Zombina selvisin hyvinkin lyhyestä päivästä yliopistolla muutaman tunnin yöunien jälkeen. Kehoni ei jälleen arvosta minua ollenkaan. Ei minua varsinaisesti väsyttänyt, mutta aivotoiminta ei ollut kaikista vilkkainta. Kämpille palatessani yritin nukkua päiväunia, mutta niistäkään ei tullut mitään, joten päätin ryhtyä toimeen. Kävin tavaratalossa heittämässä reklamaation tuotteesta, minkä jälkeen suuntasin kotiin lapsenvahdiksi.
Tuntui oudolta katsella kotona vanhoja kuvia minusta lukioikäisenä. Okei, näytin aivan helvetin tyhmältä silloin, se nousi ensimmäisenä esiin. Toisena mieleen tuli se, että tuolloin vielä kuvasin elämääni, tosin melko harvoin, ja silloinkin suuntasin kameran muihin ihmisiin. Kolmantena se, että olen kasvanut noista ajoista melko paljon. En ole enää se erittäin epävarma ja kyyninen nörttipoika, joka ei osannut pitää huolta siitä harakanpesästä, jota hiuksiksi kutsutaan (miksi en tuolloin nähnyt sitä?).
Kotona myös tajusin, että siskollani on havaittavissa masentuneisuuteen viittaavia oireita, eikä hän ole vielä edes yläkoulussa. Hän kyselee toisinaan, onko hän liian laiha tai lihava, häntä kiusataan koulussa, hän turhautuessaan toisinaan viittaa itsensä vahingoittamiseen, hän hakee huomiota tekemällä tyhmyyksiä ja hän sulkeutuu täysin omiin maailmoihinsa kotona, eli liimautuu tietokoneen ääreen, vaikka kavereita olisi kylässä. Äitini kasvatusmetoditkaan eivät auta yhtään hänen tilannettaan. Olen huolissani. Entä jos hänestä tulee kuin minä? Tytöt usein tuntevat vieläkin vahvemmin kuin pojat, joten hän saattaa olla vieläkin pahemmassa jamassa yläkouluiässä kuin itse olin. Toivon parasta, pelkään pahinta.
Lähetin hänelle viestiä ja ehdotin tapaamista. Vastaus saapunee lähipäivinä. Jotenkin jonkinlainen tunne on palannut häntä kohtaan, joten en luultavasti huijaa häntä enempää kuin itseäni tekemällä tuollaista aloitetta. Ensimmäistä kertaa tiedän vastauksen jo etukäteen. Olen kenties oppimassa luottamaan vaistoihini, tai sitten olen aivan liian optimistinen. Onhan tässä jo puolitoista kuukautta jo kirjoiteltukin, joten on jo aikakin osoittaa jonkinlaista halua viedä asiaa juttelutasolta pidemmälle. Naamatusten tietää sitten, miten persoonat oikeasti sopivat yhteen, ja jos tunteita on ylipäätään olemassa. Jotenkin aina tahdon ajatella liian pitkälle näitä juttuja; pohdin jo, miten kaukosuhde tulee toimimaan, jos sellainen syntyy.
Se on vasta sen ajan murhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti