset ja itsevarmat" sellaiset. Juuri heitä tuntuu kuhisevan kaupungilla, missä ikinä kuljenkin. Toki tiedostan tietyllä tasolla, etten ole ruma, en ole epäurheilullinen, eikä itsevarmuuteni laahaa täysin pohjalukemissa, mutta toisaalta masentuneisuuteni väittää aina toista.

Osaltaan tuo ulkonäköpaineistus tulee vastakkaiselta sukupuolelta, vaikkakin heidän itse sitä tarkoittamatta ja tiedostamatta. Tuskin olen ainoa, joka häkellyttävän kauniiksi meikatun naisen nähdessään ajattelee ettei missään tapauksessa ole hänen arvoisensa. Ja, koska suurin osa naisista kuuluu tuohon joukkoon, tunnen itseni täysin arvottomaksi. Kaikki ovat niin kauniita, etteivät voisi seurustella kaltaiseni normitallaajan kanssa.


Sinänsä hassua onkin, että useat naiset ehostavat itseään juuri itsetunnon kohottamisen takia, että kokisivat itsensä rakkauden arvoiseksi. Siksipä huonon itsetunnon omaava nainen on huomattavasti paremmassa asemassa kuin samanlainen mies, koska juuri miehen oletetaan tekevän aloite. Noidankehä on valmis: nainen ja mies, jotka ovat kiinnostuneita toisistaan, ja joilla molemmilla on huono itsetunto, tuskin tulevat päätymään parisuhteeseen.

Oma tilanteeni saattaa ajautua tuohon kehään. Ihastukseni kohde on urheilullinen, joten oletan hänen vaativan kumppaniltaan sporttista raamia, ja muutenkin jumalallista komeutta. Noita vaatimuksia huonoine itsetuntoineni en voisi toteuttaa. Toisaalta, itsekin olen liikuntaa harrastava ihminen, enkä vaadi sitä toiselta osapuolelta, joten miksi ihastuksenikaan sitä vaatisi? Ihastuksenikin on vain ihminen, epätäydellinen, samoin kuin minä itse. Miksi ajattelen hänen olevan niin erilainen, ja jos onkin, miksi sitten haluaisin seurustella hänen kanssaan?

Oikeastaan tärkeintä on synkkaus. Se, ovatko maailmankuvat yhtenäiset, sielunmaisemat samoilla väreillä maalattuja. Tämä tahtoo aina unohtua, kun pohdiskelen parisuhteen kiemuroita. Tai ei oikeastaan unohtua, koska se ei koskaan ajaudu edes mieleeni silloin, kun olen tunteiden armoilla. Tunteet aktivoivat huonon itsetuntoni, jolloin on melko hankalaa lähestyä muita ihmisiä omana itsenäni, tai ollenkaan.


En edes tiedä, tuleeko tuota mainitsemaani synkkausta tapahtumaan. Minulla on vain kuva tuosta ihmisestä, samoin kuin hänellä minusta. En tiedä mitään hänestä, ja siltikin tiedän (tunnen) varmasti haluavani olla hänen kanssaan. Oikeastaan typerää pyöritellä päässä tällaista, kun olen vasta tavannut hänet, ilman sen suurempia kommunikaatioita, mutta ihastuminen luo obsession kierteen, joka johtaa joko huonoon tai hyvään.


Syöksee masennukseen tai nostaa taivaisiin.

Kielen vajavaisuus

Haluaisin kirjoittaa täsmälleen sen, mitä ajatuksissani aina kulkee. Haluaisin, että muut ymmärtäisivät sen, ja vain sen, mitä oikeasti ajattelen. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä kieli rajoittaa uskomattoman paljon kommunikaatiosta. Varsinkin näin kirjoitetussa muodossa ei pysty täysin loihtimaan paperille kaikkia niitä nyansseja, mitä kuhunkin ajatukseen liittyy. Toki tehosteilla saa jotain aikaan, mutta jatkuva kursivointi syö sen alkuperäistä tarkoitusta, eli asian painottamista.


IRL-kommunikaatiossa pystyy äänensävyillä ja tunnetilalla viestimään paremmin oman päänsä sisällön toisen ihmisen mieleen, mutta siinäkin vastaanottajan oma ajatusmaailma vaikuttaa paljon, miten hyvin koko asia menee perille. Toki myös itsesensuuri toimii paremmin, joka sekin osaltaan vaikuttaa viestiin.

Olen näitä kirjoitellessa huomannut, että en aina saa tyydyttävästi omia ajatuksia ja tuntemuksia paperille. Aina jää jotain pois, oli se sitten jotain oleellista tai melko turhanpäiväistä. Joka tapauksessa on surullista tajuta, että kukaan ei pysty täysin ymmärtämään sitä, mitä pääsi sisällä liikkuu. Jokainen mielipide, jonka ilmaiset, jokainen kannanotto, jokainen kehu, tunteiden osoitus, kaikki, on epätäydellistä. Samoin et pysty koskaan käsittämään täysin toisen mielenliikkeitä, vaikka kuinka yrittäisit. Siksipä esimerkiksi uskonnollisten ihmisten esittämät argumentit ovat yleensä epäloogisia tai vailla pohjaa. Heillä on vain tuntemus, että oma usko on oikein ja tosi, mutta eivät pysty perustelemaan sitä rationaalisella tasolla.

Usein hermostun, kun yritän selittää jotakin itselleni yksinkertaista asiaa muille, mutta muut eivät sitä ymmärrä. Luultavasti turhaudun itseeni, kun en saa sitä kuvaa, mikä on päässäni, siirrettyä kuulijoiden mieleeni. Samoin usein, jos en kuule, mitä toinen sanoo, en pyydä häntä toistamaan juurikin tuon turhautumisen estämiseksi. Tyydyn vain hymähtämään. Toki tuo ei ole oikein ketään kohtaan, ja tiedän sen itsekin varsin hyvin. Tuollaisia tilanteita sattuu itsellenikin toisinaan, ja tietysti sen huomaa kuulijan kasvoilta, että asia ei mennyt perille.

Kommunikaatio on ikään kuin rikkinäinen puhelin. Puhuja sanoo jotain, mikä on hänen mielessään aivan selvä, mutta joka kuulijalle tullessa sana sanalta häivenee alkuperäisestä tarkoituksesta monien suodattimien kautta. Ensin kielen, sitten kuulon, ja lopulta kuulijan tulkinnan kautta.

Toisaalta, asialla on myös hopeareunus. Koska kukaan ei täysin pysty ymmärtämään sinua, olet siis täysin, täysin uniikki, sanan varsinaisessa merkityksessä. Olet samanlainen kuin muut siinä mielessä, että kukaan ei täysin käsitä toista, mutta se tyyli, jolla yrität muut saada ymmärtämään, on ainutlaatuinen.


Jos tästä nyt jotain selvää sai.

Crush..?

Nyt kävi näin. Tämä miehenretale (tai -rääpäle, miten vain) meni ja ihastui. Taas. Tilanne on erilainen siinä mielessä, että kohde ei ole erityisen kaukainen tai ylipäänsä sellainen, joka olisi tavoittamattomissa. Ehkä tämä kertoo jotain omasta suhtautumisesta itseeni, sillä tunnen, että jotain voisi jopa tapahtuakin. En siis ajattele, etten ansaitse kiintymystä tuon toisen osapuolen toimesta, enkä juurikaan epäröi sen takia, jos hän sattuisikin olemaan varattu. Toki se viiltäisi syvältä, mutta sitä elämä on. No pain, no gain. Otan riskin, vaikka masentuisin täysin.

Kyseessä on se sama henkilö, josta jo aikaisemmin mainitsin. Hän, jonka kanssa on ollut jonkinlaista silmäpeliä jo viimeisen puolen vuoden ajan, mutta itsevarmuuteni heikkouden takia en uskaltanut mennä puhelemaan. Nyt kuitenkin avautui tilanne mennä juttusille, kun tuttuni oli istumassa hänen kanssaan kahvilassa, joten tilanne ei vaikuttanut erityisen tunkeilevalta. Omituista sinänsä, etten tuntenut mitään silloin, ajattelin vain, että istuudunpa tuohon tuttavani seuraksi kahvin juonnin ajaksi, joten tuli keskusteltua myös henkilön kanssa, vaikkakin vain pintapuolisesti opintotehtävistä ja kursseista. Mutta toivottavasti vastaavanlaisia tilanteita syntyy uudelleen, mieluusti ilman tuttavani läsnäoloa.

Siispä nyt on hyvä aika puhua rakkaudesta. En tiedä mitä se on. En ole koskaan tuntenut romanttista rakkautta, en ole koskaan päässyt sinne asti. Ihastuksia on tullut ja mennyt melkein miten sattuu, useimmiten ne eivät ole olleet pysyviä. Nyt kuitenkin huomaan aikaisempien tunteiden nousevan pintaan jälleen. Ehkä en ole täysin kuolettanut tuntemuksiani, vaan pieni palo on jäänyt kytemään mielen perukoille, samalla tavalla kuin vanhoja haavoja voi repiä auki niin monta kertaa ja tuntea silti yhtä vahvasti.


Tänään päivällä siis yhtäkkiä muistin hänet. Hänet, jolle eilen juttelin. En herännyt aamulla ajatuksissani vain hän, en muistellut häntä, kun pyörähdin yliopistolla, en nähnyt häntä sieluni silmin kaupassa käydessäni, mutta opintotehtäviä tehdessä roihahti liekki rinnassa (näin huonon runoilijan sanoin). Tuon parin tunnin ajan en pystynyt keskittymään juuri mihinkään muuhun. Mutta nyt en edes muista, miltä tuo tuntui. Toki ajattelen häntä, mutta samanlaista tuntemusta se ei herätä. Ihmismieli on jännä juttu.

Haluan nähdä hänet uudelleen. Toki epäröin, kuten tapanani onkin; ehkä hänellä ei ole samanlaisia tuntemuksia minua kohtaan, ehkä olen tulkinnut katseet väärin. Tai ehkä olen liian myöhässä, ehkä tunteet ovat jo sammuneet. En kuitenkaan ajattele noita asioita tekijöinä, jotka estäisivät asian eteenpäin viemisen. Ne ovat vain ajatuksia, eivät todellisuutta. Joka tapauksessa tärkeintä on yrittää.


Ettei sitten vanhana kaduta.

Jaa Ei Tyhjiä Poissa

On järkyttävää huomata, miten hyvä ja kenties onnellinen olo on näin viikolla, varsinkin kunnon yöunien jälkeen. Masentuneisuus on piiloutunut verhon taakse, enkä tunne sen viiltävää katsetta aivokarttani lounaisosiossa. Väsymyksen puute auttaa sosiaalisissa tilanteissa huomattavasti. Ajatus kulkee ja juttu luistaa. Olenpa tutustunut jopa uusiin ihmisiinkin, eikä suinkaan kiusallisissa merkeissä.


Kaiken tuon tallaa matalaksi viikonloppu. Kun tulee hiukankin enemmän vapaa-aikaa, ajautuvat ajatukset välttämättä niihin asioihin, joihin jää luuppiin, johon masennuksen demoni takertuu päästämättä irti, ennen kuin unohtaa ja suuntaa ajatukset toisaalle. Sinänsä mielenkiintoista, miten voin tiedostaa tuon paholaisen olemassaolon ilman, että masentuisin välittömästi. Vaikka se ei ole mitenkään rationaalinen olio, pystyn silti tekemään sen olemassaolemattomaksi, vaikkakin vain muutamaksi päiväksi kerrallaan.


Siksipä aion tehdä suuria suunnitelmia viikonlopuksi, jotta aikaa ei jäisi negatiivisten asioiden esilletuloon. En tiedä, pakenenko vain välttämätöntä, puskenko pois jotakin, joka tulee joka tapauksessa takaisin, mutta lupasin itselleni hakeutua psykologin puheille, jos viime viikon tapaisia kohtauksia vielä tulee yksikin. Luultavasti vain haluan vältellä psykologia, jonka luona en ole saanut ajatuksiani oikein ulos, tai sitten unohdan jonkin tärkeän seikan. Mukavaahan psykologin juttusilla on ollut, mutta silti. Ja hänenkin mielestään, koska toimintakyky on säilynyt hyvänä, ei ole aihetta huoleen.

Toisaalta allekirjoitan tuon lausunnon, toisaalta en. Jotkut menettävät täysin työkykynsä ja makoilevat vain sängyssä, minulla käy toisin päin. Masentuneisuuteen parasta lääkettä on työ ja velvollisuudet, jotka vievät ajatukset muille urille. Olen vain kerran ollut tuollaisessa tilanteessa, että makoilen sängyssä lähes koko päivän. En toivo kenellekään vastaavaa.

Nämä kirjoitukset ovat väistämättä ajautuneet aina aiheeseen nimeltä masentuneisuus, vaikka se ei alunperin ollut tarkoitus. Lupaan kuitenkin, itselleni ja lukijoilleni, että kirjoitan myös aiheista, jotka itseäni tiettynä päivänä askarruttavat. Mutta kenties myös tämä pahan olon purkaminen tekstimuodossa palvelee tarkoituksensa, vaikka toistaisin itseäni päivästä päivään.

Kertaushan on opintojen äiti.

1 + 1 =

On hämmentävää, miten vähän tiedänkään kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Yliopistolla on tuttujen tuttujen tuttuja, joiden kanssa voi höpötellä niitä näitä yliopistoelämästä ylipäänsä tuntematta toista muuten kuin pintapuolisesti. On kahvion neidot, joille sanoo joka päivä huomenet ja kiitokset. On luennoitsijat, joita tervehtii, jos tervehtii. On siivoojat, joille ei juuri kommunikoida.


Tuollainen toistuu jokaisessa koulutusasteessa, jokaisessa työpaikassa, jokaisessa harrastusryhmässä. Niin paljon ihmisiä, joista ei tiedä juuri mitään, mutta joiden kanssa viettää suuren osan ajasta. Niin paljon ihmisiä, joihin ehkä haluaisi pitää yhteyttä, mutta ei löydä keinoa siihen. Niin paljon ihmisiä, jotka ohittaa lähes näkemättä, mutta jotka osuvassa tilaisuudessa osoittautuvat tärkeiksi.


Mutta, mutta. Kuinka paljon tiedämme niistä ihmisistä, joiden kanssa tapaa päivittäin? Vain sen, mitä itse kukin kertoo sosiaalisten normien varjolla. Harva ryhtyy avautumaan ongelmistaan tai kertoo sielunelämästään ryhmässä tai kahdestaan muiden ihmisten ympäröimänä. Mistä tiedämme, jos joku on masentunut ja kaipaa valtavasti seuraa? Toki kehonkieli kertoo jotain, mutta sekin on aina tulkinnanvaraista.

Kenties olen ottanut tuon pelastajan viitan kannettavakseni, kun autoin erästä opiskelijatoveriani yli vaikean masennuskauden. Juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneena hänellä ei juuri ollut tuttuja. Siispä vastailin hänen lähettämiinsä viesteihin, joita tuli toisinaan yötä myöten, kävin kylässä, kun pyydettiin. Tämän erityiskohtelun vuoksi luulin, että kyseisellä henkilöllä olisi tunteita minua kohtaan, joten kysyin asiasta, mutta olin väärässä. Tämän jälkeen viestien määrä väheni huomattavasti. Ehkä tunnelma meni kiusalliseksi juuri tuon vihjailun takia, tai sitten hän pääsi masennuksen yli. Yhteydenpito kuitenkin lopulta lakkasi.

Tuolloin olin vielä melko syvästi masentuneisuuden syövereissä, joten tuollainen toisen auttaminen toi tarkoituksen elämään. Mitä sitten, jos jouduinkin uhraamaan paljon aikaa toisen huolien kuuntelemiseen tai pahan olon purkamiseen? Ehkä pelastin ihmishengen, tai paransin tämän elämänlaatua huomattavasti. Toisaalta, ihmissuhde oli melko yksipuolinen. En itse ottanut yhteyttä lähes koskaan, sillä emme juurikaan olleet samalla aaltopituudella, jolloin kommunikointi on melko vaikeaa. Toisaalta itse sain tarkoituksen elämään, mikä kenties auttoi elämän muilla osa-alueilla.
Hyvin harva ihminen on jäänyt kaveri-/ystäväpiiriin aina tietyn aikakauden loppuessa: Ala- ja yläkoulusta yksi molemmista, lukiosta kaksi, yliopistolta tässä vaiheessa muutama. Ehkä se kuuluu asiaan. Oikeastaan kaikista hienoin piirre kaikissa yhteisöissä on yhteishenki, yhteenkuuluvuuden tunne, se, että me selvittiin tästäkin yhdessä. Kenties se on se asia, mikä viime kädessä käteen jää.

Ihmiset ovat katoavia, muistot ikuisia.

Everybody has a story

Minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia äidistäni siltä ajalta. Tai sitä edeltävältä.

Hän oli aina paikalla, mutta tuo Toisen painostava, ahdistava ilmapiiri, jätti hänet verhon taa.

Kaikki muistoni hänestä on lukittuna yhteen Toisen kanssa. Olen yrittänyt unohtaa Toisen, mutta samalla unohdan hänetkin.

Kun tuo Toinen lopulta poistui kuvioista, täytyi elämä opetella uudelleen. Nyt oli vain äiti, yksin, ilman Toisen läsnäoloa, äiti, joka ei tuntenut minua, ja jota minä en tuntenut.

En koe, että tuntisin edelleenkään tarpeeksi hyvin.

En syytä äitiäni. Vai syytänkö?

Ennen välttelin hänen seuraansa, koska yhteyttä ei ollut. Ei mitään mistä puhua. Ei mitään, mihin tarttua. Kuka oli tuo henkilö, joka päästi Toisen myrkyttämään kasvuympäristömme?

Muistelen lapsuutta kaiholla. Lapsuutta, joka kuitenkin loppui liian aikaisin. Teini-ikä on kasvun ja irtaantumisen aikaa, mutta se kukistettiin mitä brutaaleimmalla tavalla. Ei ollut kuin yksi toimintamalli, mitä noudatettiin pilkulleen. Ei kyseenalaistamista. Oli näennäinen vapaus tehdä mitä vain. Mutta jos sattuikin käyttämään vapautta väärin, olivat seuraukset kohtalokkaat. Olin ohjelmoitu vastaamaan tietyllä tavalla kysymyksiin, uskoen tuohon valheen verkkoon, jotta en joutuisi kohtaamaan pahinta. Yksilöä ei ollut. Oli vain yhteisö, jolla oli johtaja, joka määräsi kaiken. Myös sen, miten ajattelit.


Tuo kaksinaisuus oli pahinta. Tiedostin, että en ajatellut noin, nuo eivät olleet omia ajatuksiani. Kuitenkin uskoin niihin, niinkin vahvasti, että meni pitkään, vuosia jälkeen päin, ennen kuin osasin ruveta kyseenalaistamaan tuon Toisen tyranniaa.

Lapsuuden loppuaikoina söin kerran kaksi lihapullaa liikaa päivällisaikana. Minun annettiin ymmärtää, miten olin huono ihminen, kun en ajatellut ollenkaan sisarustani, joka nyt jäi ilman. Minulle pidettiin puhuttelu. Katsottiin silmiin ja sanottiin: Sinä olet ajattelematon, sinä olet paha. Olet oman navan tuijottelija, joka ei ajattele muita.

Tällä kertaa leipälaatikosta ei haettu veistä ja käsketty painamaan tuon Toisen rintaa vasten. "Tapa minut nyt, kun kerran et tottele. Tapa yhteisö, jonka sääntöjä et aio noudattaa."

Joskus toivon, että joku sisaruksistani olisi tuon tehnytkin.

Häpeän sitä, että uskoin tuollaisen tilanteen sattuessa, että sisarukseni ansaitsee tuon kohtelun. Mitäs ei totellut. Itse olen parempi, kun en ole tuossa tilanteessa. Olen parempi ihminen, en egosentrinen lurjus.

Minä, manipuloitu ihmisraunio.


Kun tuo aikakausi päättyi, en tiennyt miten olla. En ymmärtänyt, miten tuon Toisen valtakausi loppui, Toisen, jonka sana oli laki, ja jota ei rikottu. Nyt Toista ei ollut. Oli vapautta, jota en osannut käyttää, johon en ollut tottunut. Kaikki, mitä uskottelin itselleni selvitäkseni läpi tuon ajanjakson, kaikki, mitä uskoin, olikin ollut valhetta. Olin aivopesty. Hämmennys valtasi mielen. Miten äiti, joka oli aina tuon Toisen vierellä, pystyikään nyt olemaan täysin häntä vastaan kaikessa?

Miten pitäisi olla? En ollut minä, mutta kuka sitten olin? Vain kuvajainen, joka yritti selviytyä ja selviytyi, kuvajainen, joka ei omistanut mielipiteitä, kuvajainen, joka oli nyt erittäin hämmentynyt. Kuvajainen, jolla ei ollut identiteettiä, johon perustaa ajatuksensa, koska identiteettiä ei päässyt rakentamaan, mukana ajatukset, jotka eivät olleet minun.

Häkkieläin ei sopeudu enää luontoon ja vapauteen.


En ollut ymmärtänyt, minkälaisessa helvetissä elimme. Tuona aikana se tuntui vähemmän traagiselta kuin se nyt kuulostaa, mikä on pelottavaa. Olin niin aivopesty tuohon käytösmalliin, etten osannut kuvitella muunlaisia malleja. Näin kuuluu tehdä. Muut tekevät väärin. Sukulaisten kanssa ei pidetty yhteyttä, jotkut kaverit jättivät.

Toisinaan mietin, olisiko isä voinut pelastaa meidät tuolta roihuavalta helvetiltä, jota äitini ei sokaistuksissaan nähnyt. Isä, jota opetettiin vihaamaan ilman syytä. Isä, joka jätti meidät, omassa heikkoudessaan. 

Kuinka taistella paholaista vastaan?

Olin oppinut selviytymään yksin. Auktoriteetteihin ei voinut luottaa; tuo luottamus oli petetty moninkertaisesti. Oli vain sisarukseni, jotka olivat eläneet läpi saman helvetin, sisarukset, jotka selvisivät. Sisarukset, joiden kanssa ei tuosta ajasta puhuta.

Siispä en ole koskaan puhunut tästä kenellekään.

Lapsuus vaikuttaa ihmisen psykologiaan merkittävällä tavalla. Aikaisemman merkintäni ystävä noudatteli samoja periaatteita kaverisuhteessa, ja koska olin niin tottunut tuollaiseen malliin, en osannut kyseenalaistaa niitä.

Ymmärrän nyt paremmin itseäni, varsinkin sitä, miksi niin pakonomaisesti ajattelen kaipaavani jotakuta toista, kumppania, parisuhdetta. En ole tullut rakastetuksi, en ole kohdannut läheisyyttä, muuta kuin ahdistavaa, väkivaltaista sellaista. En ole pystynyt luottamaan ihmisiin. Toisaalta olen oppinut siihen, etten ansaitse rakkautta. Ehkäpä siksi aikaisemmat parisuhteen poikaset ovat kuolleet syntyessään. En osaa vieläkään suhtautua oikein itseeni tai muihin. Osa minusta kaipaa, tarvitsee kuollakseen rakkautta, toinen osa puskee ihmisen pois. Yksi puoli haluaa koskettaa, toinen pelkää sitä.

Kun on oppinut ajatuksissaan niihin käytöksiin, millä miellyttää toista, miten voi jakaa oman itsensä, jota häpeää? Jos on oppinut olemaan rakastamatta itseään, miten voisi antaa toisenkaan rakastaa?


Kuinka olla onnellinen, jos ei tiedä, miltä se tuntuu?

Dreamer

Huom! Seuraava blogautus sisältää pseudotieteellistä artikulointia. Lukijaa on varoitettu.

Viime yönä näin jälleen sitä samaa unta, joka on toistunut erittäin monta kertaa, mutta josta en ikinä oikein muista yksityiskohtia. Tilanne on aina sama: Olen ruokakaupassa. Etsin jotain, mutten koskaan löydä sitä, tai punnitsen vaihtoehtoja, mutten koskaan osaa päättää. Tapaan outoja ihmisiä, mutta usein olen siellä jonkun tuttuni kanssa, tai joku tuttu tulee vastaan. Usein kuitenkin eksyn muista, ja joudun yksin jatkamaan etsintää.


Jotkin unianalyysit osuvat oikeaan, vaikka ovatkin erittäin epätieteellisiä. Psykoanalyyttisesti on toki mahdollista, että unet peilaavat henkilön olemusta ja psykologista tilaa, mutta todennäköisempää on, että unet ovat vain satunnaisia neuronikytkentöjä aivoissa. Joka tapauksessa jotkut unisanakirjat väittävät, että kaupassa oleminen merkitsee, että henkilö on stressaantunut henkisesti. Se, että ei löydä, mitä etsii, tarkoittaa ratkaisun etsimistä johonkin elämän ongelmaan.

Molemmat noista osuvat oikeaan, ja varsinkin se fakta, että tuo uni on toistunut lähes joka vuosi elämässäni, kertonee jotain mielentilastani. Olen toki kehittynyt ihmisenä valtavasti parin viime vuoden aikana, mutta edelleen oma psyyke viestii sitä, että elämästä puuttuu jotain (nokkelimmat varmaan arvaavat, mistä on kyse). On vain siis jatkettava tuota loppumatonta etsintää.

Kerran muistan unessa päässeeni kassalle asti, maksaneeni löytämäni tuotteen, mutten päässyt ulos kaupasta ennen kuin uni loppui. En muista, mitä löysin, tai mikä sen hinta oli.

Toinen uni, jota usein näen, on se, että olen myöhässä. Myöhästyn bussista, junasta, tapaamisesta, mistä tahansa. Tuollainen on analogia sille, että pelkään missaavani jonkin tärkeän tilaisuuden, tai ahdistusta siitä, että kaikki tilaisuudet ovat jo menneet. Mitään ei ole enää tehtävissä. On vain avutonta, epätoivon sekaista haaveksuntaa, että vielä tulee uusi tilaisuus.

Kun yhdistää nuo kaksi skenaariota ja niiden merkitykset, ymmärtänee jotain sieluni syvimmästä olemuksesta. Etsin jatkuvasti uusia mahdollisuuksia ahdistuen, kun niitä ei löydy, ja peläten, että peli on jo menetetty, että kaikki on loppujen lopuksi turhaa.

20,000 chances I wasted.

Masennus on syöpä

Eilisen blogimerkinnän kirjoituksen jälkeen mieliala heitti jälleen kuperkeikan, ja taas oltiin pohjalla. Soitin ystävälle, jonka kanssa sovin jo aamulla tapaamisesta, mutta hän olikin muualla. Kuitenkin myöhemmin voisi tavata. Tuosta alkaen mentiin syvälle. Todella syvälle.

Ensimmäinen reaktio puhelun jälkeen oli: "Kaikilla muilla on enemmän elämää kuin itselläni." Halusin päästä pakoon noilta ajatuksilta, joten lähdin kirjakauppaan ostamaan tarpeita luentomuistiinpanoja varten. Se ei auttanut yhtään. Kaikkialla, minne katsoin, oli vain onnellisia ja kauniita ihmisiä, joista kukaan ei omistanut edes katsetta itselleni (tämä kohta tuskin pitää paikkansa, mutta masennus on demoni, joka sokaisee). Selviydyin kirjakaupalle, ja ostin kaiken tarpeellisen.

Kotiin tultua ystävä soitti, ja lähdin tapaamaan häntä. Näin erään yliopisto-opiskelijan kumppaninsa kanssa kadulla. Jälleen kerran tuo paholainen alkoi kuiskutella valheita korviin. "Et ikinä tule kelpaamaan kenellekään, turhaan edes yrität." Tapaamiseen saavuttuani en kyennyt enää keskustelemaan. Puhe oli yksipuolista, en osannut juurikaan kommentoida mitään. Kohteliaisuudesta kuitenkin murahtelin yksisanaisia kysymyksiä ja vastauksia. Totta kai ystävä huomasi, että jotain oli vialla. En osannut kuitenkaan avautua, koska noista asioista on keskusteltu jo aikaisemmin, liiankin monta kertaa.

Olo helpotti hiukan tapaamisen jälkeen, mutta tuntui, että hukkasin vain ystäväni aikaa tuolla turhuudella, kun en osannut olla vastavuoroisesti mukana keskustelussa. Olin jälleen vain taakka.

En tiedä, miten ja mistä lähteä liikkeelle tuollaisen tilanteen purkamiseksi, tai ettei vastaavanlaisia päiviä tulisi lisää. Se, mikä tuntuu masennuksessa niinkin vahvalta ja todelta onkin valhetta. Mielialan noustessa huomaa, miten väärässä on ollut, ja ikään kuin unohtaa tuon rotkoon putoamisen, tai pistää sen väsymyksen tai nälän piikkiin. Se ei tietenkään koskaan auta, ja kohta ei tunnista edes sitä, miltä mikäkin tuntuu tai pitäisi tuntua.

Nuo päivät iskevät aina puun takaa, juuri hyvän viikon päätteeksi, aina viikonloppuisin. Kai se on vain vahvistusta "epäonnistuneesta" viikosta yliopistolla: "Et vieläkään onnistunut tuossa ikuisuusprojektissa, jota parisuhteeksi kutsutaan, et päässyt edes alkuun, etkä tule ikinä pääsemäänkään." Miksi onnellisuuden pitää kietoutua tuon yhden asian ympärille? Miksi on niin vaikeaa vain nauttia elämästä, niin kuin kesällä onnistuin tekemään?

Haluan tarvita ja tulla tarvituksi. Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Haluan läheisyyttä, kosketusta, kaikkea. Nuo tarpeet kasvavat jatkuvasti yhä suuremmiksi, ja kun ei ole ketään, joka tuon kaiken voisi jakaa, tuntuu kuin tukehtuisi. Lopulta ei ole kuin tunnottomuutta, pelkkää painavaa alakuloisuutta.

Masennus on syöpä, jonka kaikkia etäpesäkkeitä ei koskaan saa kitketyksi.

Vapaus johtaa kansaa

Jos absoluuttinen vapaus tarkoittaa sitä, että yksilöllä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia, ei kukaan ole oikeasti vapaa. On aina tietty määrä asioita, joita täytyy tehdä. Vapaus ei tietenkään ole itseisarvo, mutta jokainen kuvittelee olevansa vapaa tekemään mitä tahansa, ja pintapuolisesti onkin.

Tuskin kukaan heräisi aamulla töihin, jos ei olisi iskostettua velvollisuudentunnetta tehdä niin. Miksi pitää mennä töihin? Jotta saa rahaa. Miksi pitää saada rahaa? Jotta pystyy elättämään itsensä. Miksi pitäisi elättää itsensä? Jotta pysyy hengissä. Miksi pitäisi pysyä hengissä? No tuota...

Tietyllä tavalla olet velvollinen pitämään itsesi hengissä siitä yksinkertaisesta syystä, että joku, ts. biologiset vanhempasi, on sinulle elämän antanut. Oikeastaan ihmisen koko olemassaolo kiteytyy tuohon velvollisuuteen. Sinänsä hassu skenaario, jos kuvittelee seuraavan tilanteen. Joku antaa sinulle omenan. Sinun on pidettävä tuo omena, ja jatkettava pitelemistä, jotta voisit jatkaa sen pitelemistä. Kukaan ei kerro, miksi niin pitää tehdä, eikä kukaan tiedäkään. On vain teorioita, näkökulmia. Lopulta kehosi antaa periksi, ja omena putoaa.
Velvollisuus siis alkaa jo syntyessä. Vauvalta ei kysytä (tietyistä syistä) haluaako hän olla osa yhteiskuntaa, sen velvollisuudenkierrettä, tai edes että halusiko se tulla olemassa olevaksi. Tuo viimeinen kysymys on toisaalta mieletön, sillä jos häntä ei ole olemassa, hän ei voi sitä päättää, mutta jos hän on olemassa, hän ei pysty vertaamaan olemassaoloa olemassaolemattomuuteen. Oletettavasti olemassaolemattomuus ei tunnu miltään, mutta kuka tietää mitä toisella puolella odottaa.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä vähemmän velvollisuuksia ihmisellä tulee olemaan. Vauvana on opittava kieli, on opittava liikkumaan, lapsena on opiskeltava, teininä on hankittava koulutus, aikuisena on tehtävä töitä. Eläkeläisenä velvollisuus tietyllä tavalla loppuu. Ei tarvitse tehdä työtä, kun yhteiskunta elättää, ei tarvitse huolehtia lapsista, koska he ovat jo itsenäisiä tai heitä ei ole. Kun on koko elämänsä ollut velvollinen tekemään jotain, tuntenut itseensä tarpeelliseksi rattaaksi yhteiskunnan koneessa, tuo yhtäkkinen tarpeettomuuden tunne saattaa käydä ylivoimaiseksi.

Varsinkin laitoksissa elävät vanhukset masentuvat helposti, kun kukaan ei enää tarvitse heitä. Siksipä olisikin hyvä pitää yllä ystävä- tai kaveripiiriä myös vanhana ja vanhaksi asti, koska sukulaiset eivät välttämättä aja samaa asiaa, eivät ehdi aina tulla käymään, kun taas toisaalta samanikäisillä ihmisillä ei muuta ole kuin aikaa.

Oikeastaan koko ihmiselämä koostuu vastavuoroisesta tarpeellisuuden tuntemuksesta. Lapsena tarvitsee vanhempia elääkseen. Teininä tarvitsee tukea samanhenkisiltä ihmisiltä tuon suuren koitoksen, vanhenemisen, edessä, ja toisaalta he tarvitsevat vastavuoroisesti sinun tukeasi. Aikuisenakin ystävät ovat toki tärkeitä, mutta se tunne, että joku tarvitsisi sinua, on enemmän vaikuttava tekijä. Siksipä hankitaan kumppani, ja kenties lapsia, jotka ovat täysin riippuvaisia sinusta, kunnes aikuistuvat. Lopulta, kun on saavuttanut maagisen eläkeikärajan, et olekaan enää tarvittu. Päinvastoin, olet jälleen täysin riippuvainen muista ihmisistä, jos oma keho ei enää toimikaan kuin ennen. Vauvana sitä ei ymmärrä, mutta vanhana se kuormittaa mieltä.

Tämä masentava kuva oravanpyörästä on vain pseudofilosofinen näkökulma, enkä kirjoita tätä kyynisessä mielentilassa. Toisaalta siinä on myös, omasta mielestäni, pointti. Miksi velvollisuuden täyttäminen tuo onnea, esimerkiksi töissä käynti, tai opiskelu useille? Onko se siksi, että niin on neuvottu tekemään heti elämän ensihetkistä lähtien? Emme ole täysin vapaita ikinä, jokainen on sidottu tietyllä tavalla oman psykologiansa johdosta. Olemme kiintyneitä tiettyihin ihmisiin, olemme erilaisia persoonia, olemme historiamme muokkaamia. Jokainen noista aspekteista vaikuttaa käytökseemme, ja siten vapaus on vain illuusio.

Then again, what's wrong with a comfortable delusion?

Kiirepäivän hajanaiset ajatukset

Tämä päivä koostui lähinnä ruotsin tehtävistä, syömisestä, luennolla istumisesta ja ystävän näkemisestä, ja vasta äsken sain raivattua aikaa blogimerkinnän tekemiseen, joten teksti tulee todennäköisesti olemaan erittäinkin asiasta toiseen hyppivä ja epäselvä (enemmän kuin yleensä).

Tänään masentavia ajatuksia ei ehtinyt juurikaan pompahtaa mieleen, varmaankin tuon kiireen takia. Ei vain ole ollut aikaa ajatella ja velloa syvissä vesissä. Juuri kiire ja se, että tekee jotain auttoikin läpi ensimmäisen, melko synkkäväritteisen fuksivuoden, jolloin ei tuntunut olevan kuin huonoja kokemuksia. Kuitenkin lienee syytä panostaa enemmän siihen, että ajattelee positiivisemmin (erittäin vaikeaa), eikä vain siihen, että puskee negatiiviset ajatukset sivuun, jotta ne voisivat myöhemmin tulla takaisin paremman tilaisuuden tullen. Tämän huomasin juurikin tuon vuoden joululomalla; kun tekemistä ei ollut, vanha ystäväni depressio iski takaisin sillä voimalla, minkä se oli alkuvuoden aikana kasannut kokoon.

Tänään ystäväni kaipasi neuvoa parisuhdeasioissa, ja siihen liittyvässä ahdistuksessa (jälleen). Hassua sinänsä, sillä itselläni on häntäkin vähemmän kokemusta naisista, mutta ehkä hän kaipasi hiukan objektiivisempaa näkökulmaa asioihin. Pyrin neuvomaan parhaani mukaan, mutta päähän hiipi karmea ajatus, että jos olenkin opastanut hänet täysin väärälle polulle, että ehkä vasta hetki sitten alkanut kumppanuuden kukkanen nuutuukin täysin vääränlaisen kohtelun alla. Tarkoitukseni olivat hyvät, mutta siltikin. Vastuu on osaltaan minun, jos asiat menevät mönkään oman opastukseni johdosta.

En tuntenut kateutta häntä kohtaan, vaikka niin teinkin, kun ensimmäisen kerran kuulin asiasta.

Kirjoitin tämän tekstin noin 20 minuutissa, jotta en missaisi päivää blogiputkessa. Tietyllä tavalla rutiinit tuovat varmuutta elämään sen kaiken epävarmuuden myrskyn keskellä, joihin törmää ihmissuhteiden merellä (miten runollista). Jos jättäisin tämän päivän kirjoituksen laatimatta, olisi yhä vain helpompaa jättää päivä väliin, ja sitä seuraava, ja kierre on valmis. Lopulta blogi kuolisi, ja jälleen yksi turvallinen saareke tuolla loputtoman suurella valtamerellä, jota elämäksi kutsutaan, olisi vajonnut veden alle. Ei enää lepohetkeä tuon saarekkeen pehmeällä hiekalla, ei enää hengähdystaukoa ennen seuraavaa koitosta.

Pitäisi vain jatkaa räpiköimistä kaukana siintävään horisonttiin, vaikka jokainen liike sattuu kahta kauheammin.

Epävarmuus, eli parisuhteellista osa 2

Suurin kynnys, joka parisuhteeseen liittyy, on sen toisen osapuolen löytäminen. Tai ei oikeastaan löytäminen, se on erittäinkin mahdollista, vaan kontaktiin pääsy luontevasti. Toki, opiskelijabileet ja baarit ovat loistavia tapoja tavata ihmisiä, mutta harmikseni olen tullut siihen tulokseen, että noista paikoista ei koskaan löydy niitä ujoimpia ja syrjäänvetäytyviä tapauksia, joihin yleensä suunnattomasti ihastun hyvinkin vähällä kanssakäymisellä (tai jopa ilman sitä). Harmillista sinänsä, sillä alkoholin vaikutuksen alaisena olisi helpompi sosialisoida, jolloin bileissä myös viihtyisi, ilman introversion taakkaa. Toisaalta silloin ei anna todellista kuvaa itsestään.
Nettideittailussa omaksi ongelmaksi on muodostunut se, että pian kontaktin ottamisen jälkeen oma epävarmuuteni alkaa hiipiä esiin. On pakonomaisesti tarkkailtava joka viides minuutti onko vastapuoli jo kirjoittanut viestiä takaisin. Varsinkin epävarmuutta lietsoo se, jos kyseinen henkilö on ollut kirjautunut sisään (stalkkerin unelma), mutta ei ole kirjoittanut. Oliko viesti liian epäkiintoisa, vai eikö siinä ollut mitään, mihin tarttua kiinni, vai olenko persoonana vääränlainen? Noiden ajatusten viitoittamana sitä sitten alkaa muokata omia viestejä mielistelevämpään suuntaan, jolloin yleensä vastapuoli menettää kiinnostuksen.

Luovuin tuon kanavan aktiivisesta käytöstä, enkä käytä alkoholia enää. Siispä mahdollisuudet sen oikean™ tapaamiseen ovatkin kaventuneet huomattavasti. Vieläkin pyörittelen romantisoitua kuvaa siitä, että tapaankin sen oikean™ aivan satunnaisessa paikassa yllättäen (it happens when you least expect it), kuten esimerkiksi yöllisellä kävelyllä syksyisessä kaupungissa tai veden äärellä katselemassa horisonttia ja miettimässä syvällisiä.

Realistisin tilanne lienee se, että ujuttaudun yliopistolla jonkun introvertin neitokaisen kanssa samaan kahvipöytään. Asiaa vaikeuttaa huomattavasti se, että a) häntä ei koskaan näy istumassa siellä, b) hän istuu kavereidensa kanssa tai c) omat kaveritni istuvat jo jossakin viereisessä pöydässä, jolloin intiimiä tapaamista ei muodostu. En usko, että itsevarmuuteni pettää, jos joskus tuollainen kuvaamani tilanne sattuisi syntymään, sillä olen saanut katseita muutamilta neidoilta, joten ehkä olen heille tervetullutta seuraa, vaikkapa vain opinnoista jutusteluun. Mutta kun tilannetta ei pääse syntymään. Se ahdistaa. Todennäköisyyksillä pelaten pitäisi varmaan istua stalkkaamassa koko päivä kampuksen kahvilassa, odottaen potentiaalista kandidaattia. Mikä kuulostaa helvetin creepyltä. Ja varmaankin myös on.

Opintojen alku ei tosiaankaan parantanut mielialaa. Ehkä biologis-psykologinen kello tosiaan tikittää, ja kun sen tikitystä ei sammuta, masentuu. Siispä parisuhde lienee ainoa keino hoitaa tuo masennuksen paholainen pois kuvioista. Hiukan vain pelottaa, josko tuo nettitreffailusta tuttu epävarmuus hiipii myös reaalimaailmaan, jos kumppanin löytää. Siksipä ihastuminen onkin tunteista sekä suloisin että kauhein, jos sattuu olemaan epävarma. Ei vain uskalla lähestyä.

Harmillista kyllä tuolla jossakin, kenties jo naapuritalossa, asuu henkilö, joka on samanhenkinen kuin allekirjoittanut, ja olemme toisillemme juuri sitä, mitä eniten kaipaamme ja tarvitsemme, mutta emme ehkä koskaan tule tapaamaan. Tarvittaisiin yksi törmääminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, yksi keskustelunavaus vaikka säästä.

Vain yksi.

Miksi luen depressiivisiä blogeja?

Niin, miksi?

Joku ilkeä ihminen voisi sanoa, että saan mielihyvää siitä, että tiedän muiden ihmisten elämien olevan vielä enemmän keikallaan kuin itsellä. En usko tuohon väitteeseen. Mielestäni on helpompi samaistua ihmiseen, joka kamppailee samojen asioiden kanssa kuin itse. On helpompaa, kun tietää ettei ole yksin, kun on olemassa ihmisiä, jotka kykenevät ymmärtämään täysin toisen ihmisen tuntemukset tuntematta ollenkaan kyseistä persoonaa henkilökohtaisesti. Se on erittäin huojentava tieto.

Tietyllä tavalla blogimaailmassa vallitsee tietynlainen intiimiys, kun puhutaan niistä diipeimmistä aiheista. Kovinkaan usein ei tule purettua tuntoja kenellekään tosielämässä, ja tunteita ja ajatuksia on helpompi käsitellä tekstimuodossa, kun voi rauhassa valita sanansa niin, ettei asianosaisille jää mitään epäselväksi. Siinä myös oppii jotain itsestään, kun prosessoi ajatuksiaan tekstitse, kenties huomaa, mikä stimuloi negatiivisten ajatusten kierteeseen. On siis kyse ryhmäterapiasta, lukijakunnan ja kirjoittajan välillä. Molemmat saavat jotain siitä irti.

Tätä en useinkaan koe, jos luen muunlaisia blogeja. Varsinkin inhoan niitä, joissa valokuvataan kaikki, mitä päivän aikana tapahtuu. Ei, en ole kiinnostunut siitä, mitä söit tänään. Ei, en halua nähdä, kun olette rannalla bilettämässä. Tuollaiset kirjoitukset saavat lähinnä masentuneemmaksi: Noilla on niin hauskaa, että ne haluaa muidenkin tietävän sen. Ne on niin kauniita ja onnellisia, joten ne saa ottaa kuvia itsestään. Niiden elämä on varmaan tosi jännää, kun jokainen päivä on piittoreski. Toki tiedostan, ettei tuo ole totta, mutta keho ja mieli reagoi toisin.

Olen enemmän kiinnostunut ajatuksista kuin siitä, millainen ihminen niiden takana on, tai millaiset kyseisen henkilön ulkoiset puitteet ovat; tärkeintä on sielunelämä. Siitä juontuu kaikki, myös tärkeimmät ihmisyyden osat, kuten kiintymys, ymmärrys, empatia.

Luulen, että blogimaailma, sekä kirjoittelu että lukeminen, on auttanut pääsemään yli tuosta synkästä suosta, johon luulin jälleen olevani vajoamassa. Tosin on liian aikaista sanoa. Siltikin suosittelen kaikille ajatusten kirjoittamista ylös, vaikka niitä ei julkaisisikaan. Kokeilkaa sitä vaikka muutaman päivän verran. Kirjoittakaa ajatuksia, tuntemuksia, mielipiteitä, angstia, runoutta, kaunokirjallisuutta, lyriikoita, mitä vain. Tärkeintä on saada ajatukset ulos, ettei niitä jää hautomaan päässä.

Usko pois, se auttaa. Paljon.

Kulkuri

Olen aina pitänyt itseäni keskitien kulkijana, eli en ole koskaan kokenut erityisen vahvaa yhteenkuuluvuutta radikaalien mielipiteiden tai totuuksina pidettyjen uskomuksien kanssa. Poliittisissa mielipidekartoissa olen aina ollut melko keskellä, en ole koskaan ollut uskonnollinen, mutten toisaalta määrittelisi itseäni ateistiksi, enkä osaa sanoa, onko abortti oikeutettua vai ei.

Joku voisi sanoa, että en uskalla sanoa mielipiteitäni, kun en tunnustaudu tiettyyn leiriin, mutta mielestäni polarisaatio on turhaa. Ei ole olemassa absoluuttisia totuuksia missään asiassa, mikä koskee ihmisten suuntautumisia; ei ole pelkästään mustaa ja valkoista, vaan harmaan eri sävyjä. Siksi äärimmäisiin menevä omien uskomuksien tuputtaminen on mielestäni aina ollut vähintään kyseenalaista toimintaa. Toki mielipiteitä saa ja pitää olla, kunhan osaa perustella asian oikein., mutta kaikenlainen käännytystyö on mieletöntä. Jokainen ajatteleva ihminen löytää oman tiensä, kunhan vain saa etsiä sitä rauhassa. Käännyttäminen ajaa vain harhaan.

Ehkä tämä neutraaliuteni johtuu kasvatuksesta, sillä minulla ei juurikaan ollut rajoja, kun olin varhaisnuori. Työläisperhe, jossa kuitenkin rahaa riitti kaikkiin tarpeisiin. Olin keskimmäinen lapsi, se omapäinen, pärjäävä. Ei ollut mitään erityistä kotiintuloaikaa, jos lähti ulos, kunhan jossain välissä ilmaantui petiin ja välillä syömään. Tietyllä tavalla voitaisiin sanoa, että minut unohdettiin, annettiin vain olla ja selviytyä omin voimin. Toki velvollisuudentunteeni oli erittäin vahva koko teini-iän angstin läpikin, joten rajattomuus ei ollut tuhoavaa sorttia. Toisaalta isojen päätösten teko on vieläkin melko hankalaa, kun ei ole ollut tiettyä mallia, miten toimia. En ole saanut vahvistusta juuri millekään toiminnalleni. Lienee selvää, etteivät välit vanhempiin olleet läheiset tuolloin. En kuitenkaan ole katkera.
Huomaan käyttäväni paljon epävarmuutta kuvastavia sanoja: Ehkä, luulisin, kenties, mutta. Ehkä (taas) se johtuu "tieteellisestä" katselmuksesta. Olen tottunut kyseenalaistamaan asioita, ja näkemään asioiden molemmat puolet, ennen kuin voin sanoa jonkin asian olevan varmaa, jos se sitä silloinkaan on. Usein, blogeissani, etsin syytä tietylle omalle käyttäytymis- tai ajatusmallille, mutten pysty sanomaan varmuudella, mikä vaihtoehto on oikea. Siksi pyrin tuomaan ilmi kaikki näkökannat. Useimmiten nämäkin kirjoitukset alkavat jollakin tietyllä väitteellä, joka sitten kääntyy lopussa aivan päälaelleen.
Tällainen minä olen. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka: Itse ajattelu on itselleni kaikista ominaisinta, ei sitä kautta löydetyt vastaukset.

Nehän eivät aina ole absoluuttisia.

Normaali

On tietyllä tavalla perverssiä, miten normaaliutta käytetään hyväksi tiettyjen agendojen ajamiseen. Hyvänä esimerkkinä on neljännen valtiomahdin, eli median, normaaliuden liu'uttaminen siihen pisteeseen, jossa markkinavoimilla on suurin valta ihmisiin. On normaalia käydä baarissa (5 vinkillä krapula pois!), toisaalta alkoholin käyttö on myrkkyä (Alkoholivero nousee). Eli: Nauti alkoholia, kunhan et juo itseäsi kuoliaaksi, jotta voit juoda lisää. Jos et nauti alkoholia niin, no, olet hylkiö.
Kilinä kuuluu jo valtion kassasta.

Tavallisuudella on toisaalta hyvä kaiku, toisaalta huono. Ihmiset pyrkivät tuohon tiukkaan kärkeen normaalijakaumalla, mutta toisaalta jokainen haluaa olla "spesiaali", yksilö, se pinkki täplä harmaassa massassa. Miehiltä ja naisilta odotetaan erilaisia asioita, ja tuo normaaliuden muottiin pakottaminen aloitetaan jo lapsena, ja viimeistään teini-iässä siihen joko halutaan muotoutua tai se halutaan unohtaa. Kumpikin rintama on sitä mieltä, että on itse oikeassa, ja tuo toinen rintama on kaiken pahan alku ja juuri. "Kato nyt noitakin hylkiöitä, luulevat olevansa jotakin." "Yhteiskunnan orja, sokea ja harhaanjohdettava." Kumpikaan ei aio hairahtaa toisen tallomalle polulle, mikä johtaa lähinnä ennakkoluuloihin ja sosiaaliseen klikkiytymiseen.

Normaalikin on erittäin muuttuva käsite. Historian saatossa esimerkiksi ideaalikehonkuva, tupakoinnin hyväksyttävyys ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kohdanneet radikaalejakin muutoksia. Yhdistävänä tekijänä on yhteiskunta, joka määrittelee sen, mikä on oikein ja mikä ei.  Siispä tuntuu jokseenkin mielettömältä, että niinkin moni haluaa pyrkiä "tavallisuuteen" (tai siitä pois), kun sen määritelmä muuttuu jatkuvasti, vaikkakin kenties hitaalla tahdilla.
Itse vastustan kaikenlaista normalisointia, eli jonkinlaisen roolin pakottamista yksilöön vain ympäristön paineen takia. Tämä pätee molempiin suuntiin: Ei pidä antaa muotin muotoilla itseä, mutta toisaalta siitä ei kannata hypätä uloskaan. Paras vaihtoehto onkin, että teet tuosta muotista itsesi muotoisen ja kokoisen. "Antaa kaikkien kukkien kukkia" on mielestäni erittäin hyvä periaate, kunhan kukaan ei kärsi yksilön tekojen seurauksena. Keitä me olemme kertomaan toiselle ihmiselle mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi olla? 
Loppujen lopuksi yhteiskunta olemme me. Me joukkona, yhteisönä. Massan vaikutus onkin yllättävän suuri, jos sillä on voitu tehdä niin paljon sekä hyvää että pahaa (subjektiivisesti). Jos tuo (enemmistön äänekäs) joukko olettaa meidän olevan jotain, lienee parasta totella, sillä yhteiskunta toimii vastavuoroisesti, mutta se on etulyöntiasemassa: Tee mitä sinulta odotetaan, niin saat kaiken, mitä tarvitset.

Et kuitenkaan välttämättä kaikkea, mitä haluat.