En tiedä, miksi en jossakin seurassa osaa keskustella. Kai keskustelun onnistumiseksi toisen osapuolen pitää tehdä hiukan enemmän kuin minä, tai muuten siitä ei tule mitään. En oikein tiedä. Mieleni toimii oudoilla tavoilla. Joskus se vain lukkiutuu täysin, ja mitään järkevää ei tule mieleen. Viime viikot ovat olleet siinä mielessä hiljaisia, etten ole voinut etsiä mitään niistäkään. No jaa. Hauskaa kaverini kanssa silti oli, vaikka sanoja, joita sanottiin, oli varmasti alle 100 koko kolmen tunnin aikana. Toisaalta, eihän aina sanoja tarvitakaan. Toisinaan on hyvä myös pitää suu kiinni.
En oikein tiedä, mihin elämäni on menossa. Päiväni toistavat melko pitkälti samaa kaavaa aina, lukuunottamatta melko säännöllisiä tapaamisia kavereideni, ystävieni ja lähisukuni kanssa. Muilla tuntuu olevan paljon aktiivisempi sosiaalinen elämä, ja monipuolisempaa kanssakäymistä, peli-iltoja, leffailuja ja muuta. Toisaalta, jos nautin tällaisesta elämäntyylistä, ei ole järkeä lähteä sitä muuttamaankaan. Miksi se sitten vaivaa minua?
Minulla ei ole piirejä, vaan yksilöitä, joiden seurassa viihdyn. Kenties se on se juttu. Kun on aina vain kahden, ei välttämättä tule mieleen, että jotakin muutakin voisi tehdä kuin samoja vanhoja juttuja. Ystävän 1 kanssa keskustelemme sekä kuuntelemme ja soitamme musiikkia. Ystävän 2 kanssa pelailemme ja opiskelemme. Ystävän 3 kanssa olemme kämppiksiä, joten juttelemme silloin tällöin ja teemme joskus ruokaa yhdessä. Kaverin 1 kanssa selailemme nettiä, katsomme leffaa ja puhumme koulusta. Kaverin 2 kanssa "keskustelemme", eli puhumme niistä asioista, jotka häntä kiinnostavat, minun juttuni hän usein jättää reagoimatta. Kaverin 3 kanssa pelailemme. Kaverin 4 ja 5 kanssa, no, emme kai (vielä) ole kavereita. Veljeni luokse menen lähinnä vaihtamaan kuulumisia ja tervehtimään hänen vaimoaan ja lapsiaan. Kotiin menen, no, oleskelemaan. Sitten on vielä puolitutut ja kaverit yliopistolla, joiden kanssa en vietä aikaa opintojen ulkopuolella, ellei bileitä lasketa. Siinäpä sosiaalinen elämäni.
Olen kiitollinen kaikista noista kontakteista, mutta jotenkin elämä tuntuu vaillinaiselta. Okei, opiskelut menevät hyvin (ja siihen menee suurin osa ajastani), minulla on harrastuksia, minulla on melko varma työpaikka ehkä jopa loppuelämäkseni, jos vain haluaisin. Mutta silti. Jotakin puuttuu. Tietyllä tavalla kaipaan jotakin piiriä, jotakin, johon kuulua yhtenäisyyttä. Yläasteella meillä oli piiri, lukiossa meillä oli piiri, fuksivuonna meillä oli piiri. Nyt mikään noista ei ole olemassa. Luulisin, että jokainen ihminen etsii omaa paikkaa maailmassa, ja noissa piireissä jokaisella oli oma roolinsa, jokin juttu, joka teki tuosta yksilöstä sen piirin uniikin jäsenen. Tuollaiseen piiriin ei liitytä, vaan se syntyy. Jokainen yksilö kasvaa osaksi tuota täydellistä kokonaisuutta. Kuitenkaan tuollaiset piirit eivät lähes koskaan ole pysyviä. Elämä vetää jokaista eri suuntaan, ja tuo piiri hajoaa. (Liikaa toistoa, piiri piiri piiri)
Jotenkin tuntuu, että tulen olemaan todella paljon sosiaalisesti köyhempi, kun muutan muualle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti