sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

The end

Vaikuttaisi siltä, että minulla ei ole mitään päivittäistä järkevää kirjoitettavaa. Muutenkin vapaa-aika on kääntynyt päälaelleen: ennen sitä oli yllin kyllin, nyt sitä tuntuu olevan aivan liian vähän. Mikään tuntimäärä ei riitä täyttämään tuota huumaavan tunteen muotoista aukkoa sydämessäni. Obsessio, kompulsio, euforia.

Näihin sanoihin lienen päättävä ainakin tämän "päivittäisen" blogautteluni. Tekstiä tulee silloin kun siltä tuntuu. En aio puida näitä samoja asioita, joita nyt viime postauksissani olen makustellut, sillä se saattaisi olla blogin alkuperäisen tarkoituksen vastaista. Sitten, kun minulla on jotain uutta, jotain alkuperäistä, jotain mielekästä sanottavaa, jatkanen kirjoittamista.

Siispä kiitokseni kaikille, jotka ovat mukanani pysytelleet tämän noin puolivuotisen matkan. Kehitystä on tapahtunut, vaikka päämäärään (365) ei päästykään. Palailen luultavasti tämän näppäimistön ääreen jälleen, kun joitakin ryppyjä rakkaudessa tapahtuu. Ja niitähän tulee tapahtumaan, näin rationaalisesti ajatellen, vaikka tunteet väittäisivät toista, vaikka olisin kuinka onnellinen hänen kanssaan. Se lienee tosiasia, jota on vaikea hyväksyä tässä vaiheessa ja tässä mielentilassa.


Elämä on välillä ihmeellistä. Valitettavasti tuo "välillä" on todennäköisesti kahden huonomman jakson keskellä, erottamassa nuo kaksi pettymyksellä ja alakulolla täytettyä ajanjaksoa toisistaan.

Paras pessimisti.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Sentimental man

Ilmeisesti en enää kykene pitämään yllä päivittäistä rutiinia kirjoittamisen suhteen. Toisaalta, eipä minulla paljoa kirjoittamista ole. Ajatukset pyörivät lähinnä hänessä. Arki kuluu nopeasti, tunnit kiitävät hänen seurassaan, ja kohta onkin seuraava aamu. Elämä tuntuu hyvältä. Kenties ainoa asia, mitä olen ikinä tarvinnut, onkin juuri tämä. Ehkä masentuneisuuteni olikin vain tukahdutettuja yksinäisyyden ja läheisyyden kaipuun tunteita. En tiedä. Olen ensimmäistä kertaa onnellinen, siitä olen varma. En pysty muistelemaan aikaa ennen häntä. Sitä varten tämä blogi kai on, osaltaan. Kehitys- tai kehittymättömyyskertomus.

En vieläkään tiedä hänestä kovinkaan paljoa. Keskustelu ei ole aina luontevaa. Sellaista se on. Aina puhetta ei tarvita, sen todistaa hyvä kaverini, jonka kanssa vietimme elokuvailtaa puhumatta melkein mitään koko kahden tunnin aikana. Sama tilanne tässä; voimme viettää koko yön sanomatta sanaakaan, mutta silti tuntea olomme täysin luonnolliseksi toistemme seurassa. Se on ihmeellistä. Harppaus on vain harvinaisen suuri sitten aamulla, kun pitäisi puhuakin.


Hän sanoi rakastavansa minua.

Lähetin viestin hänelle. Toivon, että hän ymmärtää.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Defenssi

Sunnuntai-ilta vierähti maanantaiaamuksi hiipien ja yllättäen. Vietimme yön kahdestaan, fyysisessä läheisyydessä. Olisi hyvä, jos oikea henkinenkin läheisyys jossakin vaiheessa astuisi kehiin, sillä emme juuri löytäneet yhteistä säveltä keskustelun suhteen. Kuten sanottua, olen uusien ihmisten kanssa erittäin hidas löytämään jutun juurta. Hyvä puoli asiassa on se, että molemmat tiedostavat noiden kiusallisten hiljaisuuksien olemassaolon ja pitävät sitä normaalina, asiaankuuluvana juttuna, joka ajan myötä häviää.

Olen jo tässä vaiheessa (liian aikaisin) ryhtynyt miettimään, mistä tietää, onko toinen se oikea™? Mistä tietää, että toinen on se, jonka kanssa haluaisi viettää koko elämänsä? Osa kiinnostuksenkohteistamme menee yksi yhteen, osa taas ei. Molemmat ovat introversioon taipuvaisia, tai ainakin siltä se vaikuttaisi. Molemmat ovat uskonnollisesti neutraaleja, saman kiihkottoman kolikon kääntöpuolet. Toki sanotaan, että liika samanlaisuus parisuhteen osapuolilla ei ole optimaalista. Ja lienee melko luonnollista, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Kai vastauksen tuohon kysymykseen antaa se, ettei voi olla erossa toisesta. Tuntuu vain oudolta olla noin lähellä toista ihmistä ja silti olla kykenemätön pitämään keskustelua yllä ja olla oma itsensä.

Kuuntelin juuri biisin, joka tuona yönä sopivasti soi televisiosta, ja se selvitti kaikki tuntemukseni. Kaikki epävarmuudet hävisivät. Haluan olla hänen kanssaan. Haluan tietää hänestä kaiken. Haluan, että pääsemme jossakin vaiheessa oikeasti luontevaan keskusteluun. Kaikki muu tulee jo luonnostaan, enää puuttuu vain tuo palanen. Se vain sattuu olemaan melko oleellinen osa kokonaisuutta.

Tuo epävarmuuteni saattaa olla vain puolustusmekanismi. En uskalla olla asemassa, jossa minuun voi sattua. Ihminen on kenties kaikista haavoittuvaisimmillaan juuri romanttista tunne-elämää koskevissa asioissa. Ehkä se on osa sen hienoutta. Se on myös sen huonoin puoli. Toisaalta, jos ei ota riskiä, ei koskaan voi edetä elämässä.

Ristiriitaisissa fiiliksissä eteenpäin.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kaipuu

Tajuton ikävä. En voi olla miettimättä yhteisiä hetkiämme, vaikka niitä ei kovin paljoa olekaan. Mitä tahansa teenkin, huomaan kohta ajattelevani häntä. On hyvin hämmentävää olla näin voimakkaasti tunteellinen. Kaipa sitten oikeasti olenkin herkkä ihminen kovan kuoreni alla, vaikka en aina tiedostakaan lievempiä tuntemuksiani.

Euforiaa, addiktiota. Siitä kai oikea kiintymys on tehty. En ole koskaan, koskaan kaivannut ketään. Kenties tunsin koti-ikävää joskus lapsena joillakin leireillä, mutta se ei ole sama asia. Silloin kaipasin kotia mielentilana, nyt kohteena on ihminen.

Luultavasti kovinkaan moni lukuisista lukijoistani ei halua lukea tällaista ylisentimentaalista paskanjauhantaa. Luultavasti itsekään en haluaisi. Tässä mielentilassa en vain pysty kirjoittamaan mistään muusta. Olisi väärin torpata nämä ajatukset, sillä en antaisi myöhemmin itselleni oikeanlaista kuvaa tästä hetkestä, tästä päivästä. Saattaa vain helposti käydä niin, että nämä postaukset tulevat vain enemmän ja enemmän koskemaan juuri tätä asiaa, mistä olen pahoillani.


Enää olisi vain yksi asia tehtävissä, ja se on kirjoittaa viesti hänelle. Se tuntuu todella vaikealta. Miten tuon asian voisi kertoa loukkaamatta häntä? Sellaista keinoa ei kai ole. En aio pyytää anteeksi tunteitani, mutta voin kai pahoitella sitä, että en voinut pitää lupaustani tapaamisesta. Ikään kuin se helpottaisi hänen oloaan. Tuntuu pahalta.


Tapaaminen kun olisi mahdollisesti ollut jo ensi viikon jälkeen.

Onnen pilkahduksia

Joskus pessimismi ei ole parhain ratkaisu. Joskus "meidän pitää puhua" ei tarkoita kaikista pahinta asiaa. Joskus hyviä asioita tapahtuu aivan yllättäen. Joskus elämä tuntuu hyvältä.

Juuri nyt on tuo hetki.


En olisi voinut olla enemmän väärässä hänen "tuomiostaan". Hän ei halunnutkaan lyödä juttua poikki, vaan jatkaa. Hän pyysi anteeksi viime kertaista torjuntaa. Se olisi se juttu, josta piti puhua. Olin erittäin hämmentynyt, sillä olin jo valmistautunut siihen, että tämä oli nyt tässä. Hyvällä tavalla hämmentynyt. Pääsimmepä etenemään hiukan intiimimmälle alueellekin kuin pelkästään kosketukselle.

En tiedä, olenko onnellinen, mutta luulen olevani lähellä tuota tunnetta. En ole koskaan ennen kokenut tällaista. Kaikki on aivan uutta. Koenko ikävää, kaipuuta, iloa? En osaa tulkita itseäni, omia tuntemuksiani. Tiedän vain, että haluan nähdä hänet, uudelleen ja uudelleen.


Pitäisi uskaltaa luottaa omiin tunteisiinsa. Vaistosin jonkinlaisen yhteyden, jonkinlaisen molemminpuolisen kiintymyksen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Toisella kerralla se oli melko pitkään piilossa, ja juuri sen takia menetinkin kaiken toivon. Kaipa tuollainen vahva tunneside voi syntyä heti ensisilmäyksellä, eikä siis ihme, että tunsin elämältäni vajoavan pohjan, kun luulin kaikista pahinta tästä päivästä (eilisestä).


Pidän hänestä todella paljon. Näin lyhyessä ajassa näin uudesta ihmisestä se on jo paljon sanottu. Ystäväni kysyi millainen hän on. En osannut sanoa mitään muuta kuin "erikoislaatuinen". En kai vaan oikeasti tiedä, millainen hän on. Vielä. Tiedän vain, että haluan tietää hänestä kaiken.


Olisipa jo sunnuntai.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Hyvä fiilis

Tänään on varsin hyvä päivä. Ei ole ahdistanut yhtään. Olen kenties jo hyväksynyt tosiasiat, ja eilinen ja toissapäiväinen reaktioni vaikuttaa nyt lähinnä naurettavalta. Ystäväni sai minut tajuamaan, miten vähän aikaa olenkaan viettänyt hänen kanssaan, miten tyhmää on haikailla ihmisen perään, jota ei edes tunne. Enkä usko, että kiusallisia hetkiä tulee, vaikka näkisimme samoilla kursseilla ja näin päin pois. Varsinainen "tuomio" tosin tulee vasta huomenna, joten saa nähdä, kuinka reagoin.

Masentunut luokkatoverini, jota avitin fuksivuonna, on ilmeisesti menossa jälleen alamäkeä ja kovaa. Lähetin hänelle viestiä, että olisi mukava istua iltaa pitkästä aikaa, mutta hän semi-torjui tuon ehdotuksen. Semi-torjui tarkoittaen, että hän ei varsinaisesti sanonut ei, mutta ei varsinaisesti myöntynytkään. Kaipa hän sitten lähettää viestiä, kun tuntuu hiukan paremmalta ja siltä, että jaksaisi viettää aikaa ihmisten kanssa. Vaikka kieltäytyminen olisikin tuon sairauden aiheuttamaa, olisi outoa lähettää viestiä uudelleen ja kysyä täysin samaa asiaa. En vain osaa. Tuntuu, että tyrkyttäisin "apuani". Ja onhan siitä toki aikaa, kun viimeksi otin häneen yhteyttä, joten tuollainen yhtäkkinen lähestyminen näyttää lähinnä oudoksuttavalta.

Tämä päivä on mennyt mania-moodissa. Kaikki ihmiset tuntuvat loistavilta, tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, että energiaa on vaikka Mount Everestin kiipeämiseen. Tämä johtunee eilisen ahdistuksen katoamisesta ja siitä, että en ollut jaksanut olla sosiaalinen, vaikka pitäisi. Tänään sitten tapasin jälleen paljon tuttavia yliopistolla, mistä ilmeisesti piristyin melkoisesti.

Sosiaalisuus on aina hyvä lääke, vaikka ei aina jaksaisikaan. Jos vain sattuu olemaan paska mieliala, voi toinen osapuoli joutua oikeastaan kaivamalla kaivamaan jutun juurta, sillä jos olen jumiutunut esimerkiksi juurikin tuohon treffattavaani, ei vain yksinkertaisesti pysty ajattelemaan muuta kuin tuota tilannetta. Sama masentuneena: ei vain keksi jutun juurta muusta kuin omasta mielialasta, ja siitä, miten paskalta tuntuu. Toisaalta, kun nuo asiat saa ilmaistuksi, saattaa oma mieli puhdistua jonkin verran, minkä jälkeen on helpompi puhua jostakin muusta. Niin pitäisi tehdä aina, eikä jäädä vellomaan paskaan oloon. Kertoa siitä jollekulle. Niin asian saa pois systeemistä myrkyttämästä mieltä.


Voisin melkein luvata itselleni, että vastaisuudessa tekisin aina noin, mutta lupaukseni ovat hataria.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kaksintaistelu

Yksi osa minusta haluaa koko ajan uskotella, että on vielä toivoa, että se ei ollut ehdoton ei, että ei ole mitään syytä masentua. Toinen puoleni haluaisi menettää kaiken toivon, jotta voisin olla vapaa. Vapaa tuosta kirouksesta, vaikkakin alakuloinen ja ylistressaantunut ja luultavasti vieläpä masentuneisuuden kouriin joutunut. Tilanne on täysin päinvastainen kuin muutama vuosi sitten: uskottelen itselleni, että mahdollisuus on, kun tuolloin harmaassa menneisyydessä en voinut kuvitella, että ikinä olisi minkäänlaisia todennäköisyyksiä onnistua kenenkään kanssa. Kaipa tämä on vain keino suojella psyykettäni, aivan niin kuin tuo toinen aikoinaan.


Harvinaista tässä on, että tunsin yhteenkuuluvuutta ja halua olla kontaktissa näin nopeasti, kun normaalisti uusien ihmisten kanssa etenen h-i-t-a-a-s-t-i. Nuo ylitsevuotavat tunteet lienevät saaneen sen aikaan. Sisälläni on käynnissä kaksintaistelu: toinen puoleni haluaa nähdä hänet, toinen haluaa unohtaa ja välttää näkemisen. Haluaisin, kaikkien osapuolten hyväksi, että jälkimmäinen puoli voittaisi ja pystyisin pääsemään pois tästä limbosta. Toki olisi hyvä, että voisimme puhua asiat poikki niin, ettei tarvitsisi tuntea kiusallisuutta aina kun näemme, mutta se ei ole välttämätöntä.


En edelleenkään pysty nukkumaan saati syömään, joten on vaikea huolehtia henkisestä tasapainosta, kun fyysinen on keikallaan. Opiskelu kärsii, sosiaalinen elämä kärsii.

Miksi tunnen kiintymystä näin nopeasti? Ei tässä ole mitään järkeä. Aina, kun astun mukavuusalueeni ulkopuolelle, aktivoituvat tunteet, ja rationaalisuus saa väistyä. Aina. Ei minua ole luotu tuntemaan, vaan järkeilemään, ottamaan asiat yksi kerrallaan ja laittamalla ne palasiksi ja sovittamalla ne palaset paikoilleen. Nyt tuntuu siltä, että palaset ovat täysin levällään, ja on liian myöhäistä lähteä enää kasaamaan niitä oikeisiin kohtiin. Ainoana vaihtoehtona on sekasorron aiheuttama tunteiden purkautuminen tai tukahtuminen. Luultavasti jälkimmäinen.

Ollapa täysin tunteeton.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Hahhah

Nauran omalle naiiviudelleni. Eihän siitä mitään tullutkaan. Laitan liiaksi painoa muutamille deittikerroille, ja olen heti liian kiintynyt toiseen. Kaipa sellainen ajaa ihmiset vain kauemmaksi minusta. Olin tänään pitkään aivan paskana, mutta nyt iltaa kohden olen hyväksynyt asian.

Mietin pitkään, että mitä tein väärin. Enkö ollut tarpeeksi itsevarma, tarpeeksi aloitteellinen, tarpeeksi hyvä, tarpeeksi *aseta tähän mikä tahansa adjektiivi*. Kyllä, olisi pitänyt hakea kontaktia vieläkin enemmän. En vain osaa tehdä sitä. Signaaleja kyllä tuli, mutta koska en vastannut niihin, en kenties lunastanut paikkaani toisen elämässä. Onhan se mahdollista. On tämä kuitenkin kaikista jutuistani pisimmälle edennyt juttu (surullista), kun muut ovat jääneet jutusteluasteelle, kun kumpikaan ei osannut tai tahtonut ilmaista halukkuuttaan jatkaa pidemmälle. Siinä mielessä kaikki tämä on ollut opettavaista, enkä luultavasti ensi kerralla tee samoja virheitä. Pitäisi osata lukea paremmin toista ihmistä.

Toisaalta, voihan kysymys olla myös aivan selkeästi siitä, ettei meillä vaan ollut kovin paljon yhteistä. On hankala lähteä rakentamaan juttua perustalle, joka on melkein olematon. Pitkällä tähtäimellä se ei tulisi toimimaan. Lyhyellä tähtäimellä taas, no, nautinto on vain onnellisuuden halpa korvike, joka ei täydennä sielua samalla tavalla, vaan tarjoaa lähinnä hetkellisen eskapistisen kokemuksen. Niistä olen jo saanut mielestäni tarpeeksi, päihteineni ja addiktioineni. Haluan jotain pysyvää.

Tunteeni ovat hyvin vahvoja, mutta en osaa edelleenkään ilmaista tai kanavoida niitä sellaiseen muotoon, jotka olisivat konstruktiivisia. Kaipa oletin, koska tunsin noinkin vahvasti, että tämä on jotain uniikkia, että toisellakin osapuolella olisi tuntemuksia. Luultavasti olikin. Mutta ei tarpeeksi, jotta se kantaisi kaiken muun "puutteellisuuden" ylitse.


Kaiken tämän jälkeen tulee mieleen vain yksi asia: Kaikki deittailu ja sen sellainen on vain peliä. Kuka muka osaa olla täysin oma itsensä uuden ihmisen seurassa? Kuka pystyy käyttäytymään itselle ominaisella tavalla? Kuka ei vedä jotakin roolia? Noilla vain huijaa itseään ja toista, mutta kenties tuo bluffi on se, joka tarvitaan sytyttämään liekki. Kuitenkin sen elossa pitämiseen tarvitaan jotakin muuta.

Olen käynyt melkoisen tunteiden vuoristoradan tässä muutamien päivien aikana, ja olen aivan poikki. Toki, luultavasti tulen jossakin vaiheessa olemaan maassa. Tietysti, minulla on vielä tunteita häntä kohtaan, mutta aivan yhtä hyvin ne voivat hävitä hetkessä niin kuin ne ovat tulleetkin.

Otan deittailun liian vakavasti. Sitoudun liiaksi yhteen henkilöön, riippumatta siitä, onko mitään yhteistä olemassakaan (epätoivoista). Luotan tuossa maailmassa pelkästään tunteisiini, enkä niinkään järkeen, mikä on minulle vieras maailma. Ehkä siksi petynkin niin usein. En osaa olla kylmän rationaalinen. En osaa sanoa että höh, parempi onni ensi kerralla, meri on täynnä kaloja, uutta matoa koukkuun vaan. En osaa ajatella ihmisiä jonkinlaisena kertakäyttötavarana.

En tiedä yhtään, jaksanko yrittää hänen kanssaan mitään, vaikka syystä tai toisesta hän pitää minusta. Ainakin vielä hetken. Tapaamisen jälkeen en voi sanoa varmaksi, miten hän tulee suhtautumaan, jos sellaisen järjestän. Olen varautunut, olen introvertti, olen menneisyyteni uhri. Olen kuuntelija, en puhuja, olen seuraaja, en johtaja, olen konkreettinen, en abstrakti, olen emotionaalisesti estynyt. Olen mukautuja, en asioiden toimeenpanija. Olen yksityinen, yksinäinen.
Miten ihmeessä ihmiset voisivat minusta pitää?

Kiusaantuneisuutta

Olin tänään ihan helvetin ahdistunut ennen treffejä. Tapasin siis uuden tuttavani, ja aluksi tuntui mahdottoman kiusalliselta. Pyörimme ympäri kaupunkia, yritimme keksiä puheenaiheita, mutta kaikki tuntui menevän päin persettä. Sitä yhteistä säveltä, joka viime kerralla oli niin kovin läsnä, ei vain ollut. Kuitenkin, kun istuuduimme katselemaan televisiosarjaa vierekkäin, tuntui tietyllä tavalla vieraalta, mutta jossakin vaiheessa lähentymistä tapahtui. Kohta uskalsin jo ottaa fyysistä kontaktia, mutta sitä intiimimmälle alueelle emme menneet. Ehkä hyvä niin. En vain tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Saa nähdä, minne tämä etenee.


Pitäisi kirjoittaa viesti hänelle. Pitäisi, pitäisi. En tiedä vielä ollenkaan, kuinka sen teen. Miten loukkaan häntä vähiten?
Väsymys on liian suuri, joten jääköön tämä tähän.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Mistä sitä aloittaisi...

Olen hämmentynyt, selväjärkinen, iloinen, surullinen, tiukassa paikassa, helpon päätöksen edessä. Jollakulla tulee olemaan sydänsärkyjä, enkä tiedä yhtään, miten helvetissä tähän tilanteeseen päädyin. En voi sanoin kuvailla, miten helvetin ahdistunut, mutta euforinen, olen ollut näiden muutamien päivien ajan.


Tapasin jonkun. Jonkun hyvin, hyvin erikoislaatuisen ihmisen. Jonkun, jolle paljastin ensitapaamisella asioita, joita en ole kertonut vanhimmille kavereillenikaan. Hän teki aloitteen (jota en tajunnut aloitteeksi, ennen kuin oli, no, liian myöhäistä niin sanotusti), ja minä, ihmisparka, poikapoloinen, seurasin nähdäkseni, mitä tapahtuisi. Istuimme kahvilassa, tunnit kuluivat silmänräpäyksessä, minä tuijotin hänen silmiinsä, tajusin jossakin vaiheessa kiintyväni tuohon ihmiseen syvästi, syvästi. Hänen piti lähteä, saatoin hänet asemalle. En osannut sanoin enkä tarpeeksi fysikaalisesti ilmaista tuntemuksiani. Sitten hän oli poissa.


Mutta vain muutamaksi päiväksi.


Nuo muutamat päivät mietin ja mietin. Ahdistus kasvoi, en osannut ajatella selkeästi. Stressaan kaikesta, kaikista, en jaksanut olla. En pysty syömään. Perhoset, jotka ovat kasvaneet aivan liian suuriksi, estivät sen. Pelkäsin menetystä ja sen aiheuttamaa romahdusta, mutta päätin ottaa riskin.

Tapaamme uudelleen.

Sydämeni kiljuu riemusta, mutta realisaatio iski. Minun täytyy kertoa tämä tilanne hänelle. Minun täytyy potentiaalisesti särkeä jonkun sydän. Se tuntuu aivan helvetin pahalta, mutta tunne tätä uutta tuttavuutta kohtaan on liian suuri, jotta pystyisin järkeilemään sen pois ja jatkamaan hänen kanssaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä se olisi oikein, ei missään tapauksessa, ei itselleni eikä hänelle. Kysyin aikoja sitten häneltä, että haluaisiko hän tavata. Hän sanoi "ehdottomasti". Nyt tulen pettämään tuon lupauksen, ja tuhoamaan kaiken, mitä olen rakentanut hänen kanssaan, kaiken, mitä olen hänelle.


Egoistinen osa mielestäni haluaisi pitää molemmat optiot avoinna, että tulen kuitenkin kusemaan jutun tämän uuden tuttavuuden kanssa, että häntä ei kiinnostakaan, joten olisi hyvä olla vaihtoehto B varalla. Tämä on täysin vastenmielinen ajatus, mutta psyykkeeni haluaa minimoida mahdolliset tuhot.

Mutta miten helvetissä tällaisen asian voi sanoa jollekulle, joka aivan ilmeisesti pitää minusta todella paljon? Kuinka voin sanoa, että olet vasta toinen vaihtoehtoni? Kiintymykseni häneen on ollut lähiaikoina pintapuolista, ja odotin sen syventyvän vasta kasvotusten tavatessa. Mutta nyt kuitenkin kävi näin. Joillekin olisi helppoa pyörittää kahta naista, tai laittaa välit poikki noin vain, ilman tunnekuohua. Minä en ole yksi niistä. Kuitenkin pitää tehdä se, mitä pitää tehdä. Olla mies, mitä ikinä se tarkoittaakaan.


Tällaisena alkaa blogimatkani toinen puolisko. Puoli vuotta jäljellä. Syteen tai saveen.

An end has a start.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Taukoa

Täten julistan pitäväni määrittämättömän pituisen tauon yhdestä päivästä muutamaan viikkoon. Sen näkee sitten. Aion kuitenkin toteuttaa sen 365 postausta, kunhan saan grooveni takaisin.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Väsymys^100 - kill me now

Väsymys alkaa olla sitä luokkaa, että olo on ihan kuin olisi tukevassa laskuhumalassa. Kaikki fyysinen toiminta tuntuu ylitsepääsemättömältä ja henkisellä puolella kaikki on vielä enemmän perseellään. Keskittymiskyky on luokkaa peruna, ajatus harhailee, en osaa aktivoida itseäni, eli tehdä yhtään mitään. Ei vaan ole kapasiteettia ryhtyä mihinkään. Tekisi mieli loikoilla sängyssä, mutta se tuntuu täysin turhalta, kun en kuitenkaan saa nukuttua. Nukahtamislääkkeiden avulla olen nukkunut todella pitkiä jaksoja näinä päivinä, mutta se ei tunnu auttavan. Se ei ole oikeaa unta, samanlaista virkeyttä ei ole havaittavissa.

En tiedä onko se sattumaa, mutta kun otan noita pillereitä niin unia on enemmän tai sitten muista ne paremmin. Kenties sekin viittaa siihen, että uni ei ole yhtä syvää kuin normaalisti. Tai sitten yksinkertaisesti nukkuessani pidempään saavutaan sen syklin, jossa unia nähdään, juuri ennen herätystä, kun normaalisti unet jäävät lyhyemmiksi. En tiedä. Tällainen limbossa oleminen ei ole yhtääääään mukavaa. Haluaisin joko tehdä jotain tai sitten koomata täysin tajuttomana sängyssä. En tällaista paskaa, jossa en voi tehdä kumpaakaan.

Epäilen, että minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kaikki arvot viittasivat viime kevään puolella siihen, mutta syksyllä arvot olivat lähes normaalit. Kenties minun vajaatoiminta meneekin sykleissä; pitkän talven loppupuoliskolla kilppari ei pysykään enää kehoni perässä, vaan pistää toiminnan sulkuun. Se saattaa olla syynä viime keväiselle burnoutillekin, ja ylitsevuotaville masennuksen tunteille.

Syyllisyys vastaansanomisesta meni pois. Koin kyllä kauheaa ahdistusta siitä tänään opistolla, mutta kun puhelin ystävälleni niin kenties molemmat mielessään antoivat toiselle anteeksi toisen vääryyden. Meinasin pyytää anteeksi ihan sanallisestikin, mutta en sitä kuitenkaan tehnyt. Enää ei tarvitse olla samanlaisessa kiusaantuneessa olotilassa kuin johon totuin "kotona" asuessa. En tykännyt yhtään olla kotona nuoruudessani. Pyrin välttelemään äitiäni ja toista viimeiseen asti, ja kotiin tultaessa yleensä vain hiivin jonnekin nurkkaan. Tuntui, että olisin palannut tuohon menneisyyden rooliin jälleen, kiusaantuneiden olojen takia.


Aasi hukkui, joten silta loppukaneettiin on tarpeeton.

torstai 20. helmikuuta 2014

Minulla on oikeus

Olen alkanut pikkuhiljaa avautua ihmisenä. Olen uskaltautunut sanomaan vastaan muutamille ystävilleni asioista, joita he ovat lähipäivinä tehneet ja jotka kävivät tunteisiini. Aloin tänään pohtia, olenko itsekäs, jos vaadin ihmisiä muuttamaan käytöstään minun takiani. Tai en itse asiassa vaadi, vaan kerron, jos jokin minua loukkaa, ja pyydän lopettamaan. Tuo on täysin uutta minulle. Olen aina vain sulkeutunut sisääni, pitänyt kaiken vääryyden minua kohtaan omana syynäni, ottanut kaiken paskan vastaan, ja sen seurauksena sitten masistellut.


On vain ennenkuulumatonta, että minullakin on oikeus olla vihainen ja pettynyt ihmisiin. En ole koskaan ollut varsinaisessa riidassa kenenkään kanssa, joten minulla ei ole kokemusta konfliktitilanteista. Nyt, kun olen kohdannut tulkintani mukaan vääryyttä, olen sanonut asiasta, en välttämättä kaikista konstruktiivisimmalla tavalla, mutta kuitenkin saanut asian pois sydämeltäni. Tuo paska fiilis, joka itselleni noista tapauksista tuli, poistui lähes välittömästi, mutta tietyllä tapaa välit ovat menneet hiukan viileämmiksi. Kai tuollainen on sitten normaalia.


Entisen ystäväni kanssa välit menivät todella kiusalliseksi, kun pistin aluksi yhteydenpidon jäihin. Kun sitten tavattiin parin kuukauden tauon jälkeen, olisin halunnut edes anteeksipyynnön myös reaalimaailmassa kaikesta paskasta, mitä hän minun niskaani satoi. Sellaista ei kuitenkaan kuulunut. Ehkäpä tuo oli se lopullinen syy sille, että en jatkanut yhteydenpitoa noiden muutaman tapaamisen jälkeen. Hän ei osoittanut katuvansa tekojaan.

Toisinaan mietin, olenko itse tehnyt vääryyksiä tuttaviani kohtaan niin, ettei toinen ole uskaltautunut sanomaan vastaan. Jotenkin haluan oikeuttaa itselleni sen, että sanon vastaan noista asioista pohtimalla sitä, olenko itse tehnyt jotain vastaavaa toiselle. Tunnen syyllisyyttä siitä, että tunnen siten kuin tunnen, ja uskallan vieläpä väittää vastaankin. Ei siitä pidä tuntea syyllisyyttä. Minullakin on oikeus tunteisiini. En vain ole tottunut tällaiseen. En pidä tästä tunteesta. Enhän minä tässä ole väärin tehnyt.


Vai olenko?

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Elämä on

Kaikki on hyvin. En oikeastaan keksi mitään muuta kirjoitettavaa. Elämä tuntuu hyvältä. Voisin valittaa jälleen unettomuudesta, mutta en taida jaksaa. Voisin tuskailla jälleen tulevaa psykologikäyntiä, sitä, miten en varmasti osaa sanoa sanaakaan, että ahdistun varmasti tuona aamuna, mutta olkoon. Voisin nopeasti keksiä jonkin olevinaan nokkelan aiheen, josta kirjoittaa enemmän tai vähemmän asiaa, mutta se ei tunnu oikealta.


Demoni tahtoo puskea hänet pois, mutta en aio antaa sen voittaa. Hänen viestin luettuani mieleeni tuli jälleen, että hän ei ole se oikea™, vaikka eilen vannoin, että näin asia on. Ärsyttävää. Mitä enemmän pidän jostakusta, sitä enemmän työnnän hänet pois.


Alkaa tuntua siltä, että jonkinlainen raja on päivittäisen kirjoittamisen osalta tullut vastaan.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Se tunne

Tänään oli lähes koko päivän tyhjä olo. Eilinen vitutus on takana päin, vaikka vieläkin harmittelen sitä, että kehoni ei arvosta normaalia unirytmiä ollenkaan. Olisi niin paljon enemmän sanottavaa ihmisille, jos en olisi koko ajan jäässä. Mutta kuitenkin. Tuo tyhjyys tuntui oudolta. Ei ollut mitään tehtävää, en halunnut paiskia opiskeluhommia, en halunnut musisoida, en halunnut selata internettiä. Ei mitään. Kaikki tuntui, no, väärältä. En ollut masentunut, kaikki vain tuntui turhalta. Jokin outo kaipauksen tunne oli koko ajan läsnä, ja tajusin, että ikävöin häntä. Mielenkiintoista sinänsä on kysyä, voiko kaivata jotakuta, jota ei ole koskaan tavannut. No jaa. Tulkitsin tuon tunteen ikävöimiseksi, vaikka ei minulla sellaisesta ole kokemusta.

Tunteet ovat siis tulleet takaisin tajuntaani, mistä olen kiitollinen. Saanpahan ainakin jotain varmuutta tähän tilanteeseen, varsinkin, kun hänkin pitää minusta. Tai molemmat pitävät siitä kuvasta, minkä toinen on antanut. Ei saa olla liian naiivi, vaan realistinen. Nykyään odotan hänen viestiään innolla, kaiholla, ja jos viestiä ei olekaan tullut, en hajoa täysin palasiksi ja ala epäillä, että olen epäkelpo, vaan kohautan olkapäitäni ja jatkan elämääni. Selvä ero on havaittavissa: Ennen tarvitsin noita viestejä, nyt kaipaan niitä.


Ystäväni juttu ei toiminutkaan. Häntä ahdistaa. En tiedä, osasinko tämänpäiväisellä puolittaisella läsnäolollani auttaa hänen tuskaansa, mutta yritin parhaani. Hän kyselee jatkuvasti, että mikä hänessä on vialla. Ei hänessä ole mitään vikaa. Ei kenessäkään ole. Ihmiset vain tahtovat eri asioita, kaikki ihmiset eivät sovi toisilleen. Olisin halunnut sanoa tämän, halunnut saada hänet uskomaan tuohon totuuteen, joka hänen tilassaan vaikuttaa kenties vain tyhjiltä sanoilta, mutta olin liian aivokuollut tuottaakseni tuonlaista aivotoimintaa.


Ihmissuhteet ovat vaikeita.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Vitutus

Univaje alkaa olla sitä luokkaa, että mikä tahansa vituttaa. Internetin tökkiminen, ruuan tekeminen, naapurien ölinä ja varsinkin opiskelu. Haluaisin nukkua, mutta en vain pysty. Vituttaa, kun tuollaisen takia ajatus ei kulje mihinkään ja kommunikoinnista tulee lähinnä mölähtelyä, kun mitään järkevää ei tule mieleen. Tekisi mieli lojua sängyssä ja antaa edes kehon levätä, vaikka mieli pyörisikin normaaleilla urillaan. Ei vain jaksa jaksaa. Haluan lomalle. Haluan valvoa niin, että en pysy enää pystyssä, ja rojahtaa sitten sängylle ja vain nukkua, nukkua, nukkua. Nukahtamislääkketkään eivät auta. Pitänee vetää viisinkertainen annos, jotta jotakin tapahtuisi. En keksi mitään muuta syytä tälle ärtyneisyydelle ja hitaudelle, vaikkei sitä tiettyä uneliaisuutta olekaan havaittavissa.

Tuntuu taas siltä, että soitin psykologille turhaan. Ei minulla ole mitään sanottavaa. Nyt on hyvä kausi, joten tuntuu hölmöltä mennä istumaan ja yrittämään keksiä, mikä minua vaivaa. Ahdistuskohtauksia en kuitenkaan ymmärrä. Olen jännittänyt uusia sosiaalisia tilanteita lähes aina, mutta ahdistukseen asti ne eivät ole menneet. Siksi olisi mukava tietää, miksi juuri nyt tuo oire on tullut pintaan. Olen jo keksinyt kaikista todennäköisimmän syyn masentuneisuuteeni, mikä sen puhkaisee, ja mikä sen funktio on tässä kognitiivisesti häiriöityneessä pääkopassani. Menneisyydestä olisi tosin hyvä puhua, ja kuulla mielipide näihin teorioihini. Pitää ottaa se A4:n kokoiseksi muodostunut lista kaikista asioista, jotka askarruttavat, mukaani tapaamiseen.

Muutapa tässä ei olekaan. Kuuntelen aggressiivista musiikkia ja yritän saada vitutuskertoimen siedettävälle tasolle ja uneliaisuuden maksimiin.

Turha toivo.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Piirien merkitys - yksilö tarvitsee paikan

En tiedä, miksi en jossakin seurassa osaa keskustella. Kai keskustelun onnistumiseksi toisen osapuolen pitää tehdä hiukan enemmän kuin minä, tai muuten siitä ei tule mitään. En oikein tiedä. Mieleni toimii oudoilla tavoilla. Joskus se vain lukkiutuu täysin, ja mitään järkevää ei tule mieleen. Viime viikot ovat olleet siinä mielessä hiljaisia, etten ole voinut etsiä mitään niistäkään. No jaa. Hauskaa kaverini kanssa silti oli, vaikka sanoja, joita sanottiin, oli varmasti alle 100 koko kolmen tunnin aikana. Toisaalta, eihän aina sanoja tarvitakaan. Toisinaan on hyvä myös pitää suu kiinni.


En oikein tiedä, mihin elämäni on menossa. Päiväni toistavat melko pitkälti samaa kaavaa aina, lukuunottamatta melko säännöllisiä tapaamisia kavereideni, ystävieni ja lähisukuni kanssa. Muilla tuntuu olevan paljon aktiivisempi sosiaalinen elämä, ja monipuolisempaa kanssakäymistä, peli-iltoja, leffailuja ja muuta. Toisaalta, jos nautin tällaisesta elämäntyylistä, ei ole järkeä lähteä sitä muuttamaankaan. Miksi se sitten vaivaa minua?

Minulla ei ole piirejä, vaan yksilöitä, joiden seurassa viihdyn. Kenties se on se juttu. Kun on aina vain kahden, ei välttämättä tule mieleen, että jotakin muutakin voisi tehdä kuin samoja vanhoja juttuja. Ystävän 1 kanssa keskustelemme sekä kuuntelemme ja soitamme musiikkia. Ystävän 2 kanssa pelailemme ja opiskelemme. Ystävän 3 kanssa olemme kämppiksiä, joten juttelemme silloin tällöin ja teemme joskus ruokaa yhdessä. Kaverin 1 kanssa selailemme nettiä, katsomme leffaa ja puhumme koulusta. Kaverin 2 kanssa "keskustelemme", eli puhumme niistä asioista, jotka häntä kiinnostavat, minun juttuni hän usein jättää reagoimatta. Kaverin 3 kanssa pelailemme. Kaverin 4 ja 5 kanssa, no, emme kai (vielä) ole kavereita. Veljeni luokse menen lähinnä vaihtamaan kuulumisia ja tervehtimään hänen vaimoaan ja lapsiaan. Kotiin menen, no, oleskelemaan. Sitten on vielä puolitutut ja kaverit yliopistolla, joiden kanssa en vietä aikaa opintojen ulkopuolella, ellei bileitä lasketa. Siinäpä sosiaalinen elämäni.


Olen kiitollinen kaikista noista kontakteista, mutta jotenkin elämä tuntuu vaillinaiselta. Okei, opiskelut menevät hyvin (ja siihen menee suurin osa ajastani), minulla on harrastuksia, minulla on melko varma työpaikka ehkä jopa loppuelämäkseni, jos vain haluaisin. Mutta silti. Jotakin puuttuu. Tietyllä tavalla kaipaan jotakin piiriä, jotakin, johon kuulua yhtenäisyyttä. Yläasteella meillä oli piiri, lukiossa meillä oli piiri, fuksivuonna meillä oli piiri. Nyt mikään noista ei ole olemassa. Luulisin, että jokainen ihminen etsii omaa paikkaa maailmassa, ja noissa piireissä jokaisella oli oma roolinsa, jokin juttu, joka teki tuosta yksilöstä sen piirin uniikin jäsenen. Tuollaiseen piiriin ei liitytä, vaan se syntyy. Jokainen yksilö kasvaa osaksi tuota täydellistä kokonaisuutta. Kuitenkaan tuollaiset piirit eivät lähes koskaan ole pysyviä. Elämä vetää jokaista eri suuntaan, ja tuo piiri hajoaa. (Liikaa toistoa, piiri piiri piiri)

Jotenkin tuntuu, että tulen olemaan todella paljon sosiaalisesti köyhempi, kun muutan muualle.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Treffit, osa 1½

Tämän päivän vietin paiskimalla hommia, katsomalla elokuvan ja tekemällä ruokaa. En mennyt yliopistolle syömään, sillä en halunnut paskaa fiilistä siitä, että pääsisin mahdollisesti viettämään jälleen todella kiusallisen tilanteen puolituttujen kanssa. Jo toinen viikonloppu putkeen, kun olen jättänyt tuon väliin, tosin viimeksi oli pätevä syykin. Toisaalta, en kai mökkihöperöidy tuollaisen takia. Pitää kuitenkin saada taas tuostakin rutiinista kiinni.


Tuli taas sellainen fiilis, että on aivan turhaa kirjoittaa asioita ylös päivittäin. Eihän joka päivä tapahdu ihmeellisiä, eikä aina tule mieleen järkeviä asioita tai tuntemuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Eilisen pohdinnan jälkeen aivokapasiteettini on kuormitettu loppuun, ja nyt on lataamisen aika. Toisaalta, kaipa tällainenkin saattaa kiinnostaa minua itseäni tulevaisuudessa, kun katselen taaksepäin elämääni.


Hän vastasi aivan kuten odotinkin. En voi kuitenkaan olla pohtimatta sitä, minne tunteeni häntä kohtaan ovat hävinneet. Miten olin aluksi melkein euforinen, kun katselin hänen kuvaansa ja luin hänen juttujaan, kun taas nyt olen neutraali? Ehkä hän ei olekaan oikea henkilö minulle. Pienetkin eroavaisuudet tuntuvat massiivisilta. Hän vaikuttaa "liian" sosiaaliselta. En tarkoita, että sosiaalisuus olisi huono asia. Tarkoitan sitä, että itse tarvitsen aikaa yksin akkujen lataamiseen, ja jos toinen on todella ekstrovertti, ei yhteensopivuus ole taattu. Turhaan minä näitä pyörittelen päässäni, sillä tapaamisessahan se viimeistään selviää. Tai sen jälkeen, introspektiossa. Laitan liikaa painoarvoa tulevaisuudelle, kun pitäisi keskittyä nykyisyyteen. Eihän mitään ole vielä tapahtunut meidän välillämme. Kuulostan säälittävältä.

Nuo (kaukaisuudessa) tulevat treffit tuntuvat, no, neutraaleilta. Ei hyvällä tavalla. En vain tiedä, mitä odottaa. Heikkouteni on se, että olen huono uusien ihmisten kanssa. Vahvuuteni on se, että olen mielestäni todella hyvä kahdenkeskisessä keskustelussa. Kiusalliset hiljaisuudet kuitenkin ovat kaikista kauheimpia. Menen jotenkin outoon semi-ahdistuneisuusmoodiin, kun sellainen yllättää. Katseeni alkaa harhailla, ja yritän keksiä jotain sanottavaa, ja useimmiten suusta ei tule kuin jotain tyhmää, jota kadun heti sekuntia myöhemmin. Sanon myös asioita, joita en tarkoita, jos olen stressaantunut. Pelkään myös sitä, että olen antanut aivan väärän kuvan toiselle osapuolelle itsestäni, että olen muuntanut joitakin ominaisuuksiani viesteissäni, ja todellisuus ei vastaakaan tuota kuvaa. Pelkään myös, että en osaa osoittaa tunteitani, etten osaa ottaa fyysistä kontaktia. Pitäisi kai vain osata astua pois kuplastani. Turhaahan tällainen ajattelu on.

En tosin ole ahdistuneessa mielialassa, vaan pohdiskelevassa.

Here we go again...

Viime perjantainen toistui. Ystäväni mainitsi siitä, miten hänen juttunsa on edennyt tuon tytön kanssa. Hän on kuitenkin ahdistunut. Ahdistunut siitä, että toinen ei ehkä välitäkään. Ahdistunut siitä, että juttu loppuu. Ahdistunut siitä, että ahdistus jatkuu. Yritin vakuuttaa hänet siitä, että tuo tyttö pitää hänestä, ei hän muuten treffailisi hänen kanssaan. Sitten hän mainitsi saaneensa jälleen, ja olin taas kerran vajoamassa masennuksen suohon. Tuollaisen kohtauksen saatuani en koskaan osaa puhua, lamaannun täysin. Kuitenkin sain kiinni jostakin ajatuksen poikasesta, ja valitin ystävälleni siitä, miten paskalta tuntuu, kun hän valittaa, vaikka toinen osapuoli aivan selvästi pitää hänestä samalla kun itse olen vielä aloituspisteessä tuossa kummallisessa maailmassa, jota ihmissuhteiksi kutsutaan.

Tuo avautumiseni oli väärin, en missään tapauksessa halunnut vähätellä ystäväni fiiliksiä, eikä aikomukseni ollut syyllistää häntä oman mieleni kieroutuneista kiemuroista. En vain kestänyt tuota puristavaa vannetta sydämeni ympärillä, jonka nuo sanat saivat demonin asettamaan sinne. Jotenkin tuo avautuminen kuitenkin puhdisti ilmaa, ja ystäväni pyysi (turhaan, eihän se ollut hänen vikansa) anteeksi sanojaan, ja lupasi yrittää olla masentamatta minua. Tunnen syyllisyyttä tuosta. Ulkoistin ongelmani hänelle, syytin häntä asiasta, joka ei ole hänen vikaansa. Tuo puristava tunne kuitenkin hävisi, enkä ole masentunut.


Epäilemättä seksuaalisuus liittyy oleellisesti läheisyyteen ja rakkauden tunteeseen. En saanut lapsena tarpeeksi rakkautta (surullista viulumusiikkia), joten se, että toiset saavat nuo tarpeensa täytetyksi saa minut tuntemaan itseni hylkiöksi, sellaiseksi, joka ei ansaitse rakkautta. Näin asian itse järkeilisin. En näe mitään muuta syytä sille, miksi reagoisin noin vahvasti. Eihän seksi tietenkään välttämättä aina edes liity rakkauteen, mutta läheisyyteen ja haluttuuteen kylläkin. Nekin ovat erittäin tärkeitä.

Tai ehkä kyseessä onkin yksinkertaisesti kateus. En vain osaa tuoda noita tunteita ilmi, koska olen tottunut tukahduttamaan ne, ja tukahduttamalla ne purkautuvat sitten masennuksena. Tällä kertaa osoitin tuon kateuden tunteen, tuon turhautumisen siitä, että joku ahdistuu siitä, että on ollut intiimimmässä mahdollisessa tilanteessa toisen kanssa, ja masennus katosi. Mahdollista sekin.

En oikein tiedä, kuinka toisin tuon asian esille psykologilla, onhan se melko arkaluontoinen.

torstai 13. helmikuuta 2014

Huumori yhdistää, ja erottaa

Huumorintaju on ehkä kaikista ihmisten ominaisuuksista eniten yhdistävä tekijä. Ainakin omalla kohdallani viihdyn paljon enemmän sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät huumoriani ja toisaalta joiden huumoria minä ymmärrän. Eräällä kavereistani on hyvin erilainen käsitys siitä, mikä on hauskaa verrattuna minuun. Se, mikä hänen mielestään on mielenräjäyttävän huvittavaa (esimerkiksi sketsi) saattaa omasta mielestäni olla vain tyhmää. Toisaalta, jos itse sanon jotakin vitsiksi tarkoitettua, hän ei välttämättä tajua, että vitsailen. Ehkä siksi emme ole koskaan olleet erityisen läheisiä, vaikka tunteneet olemmekin jo yläkoulusta asti.

Tietyllä tavalla tuollainen rajoittaa todella paljon kanssakäymistä. Nauru kuitenkin rikkoo esteitä ihmisten välillä. Se on luonteva tapa näyttää tunteita toiselle, mikä lisää luottamusta ihmisten välillä. Tietenkin se, että toinen ymmärtää, mitä sanojen takana on, luo tietynlaisen yhteyden tunteen ihmisten välille. Kun toinen reagoi tavalla, jolla haluaakin toisen reagoivan, sanallisen vihjailun avulla, tuntuu kuin toinen olisi samalla aaltopituudella, että toinen ymmärtää jotakin enemmän sinusta itsestäsi kuin monet muut ihmiset. On ihan loogista pitää enemmän sellaisesta seurasta, jonka seurassa saa nauraa ja naurattaa. Se luo jo neurobiologisestikin paremman olon, ja varmasti psyykkisestikin. Kun voi pitää hauskaa toisen kanssa, osaa luottamuksen kasvaessa osoittaa myös muita tunteita ja puhua sellaisista asioista, joita ei kaikille jaa.

Huumori on myös tutustumisvaiheessa melko helppo tapa valaa luottamusta ja luoda yhteyden toisiin ihmisiin. Toisaalta liian omaperäinen ja kyseenalainen huumori saattaa pelottaa ihmisiä kauemmaksi. Esimerkiksi ystävieni kanssa leikinlasku menee niin paljon sovinnaisuuden rajan toiselle puolelle, että joku saattaisi pitää meitä rasisteina, perversseinä, sairaina, ilkeinä ja aivan järjiltään olevilta. Okei, joku saattaisi sanoa, että tuo jälkimmäinen pitää paikkaansa ainakin minun kohdallani. Kuitenkin pointtina on, että tuon luottamuksen kautta, joka on syntynyt ihmissuhteissa, voi helposti sanoa asioita, myös kyseenalaisia sellaisia, niin, että toinen ymmärtää täsmälleen, milloin kyse on huumorista. On helppo heittää ironista läppää vaikkapa homoseksuaaleista, kun tietää että toinen ymmärtää että olen täsmälleen päinvastaista mieltä kuin mitä sanat antavat ymmärtää.


Tämä meni nyt jaaritteluksi, mutta huumori on liima, joka pitää ihmissuhteita kasassa.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Fuck the system?

Huomasin tänään, etten enää syytä "systeemiä" kaikesta paskasta, mitä olen joutunut kohtaamaan. En ulkoista omaa itsevarmuuteni puutetta mm. ulkonäköni suhteen medialle, en koe turhautuneisuutta siitä, että miesten kuuluu olla aloitteellisempi osapuoli ihmissuhteissa, en syyllistä yhteiskuntaa siitä, että on olemassa rikoksia ja pahoinvointia, en syytä maailmankaikkeutta olemassaolon tuskasta. Olen ajautunut enemmän yksilökohtaisempaan elämänkatsomukseen, siihen, että jokainen ihminen tekee loppujen lopuksi omat valintansa elämänsä suhteen, rajoitteista huolimatta, minä mukaan luettuna. 

Rajoitteinani kulkevat masentuneisuus ja sulkeutuneisuus. En enää oikeastaan pidä itseäni itsetunnottomana ihmisenä. Tuo sulkeutuneisuus vain rajoittaa joitakin asioita huomattavasti, minkä sitten tulkitsen itsetunnon puutteeksi. En esimerkiksi ole kovin puhelias, eikä fyysinen kontakti tule minulle luonnostaan. Ne eivät ole itsetunnon puutetta, vaan introversiota ja tietynlaista henkistä varovaisuutta. Introversio on aina ollut, varovaisuus on tuotosta menneisyydestä.


Masentuneena kaikki tuntuu paskalta, jolloin tunnen alemmuudentunnetta kaikesta. Tuolloin ajatukseni harhautuvat aivan väärille urille. Juuri tuo ystäväni onnistuneen bileillan kertoilu sai jostakin syystä masennuksen nousemaan esiin. Reagoin väärällä tavalla isoihin asioihin. Oikea tunne tuosta kuullessani olisi ollut kateus, mutta sen sijaan halusin vain tappaa itseni. Samaa tunsin, kun epäonnistuin viime vuoden puolella yliopiston suullisessa esityksessä. Molemmat tapaukset olivat tilanteita, joissa oli vahvana jokin negatiivinen tunne, joka omassa mielessäni alensi arvoani ihmisenä, ja reagoin tuon takia aivan liian vahvasti ja hyvinkin erikoisella tavalla. Vahvoja reaktioita ovat aktivoineet myös kaikki yritykseni naisrintamalla, tai joissakin tapauksissa se, etten ole edes yrittänyt. Kun yksi väärä ajatus pääsee mieleeni, on tie ahdistukseen varma. Esimerkkinä ajatus, että "ehkä vastapuoli on löytänyt jonkun komeamman ja fiksumman", saa minut automaattisesti vihaamaan itseäni.

Haluaisin ymmärtää enemmän, miten mieleni toimii, miten masennukseni aina aktivoituu uudelleen ja uudelleen ja miksi en pääse eroon haitallisista pakkoajatuksista, mutta koska olen elänyt tällaisena lähes aina, on vaikea saada kiinni jostakin konkreettisesta. Itsereflektio on vaikeaa, kun ajatukset ovat mössöä. Varsinkin, kun fyysinen väsymys painaa psyykkisen lisäksi.

En ole pitkään aikaan ajatellut oikeasti syvällisiä asioita.

Minulla ei kai vain ole energiaa tehdä niin.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Zombipäivä, sisko, ja tapaaminen

Zombina selvisin hyvinkin lyhyestä päivästä yliopistolla muutaman tunnin yöunien jälkeen. Kehoni ei jälleen arvosta minua ollenkaan. Ei minua varsinaisesti väsyttänyt, mutta aivotoiminta ei ollut kaikista vilkkainta. Kämpille palatessani yritin nukkua päiväunia, mutta niistäkään ei tullut mitään, joten päätin ryhtyä toimeen. Kävin tavaratalossa heittämässä reklamaation tuotteesta, minkä jälkeen suuntasin kotiin lapsenvahdiksi.

Tuntui oudolta katsella kotona vanhoja kuvia minusta lukioikäisenä. Okei, näytin aivan helvetin tyhmältä silloin, se nousi ensimmäisenä esiin. Toisena mieleen tuli se, että tuolloin vielä kuvasin elämääni, tosin melko harvoin, ja silloinkin suuntasin kameran muihin ihmisiin. Kolmantena se, että olen kasvanut noista ajoista melko paljon. En ole enää se erittäin epävarma ja kyyninen nörttipoika, joka ei osannut pitää huolta siitä harakanpesästä, jota hiuksiksi kutsutaan (miksi en tuolloin nähnyt sitä?).

Kotona myös tajusin, että siskollani on havaittavissa masentuneisuuteen viittaavia oireita, eikä hän ole vielä edes yläkoulussa. Hän kyselee toisinaan, onko hän liian laiha tai lihava, häntä kiusataan koulussa, hän turhautuessaan toisinaan viittaa itsensä vahingoittamiseen, hän hakee huomiota tekemällä tyhmyyksiä ja hän sulkeutuu täysin omiin maailmoihinsa kotona, eli liimautuu tietokoneen ääreen, vaikka kavereita olisi kylässä. Äitini kasvatusmetoditkaan eivät auta yhtään hänen tilannettaan. Olen huolissani. Entä jos hänestä tulee kuin minä? Tytöt usein tuntevat vieläkin vahvemmin kuin pojat, joten hän saattaa olla vieläkin pahemmassa jamassa yläkouluiässä kuin itse olin. Toivon parasta, pelkään pahinta.

Lähetin hänelle viestiä ja ehdotin tapaamista. Vastaus saapunee lähipäivinä. Jotenkin jonkinlainen tunne on palannut häntä kohtaan, joten en luultavasti huijaa häntä enempää kuin itseäni tekemällä tuollaista aloitetta. Ensimmäistä kertaa tiedän vastauksen jo etukäteen. Olen kenties oppimassa luottamaan vaistoihini, tai sitten olen aivan liian optimistinen. Onhan tässä jo puolitoista kuukautta jo kirjoiteltukin, joten on jo aikakin osoittaa jonkinlaista halua viedä asiaa juttelutasolta pidemmälle. Naamatusten tietää sitten, miten persoonat oikeasti sopivat yhteen, ja jos tunteita on ylipäätään olemassa. Jotenkin aina tahdon ajatella liian pitkälle näitä juttuja; pohdin jo, miten kaukosuhde tulee toimimaan, jos sellainen syntyy.

Se on vasta sen ajan murhe.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Back in business

Meinasin jo yhdessä päivässä menettää kosketuksen tähänkin hommaan. Ei siis pidä pitää tuollaisia muutaman rivin päiviä enää, sillä nyt kirjoittaminen tuntuu varsin nihkeältä ja ei-luonnolliselta. Kenties tämä tästä.

Eilen oli siis paljon parempi olo, sillä kävin ystäväni luona kylässä. Siellä oli hauskaa, joten pystyin unohtamaan murheeni lähes koko loppupäiväksi. Kuitenkin tänään tuo hiipivä fiilis tuli takaisin, ja opistollakin tunsin pientä epämukavuutta koko ajan. Myöskään sosialisoinnista ei meinannut tulla mitään, sillä kun olen masennusmoodissa, en ilmeisesti jaksa keskittyä ulkomaailmaan ja sisäisen maailman asioita en voi jakaa. Olen siis vieläkin enemmän lukossa kuin normaalisti. Viikonlopun tapahtumista ei voi kertoa, sillä, no, eihän niitä kukaan halua kuulla, joten en tiedä yhtään, mistä puhua.


Väsymys on myöskin ylitsepääsemätöntä. Tuntuu, että nukahtaisin pystyyn, mutta huonojen unenlahjojeni takia en pysty nukkumaan. Tämä on kuitenkin yksi harvoista kerroista, kun tuollaista sattuu tänä lukuvuonna. Ehkä tuo on yksi niistä syistä, miksi mieliala on ollut paljon parempi tänä vuonna verrattuna edelliseen, jolloin ravasin milloin missäkin tapahtumassa yömyöhälle alkoholin ollessa mukana kuvioissa. Unirytmi on erittäin tärkeä juttu, mutta sen ymmärtää vasta, kun sen menettää. Täytynee siis pidättäytyä alkoholista, vaikka yyberpaska olo vaivaisikin. 


En oikein tiedä, kuinka etenisin hänen kanssaan. Olen alkanut epäillä, että olemme liiankin erilaisia, enkä ole varma, tunnenko mitään häntä kohtaan. Kenties tuon tunteen saisi selville lopullisesti vasta kasvotusten tapaamisessa. Lupasin itselleni, että ehdotan sitä seuraavassa viestissä, joten en kai mitään häviäkään, jos hänet tapaan. Toivon vain, että mielialani olisi kunnossa, kun tapaaminen koittaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, niin uskomattomalta kuin se minusta tuntuukin, että hän pitää minusta (tai siitä kuvasta, jonka hän viesteistä saa), sillä tulkitsisin joitakin kohtia hänen viesteistään siten, että hän yrittää saada minut mustasukkaiseksi.

En tiedä, onko se hyvä merkki.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tänään en kirjoita mitään.


Fiilis on eksponentiaalisesti parempi

Tekisi mieli harjoittaa itsesensuuria eiliseen tekstiin.

Mutta olkoon.

En jaksa ajatella.

Paradoksi.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Miehet eivät itke

Paska fiilis jatkui tänään. En koskaan pysty nukkumaan oikein, kun minulla on alkoholia veressä, joten uni oli katkottaista, ja noiden mikrounijaksojen välillä en osannut ajatella muuta kuin ystävääni ja hänen onnistumistaan ja omaa alemmuuttani. Tuo jatkui herättyäni. Olin koko ajan katkeamisen partaalla, joten yritin siirtää ajatukseni johonkin muuhun, kuten opiskeluun. En kuitenkaan pystynyt tuohon. Lähdin käymään porukoitteni luona, mutta he eivät olleet kotona. Siellä sitten romahdin. Puoli tuntia pyörin lattialla ja itkin paskaa elämääni, paskaa lapsuuttani, paskaa itsetuntoani, kaikkea.

Aina, kun kuulosti siltä kuin joku olisi rapistellut avaimia oven takana, lopetin tuon toimintani, ja tunteeni lakkasivat heti. Kaipa vanhat käytökseni ovat edelleen vallitsevina. Kätken tunteeni kaikilta. En halunnut siskojeni näkeväni minua tuossa tilassa, saati sitten äitini. Kun sitten rapina olikin vain tuulta, tuntui kuin jokin kytkin olisi jälleen mennyt päälle, ja jatkoin vollotustani. Halusin tekstata masentuneelle kaverilleni, jota autoin fuksivuonna, mutta en pystynyt. Mitä hän voisi sanoa, jotta oloni parantuisi? Ei mitään. Pyörittelin ennen tuota kohtaustani päässäni ajatusta, että menisin jonkun naapurin rouvan tai neidin luokse lainaamaan kahvia, ja tuon johdosta jotenkin yhtäkkiä päätyisin sänkyyn kyseisen henkilön kanssa. Kun sitten päätin olla tekemättä noin, en kestänyt enää itseäni ja paskaa olotilaa, joka tuntui siltä kuin sydämeni ympärillä olisi rengas, joka puristuisi kasaan. 

Kaiken tuon henkisen taakan lisäksi kärsin neste- ja ravintohukasta eilisen ryyppäjäisten johdosta. En muistanut syödä illalla, en pystynyt aamulla menemään yliopistolle syömään, kotona ei ollut syömistä, joten ravitsin itseäni vasta illasta. Voimat ovat ihan loppu, ja ensimmäistä kertaa en jaksanut aloittaa ruuan tekoa tai siivoamista. Teki mieli vain maata sängyssä, mutta pakotin itseni tekemään jotakin, jotta en pyörisi noissa ajatuksissa jatkuvasti. En tiedä, miten tulen selviämään ensi viikosta. En jaksa tehdä tehtäviä. Mitä jos saan kohtauksen opistolla?


Edelleen päässäni pyörii mielikuva ystävästäni hänen naisensa kanssa, ja sen varjossa partaveitsen terä, jolla sitten tekisin itsestäni lopun. Selvisin noista kohtauksista viime vuoden puolellakin, mutta nyt kaikki tuntuu vakavammalta, synkemmältä, epätoivoisemmalta.

Mikä minua vaivaa?

Känniä ja vittumitenpaskafiilisvoikaanolla-ahdistuskohtaus

Ystäväni kertoi tänään (eilen), että hänellä oli käynyt flaksi noissa aikaisemmin mainituissa bailuissa jonkun tytön kanssa, josta hän ilmeisesti pitää. Sanomattakin on selvää, että masennuin täysin tuollaisesta. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en osannut olla iloinen toisen onnistumisista, vaan vertasin suoraan hänen tilannettaan omaani. Minä en koskaan tule olemaan tuollainen, jota naiset ihailevat (hänen ei itse tarvinnut tehdä edes aloitetta). Halusin tappaa itseni, vetää ranteet auki suihkussa, hypätä alas parvekkeelta, hirttää itseni kattolamppuun ja kaikkea mahdollista. En ikinä tule olemaan samassa tilanteessa.

Ystäväni saivat kuitenkin rauhoitettua masennuskohtaustani sen verran, että pystyin funktioimaan jotenkin normaalisti, joten päätin tuon kohtauksen päätteeksi (sen jälkeen, kun olin kertonut jotain menneisyydestäni ensimmäistä kertaa), että vedettäisiin kännit. Jotenkin (jälleen) kuvittelin, että humalassa en tuntisi samalla tavalla, että saisin baariin mennessäni seuraa käden käänteessä, mutta tuota ei tietenkään tapahtunut. Kalsarikännien jälkeen suuntasimme siis läheiseen pubiin, mutta palasin kämpille tuloksetta.


En tajua, mikä minua oikein ahdistaa siinä, että toiset kertovat seksuaalisista kokemuksistaan. Haluaisin pystyä olemaan neutraali, mutta en pysty. Jotenkin se, etten ole edes suudellut ketään nostaa kynnyksen taivaisiin, että toiset harrastavat seksiä samalla kun itse olen ihan alkeistasolla kaikessa mahdollisessa naisiin liittyvässä. En usko, että tuohon tulee koskaan muutosta. Toisaalta, eihän ystävänikään aktiivisesti yrittänyt mitään, vaan vastapuoli teki kaiken tarvittavan. Toisaalta, hän onkin paljon miellyttävämpi ulkonäöllisesti. Vihaan itseäni.

Edelleen tunnen, että mikään ei tule koskaan muuttumaan, että olen aina vain samassa tilanteessa itseni kanssa. Itseluottamukseni puute tekee kaikesta astetta pahemman. Miten uskallan lähestyä ketään? En uskalla edes koskea toisia ihmisiä. Mikä vittu minua vaivaa?

Pelkään, että joku kerta teen jotain peruuttamatonta, kun olen yhtä maissa.

torstai 6. helmikuuta 2014

Psykologille

Psykologi soitti tänään. Sovittiin tapaamisesta. En osannut kertoa puhelimessa mitään järkevää omista ajatusten solmuiluista, joten tyydyin sanomaan vain sen, että minulla on ilmennyt ahdistuskohtauksia, kun aiemmin niitä ei ole ollut. Senkin sanominen oli työn ja tuskan takana. En vain osaa puhua tuntemuksistani. Ääni väristen yritin saada jotakin järjellistä aikaan, mutta olin lukossa. Ajatus harhaili minne sattuu, enkä oikein itsekään tiennyt, miksi alunperin pyysin soittoaikaa. En edes tajunnut, miten paljon tunteita noihin sanoihin, jotka lopulta suustani sain, oli latautunut, ennen kuin sain ne sanotuksi.

En oikein tiedä, kuinka sitten saisin yhtään sen järkevämpää asiaa ulos suustani ihan oikeassa tapaamisessa naamatusten. Kokosin listan aiheita, joista haluaisin puhua, mutta luultavasti en pysty mainitsemaan kaikkia. Ja muutenkin lista on levinnyt liian pitkäksi. Yksi post-it -lappu on nyt täynnä kaikenmaailman harakanvarpaita ja hieroglyfejä asioista, jotka minua askarruttavat, enkä tiedä, mikä niistä olisi kaikista päällimmäisin asia, vallitsevin masennuksen aiheuttaja.


Loppujen lopuksi en ole itsekään perillä siitä, mikä minua oikeasti vaivaa. Tiedän vain lääketieteellisen termin, mutten sitä, mikä tuon sairauden perimmäinen olemus on. Miksi oikeastaan tunnen näin? Miksi en pysty nauttimaan elämästä? Jostakin nuo ihmeelliset tuntemukset ovat peräisin. Onko menneisyys jäänyt loppuelämäkseni pääni sisälle, jossa sieltä peräisin olleet traumat nyt rikkovat kaiken, mihin kosken? Vai ovatko kaikki epäonnistumiseni rakkaudessa vaikuttaneet mieleeni niin, etten pysty toimimaan normaalisti? Vai onko tämä kaikki sittenkin vain yksi piirre minussa, jokin osanen, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan? Mieliala aaltoilee joillakin ihmisillä jatkuvasti, ilman masennusta, joten ehkä olen yksi heistä.

Pääni on sekaisin. Ajatukset menevät sekaisin tuntemusten kanssa, enkä tiedä, kuinka olla. Olen väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Useimmiten ei tunnu miltään, toisinaan tuntuu paskalta, harvoin tuntuu oikeasti hyvältä. 

Miten osaisin selittää sen, miltä minusta tuntuu, kun en itsekään tiedä sitä?

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mietelmiä

Päätin tänään, etten lähde bileisiin. Seuraaviin aion kyllä mennä, jos ei ole mitään estettä sille. Huomenna pitää joka tapauksessa herätä aikaisin, ja läheisiä tuttavia ei tuonne olisi tulossa, joten päätin jättää väliin.


Tänään on jälleen vähän hiljaisempi päivä ajatustenjuoksun mielessä. Mitään ei ole tapahtunut. En ole masistellut juurikaan, mikä tarkoittaa sitä, että pitäisi kirjoittaa aiheesta, mutta minulla ei sellaista ole. Siispä muutamia mietteitä, joita olen aiemmin rustaillut ylös.

"En vain ollut löytänyt oikeaa henkilöä. Kommunikaation loppuminen ei ollut minun vikaani." Tämä viittaa siis noihin nettitreffijuttuihin. Usein hyvin (tai huonosti) alkanut keskustelu helposti hiipuu ja lakkaa tarpeeksi kestettyään, ja itse olen, kuten olen maininnut monesti, huono keskustelemaan tekstitse. Tämä tarkoittaa siis sitä, että toisen osapuolen pitää olla parempi tuossa hommassa, jotta juttu luistaisi. Nyt olen löytänyt tuollaisen henkilön, joten enää jää selvitettäväksi, miten homma toimii livenä. Aion ehdottaa tapaamista seuraavassa viestissäni.

"Masennus kytketyy aina johonkin. Esimerkiksi epäitsevarmuuteen, arvottomuuden tunteeseen." Eräs ystäväni kokee kauheaa stressiä opinnoistaan. Hän ei saa aloitetuksi tehtäviä, koska kokee, ettei niistä kuitenkaan mitään tule. Näin ainakin viime vuonna, nykyisin suunta on parempaan. Toinen ystävistäni kokee parisuhteettomuuden valtavana taakkana, ja saatuaan kontaktin johonkuhun on täysin obsessoitunut häneen. Liiankin kanssa, ottaen huomioon, miten kauan hän on toisen tuntenut. Kolmas ystävistäni kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kaikki ovat (tai ovat olleet) jokseenkin masentuneita. En oikein tiedä, kytkeytyykö minun masennukseni parisuhteettomuuteen, vai onko se vain tuon yhteyden jokin ilmenemismuoto. Siitä aion ottaa selvän, jos ammatti-ihmiset osaisivat auttaa.


"Normaalin ja hyväksytyn raja hälvenee, kun ihminen altistetaan tarpeeksi pitkään jollekin arveluttavalle." Kun on tarpeeksi pitkään ulkonäköpaineiden alaisena, alkaa miettiä, että tuollainen minunkin täytyy olla, jotta voin olla ihminen kanssakulkijoiden mielestä. Kun on tarpeeksi kauan selaillut ja kommunikoinut kyynisillä, ulkomaalaisvihaa tihkuvilla foorumeilla, alkaa omaksua joitakin noista normeista itselleen. Kun on ollut koko elämänsä ajan halveksuttu ja aliarvioitu, alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen.

"Olen kateellinen onnellisille ihmisille.
"

Miksi minä en ole sellainen?

tiistai 4. helmikuuta 2014

Hyperaktiivisuutta ja Facebookittomuutta

Olen puheliaampi, kun olen ylivilkkaalla päällä. Ylivilkkaalla päällä olen, kun minulla on univajetta, ja tällä hetkellä sitä on. Ei mitenkään ylimalkaisesti, mutta kuitenkin sen verran, että keskittymiskyky on luokkaa minuuttiomissamaailmoissajasenjälkeenpaluutodellisuuteen. Tuollaisessa tilanteessa keskustelu on melko ontuvaa, mutta olen silti sosiaalisempi. Perin ristiriitaista.

Haluaisin lopettaa Facebookissa käynnin, mutta siitä on tullut liian tuttu tapa. Aion kuitenkin yrittää sitä, että kirjaudun päivittäin sisään ja katson, onko joku lähettänyt yksityisviestiä tai onko jotain tapahtumia tulossa, mutta en aio lukea statuspäivityksiä. Ne vievät korkealla olevan mielialan pakkolaskuun, ja huomasin sen tänään jälleen liiankin hyvin. Veljelläni käytyäni palasin kämpille hyvillä mielin, mutta tuohon palveluun kirjauduttuani huomasin jälleen masentelevani.

Järkeilin itselleni jo muutama päivä sitten, että tuossa masentavassa vaikutuksessa on vain sosiaalisesta paineesta. Kun näen muiden ihmisten päivittävän oman elämänsä hienoutta ja sosiaalisuutta, vertaan sitä automaattisesti omaan elämääni, joka itsessään ei-mihinkään verrattuna on varsin kelvollista (miinus mielenterveyden ongelmat), mutta joka heidän elämiensä rinnalla vaikuttaa köyhältä. Minun pitäisi olla bilehirmumpi, koska muutkin ovat. Minun pitäisi päivittää ja valokuvata se, mitä minulle tapahtuu, koska se on sosiaalista. Minun pitäisi kommentoida ja tykkäillä puolituttujen useimmiten turhista päivityksistä, koska se on yhteisöllisyyttä. Ja, koska en tee lähes mitään noista, en ole sosiaalinen, joten olen paska ihminen (terveisin demoni).


Miksi minun pitäisi olla jotain, mitä en ole? En näe syytä rampata jatkuvasti kännäämässä, sillä useimmiten se vaikuttaa mielialaani negatiivisesti pitemmällä aikavälillä, vaikka hauskaa se onkin. En näe syytä valokuvata elämäni hetkiä muiden nähtäväksi, sillä ne ihmiset, jotka tuossa hetkessä mukana ovat, ovat ne ainoat henkilöt. joille se kuuluu. (Ja jos se pitää valokuvata, jotta sen muistaisi, ei se ole muistamisen arvoista.) En näe syytä kommentoida tai tykätä muiden päivityksistä, sillä jos heitä oikeasti kiinnostaisi mielipiteeni, he kertoisivat noista päivityksen aiheista minulle henkilökohtaisesti. 


On vain niin helppoa tuntea alemmuuskompleksia, kun itse istuu ties monennetta tuntia ruudun ääressä samalla, kun muut ovat pitämässä "hauskaa". Todellisuudessa nuo kuvia ja päivityksiä spämmäävät ihmiset luultavasti tekevät samaa kuin minäkin suurimman osan päivästään. Tuo päivityksen kohde on vain poikkeus kaavaan, joka kasvattaa heidän imagoaan (tai e-elintään). Tietyllä tavalla se, että esiinnytään omalla naamalla ja nimellä niille henkilöille, jotka tuntee, etäännyttää kommunikoinnin täysin, ainakin omalta osaltani.

Siksipä nimetön blogi on paljon sosiaalisempi media kuin some.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Ahdistus, ja Kpos 9-vee

Eilen illalla ahdisti aivan helvetisti, eikä seinänaapurien äänekäs seksi auttanut yhtään mielialaan (oikeastaan se sen taisi laukaista). Se jatkui vielä aamulla. Ahdistus siis, ei naapureiden puuhastelu. Luulen, että kieroutunut suhtautumiseni seksiin (tai sen puutteeseen) johtuu toisen ja äitini touhuista, mm. minä syömässä keittiön pöydän ääressä hiljaisuudessa samalla, kun he peuhasivat viereisellä sohvalla, näkymättömissä mutta ei hiljaa. He eivät pitäneet tuota aktiviteettia haitallisena lapsille, joten minkäänlaisia rajoitteita lääppimiseen ja kourimiseen toisen toimesta ei ollut edes julkisissa paikoissa, ja "kotona" oli normaalia, että ovi oli auki, kun he "rakastelivat". Ja tuo ei edes tapahtunut peiton alla. Vähemmästäkin Kpos 9-vee sekoaa.

Joka tapauksessa pelkäsin, etten jaksakaan mennä opistolle tuon painavan tunteen ollessa läsnä fyysisen väsymyksen lisäksi. Sain kuitenkin mentyä, ja hyvä niin. Fiilis oli aluksi täysin paska, mutta sosialisoinnin seurauksena se kipusi huippulukemiin. Kämpille matkatessa oli parhain olo ikinä, ja kuvittelin millaista olisi, jos tuo mieliala jatkuisi koko ajan. Jatkuvaa onnellisuutta, lähes euforiaa tihkuva olotila. Matkan päätyttyä se oli kuitenkin poissa, ja todellisuus astui kehiin.

Muistelisin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna masentuneisuuteni alkoi paheta suurimmilleen, joten luultavasti samaa on odotettavissa nytkin. Ehkäpä aaltoileva mieliala liittyy jotenkin myös vuodenaikojen vaihteluun. Ehkä kilpirauhanen oireilee taas, ja se yhdistettynä muutenkin mielenterveyden epävakauteen on vaikea kombinaatio.

Keskiviikkona olisi jälleen bileet. Poikkitieteelliset, kuten viimeksikin. Voisi poistua tutuista piireistä ja sosialisoida muiden kanssa. Tai no, "sosialisoida". Kyseessä on bilehelvettiyökerhotanssilattia-teemaa oleva baari, jossa tapahtuma pidetään, joten luultavasti keskustelua olisi hankalahkoa pitää yllä. Edelleen lukiotuttavani olisi tuonne ilmaantumassa, ja olisi siistiä nähdä häntäkin pitkästä aikaa, mutta tuskin saan aikaiseksi lähteä. Liikaa ihmisiä liian pienessä paikassa. Pienet pohjat ennen liikkeelle lähtöä helpottaisi jännitystä. Saa nähdä, lähdenkö.

Pää on edelleen sekaisin. En tiedä mistään mitään. Valmistuminen arveluttaa, hän arveluttaa, psykologilla käynti arveluttaa, ystävät arveluttavat. Kaikki on niin helvetin epävarmaa, ja se ei todellakaan rauhoita minua. En tiedä, osaanko purkaa kaikkea sitä pahaa oloa psykologille sanoilla. Halusin sanoa ystävälleni, että minua ahdistaa aivan vitusti, mutta tilaisuutta ei tullut. Enkä osaa selittää tuota ahdistusta ja ajatusteni sekaisuutta. Sille ei ole mitään selitystä. Se vain on. Se on aina ollut siellä, etsinyt sopivaa hetkeä, ja se hetki on nyt.


En osaa estää ajatuksia, joissa pohdin, kuka kaipaisi minua, jos tekisin itsemurhan.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Se oikea™?

Tänään minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että kenties hän ei olekaan se oikea™. Olemme kuitenkin melko erilaisia. Meillä on eroavat mielenkiinnon kohteet, mutta myös jotain yhteistä. Hän tuntuu olevan paljon ekstrovertimpi kuin minä, mikä ei ole huono asia, mutta liian ekstrovertissa seurassa tunnen oloni helposti väsyneeksi. Toki varmuuden tuohon saa vasta sitten, jos tapaamme naamatusten. Jos. Ehkä alan jänistää nyt, jotta en tulisi (jälleen) hylätyksi. Tai sitten sitä klikkiä ei tosiaan ole. Mutta miksi hän yhä jaksaa kirjoitella minulle? Ehkä hänellä on erilainen fiilis yhteensopivuudesta. Ehkä nuo eroavaisuudet ovat rajoitteita vain pääni sisällä. Eiväthän kaikki kaverini ja ystäväni ole täysin omia peilikuviani. Ja onhan miehillä ja naisilla usein erilaiset mielenkiinnon kohteet.

En ole koskaan osannut tulkita naisia. Olen aivan ulalla kaikista niistä lainalaisuuksista, jotka pätevät deittailussa (jos tuota sellaiseksi voi kutsua). Onko pelkkä viestien vaihto merkki siitä, että toinen on kiinnostunut myös romanttisesti, eikä pelkästään keskustelutasolla? Milloin olisi syytä ehdottaa tapaamista? Tuota pelkään ehkä eniten, kasvotusten tapaamista. Olen niin ei-minä uusien ihmisten seurassa etten tiedä, miten se tulisi menemään. En jännitä tapaamista, luultavasti kykenisin pitämään keskustelua yllä, mutta koska minulla on edelleen mielikuva treffeistä sellaisena, että lempi leimahtaa heti ja keskustelu syntyy itsestään, ja se päättyy romanttiseen kävelyyn yöllisessä kuun valaisemassa maisemassa, jonka päätteeksi suudellaan. En vain ole koskaan tuntenut noin treffien jälkeen. Useimmiten ne ovat olleet lähinnä kiusallisia tutustumisia, jotka eivät edenneet mihinkään. Kenties Hollywoodilla on enemmän vaikutusta itseeni kuin haluaisin kuvitellakaan.

Siksipä kenties pitäisi treffata vain ihmisiä, jotka tuntee (tai edes tietää) jotenkin jo ennestään, jolloin juttu luistaisi hiukan paremmin, mutta omaan kaveripiiriini ei kuulu naisia, eikä myöskään kavereideni kavereiden piireihin, joten tuollainen "paritus", jota joissakin piireissä harrastetaan, ei ole mahdollista. Miten minunlaiseni ihmiset päätyvät parisuhteeseen? Helppo vastaus olisi, että he eivät päädykään. Olisi helppoa vain olla välittämättä, olla vain yksin, ilman paskoja fiiliksiä siitä, ettei parempaa puoliskoa ole.

Toisinaan mietin, onko se, että kaipaan parisuhteeseen, masentuneisuuteni syy vai seuraus. Kesällä, kun olin töissä, en tuntenut itseäni masentuneeksi, enkä myöskään kaivannut parisuhdetta, mutta heti kun opiskelu alkoi jälleen, molemmat tulivat takaisin. Masennus ensin, tuon aikaisten blogimerkintöjen perusteella (on näistä jotain hyötyäkin). Luulisin, että haen läheisyyden kautta jotakin, jolla sivuuttaa masennus, jolla jättää se varjoonsa. Haluan päästä eroon epäitsevarmuudestani, joten yritän, yritän, yritän. Haluan pitää itsestäni, mutta alitajuntani ei, joten haen hyväksyntää muista ihmisistä, rakkautta itseäni kohtaan jostakusta, koska en sitä itse itselleni myönnä.

Ajatukset ovat aivan sekaisin, haluaisin vetää pään täyteen.