Valehtelusta

En pidä itseäni valehtelijana, vaikka kyllähän kaikki joskus puhuvat muunneltua totuutta. Omalla kohdaltani valehtelu kohdistuu ihmisten hyväksynnän hakemiseen. Koska oletan, jokseenkin tyhmästi, että vielä yliopistossa joku välittää siitä, miten toinen menestyy kursseissa, yleensä vähättelen omia tuloksia ja osaamistani, sekä kritisoin lähes kaikkia kursseja turhiksi, huonoiksi tai molemmiksi. Lisäksi usein sanon, että olisi pitänyt mennä ammattikorkeakouluun tai suoraan töihin, eikä tuhlata aikaa akateemisella uralla.

Tuohan on täysin absurdia, tietenkin, ihmiseltä, joka aikoo luultavimmin jatkaa tuolla alalla kenties melko pitkäänkin. Tuo käytös juontanee juurensa jo yläkouluun, jossa hyvää koulumenestystä ja -motivaatiota ei oikein arvostettu, ja itselläni ainakin on lähes poikkeuksetta negatiivinen kuva ihmisistä, jotka yläkoulussa hehkuttivat omia tuloksiaan tai ylipäätään osoittivat olevansa motivoituneita. Pidän ilmeisesti tiukasti kiinni noista opituista rooleista, kun jaksan vielä nytkin jatkaa niitä. En kai vain osaa olla oma itseni kaikissa sosiaalisissa tilanteissa.


Toki "harmittomia" valheita latelee jokainen ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Kenties kuuluisin niistä on "on ollut vähän kiireitä", kun haluaa välttää jonkun ihmisen tapaamisen tai jos ei ole saanut jotakin asiaa aikaiseksi. En kuitenkaan usko, että kukaan empatiakykyinen pystyy kantamaan isoja valheita tuntematta tunnontuskia tai kärsimättä siitä ollenkaan. Tai mistäs minä tiedän. En ole tainnut valehdella kenellekään pitkiin aikoihin, jos kyseessä on jonkin faktan muuttaminen toiseksi. Se ei tule minulle luonnostaan, mistä olen tietysti tyytyväinen. Toisaalta, eipä minulla ole ollut mitään salaisuuksia, joita pitäisi pitää piilossa, jos joku sattuisikin ristikuulustelemaan.

On tietenkin mahdollista, että olen jo niin tottunut viljelemään pieniä epätotuuksia kaikenlaisessa kanssakäymisessä, etten edes itse huomaa sitä, tai vielä pahempaa, pidä niitä valheina. Pelottava ajatus sinänsä. Mitä jos kaikki kommunikaatio perustuukin enemmän tai vähemmän valheisiin? Muistelen kirjoittaneeni tuon lauseen aikaisemmin jossakin postauksessani. Tuo väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Jos joku meille läheinen ihminen kysyy mielipidettämme jostakin asiasta, yleensä väritämme hiukan sitä, mitä suusta ulos päästämme. Sehän on normaalia, eikö vain?

Kenties kohteliaisuus onkin valheista yleisin.

Kiire, ja kirjoittamisen helppoudesta

Kiirepäivä, pitkästä aikaa. Aktiviteettia ollut niin, ettei ajatustakaan masennuksesta. Mökkihöperyydestä kylläkin. Sen huomaa siitä, että normaali asiointi kaupassa tuo lievän ahdistuksen päälle. Kumma juttu, ei sosiaaliset tilanteet ole ahdistaneet enää kovinkaan pitkiin aikoihin, mutta pidempiaikainen yksinään oleskeleminen ei näemmä tee hyvää sosiaaliselle pääomalle. Pitäisikin pyrkiä siihen, että olisi edes jonkinlaisessa kommunikaatiossa päivittäin, ihan face-to-face, vaikka vain ohimennen. Tietokone toki houkuttelee, kun on niin paljon katsottavaa, mutta osannen vastustaa kiusausta.


Olen oppinut siihen, että aiheet tulevat nykyisin aivan lennosta, mitään miettimättä. En kirjoita enää lapulle, mistä haluaisin kirjoittaa; en tarvitse avainsanaa, josta lähteä rakentamaan postausta. Nykyään vain lähden kirjoittamaan siitä, miten päivä on mennyt, ja kun saa flow'n päälle, niin aihe syntyy itsestään, mikä toki näkyy joissakin kirjoituksissa hajanaisina ajatuksina ja lopputulemien kiireellisyytenä, eli postausten äkillisinä loppumisina. Toisaalta ihan hyvä näinkin, ettei tarvitse suunnitella etukäteen, mitä kirjoittaa, vaan voi antautua lähes ajatuksenvirran omaiseen tilaan.

Tänään tuollaista ei kuitenkaan tullut, kuten aiheesta voi päätellä. Mitään syvällisempää sanottavaa ei ole, varmaankin johtuen siitä, ettei ole ehtinyt olla omissa oloissaan ja miettiä asioita, laittaa päivää kasaan mielessään. Joka tapauksessa olin tänään yhteydessä kaveriin, jonka kanssa välit ovat olleet etääntymään päin, mutta kaipa tuon kasvaneen välimatkan saa kurottua umpeen, tämänpäiväisen kanssakäymisen siivittämänä. Tai sitten ei. Yhtä kaikki olen tyytyväinen.

Elämä maistuu tässä vaiheessa hyvältä, vaikka vasta eilen kirjoitin ahdistuksesta. Pitäisi siis hakea tasapaino aivot narikkaan -stimulaatiosta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä, jolloin ehkä saavuttaisi optimaalisen olotilan, jolloin ei ehtisi ahdistua yksinäisyydestä, mutta toisaalta jäisi aikaa myös itselleen, omille ajatuksilleen, muttei masentaville sellaisille. Kenties siinä onkin onnellisuuden salaisuus.

Tasapainossa ulkoisen ja sisäisen maailman välillä. 

Tylsyys = ahdistus?

Ahdistuvatko muutkin ihmiset, jos heillä ei ole mitään tekemistä? Tuollaista mietin, sillä pidin tänään melko virikkeettömän päivän muutaman vuorokauden pituisen TV-sarjojen ylenpalttisen maratonin jälkeen. Kun ihmiset sanovat, että heillä on tylsää, tarkoittavatko he oikeastaan sitä, että heitä masentaa, kun ei ole mitään, millä pitää se poissa? Kun aivot eivät saa tarpeeksi työstettävää vaikkapa elokuvista, peleistä, kirjoista tai töistä, palaavatko kaikki ihmiset aina niihin haitallisiin ajatuksiin ja epäonnistumisten muisteluun, mikä depiksessäkin on tyypillistä?

Onko onnellisuuden salaisuus siis siinä, että pitää aivot virkeänä ja toiminnassa, jolloin introspektion määrä jää mahdollisimman vähäiseksi? Jos noin on, olisi yllättävän helppoa olla onnellinen. Tankkaa vain mahdollisimman paljon kaikenlaista viihdettä, jolloin oman elämän sisältö koostuu muiden tekemästä tuotannosta. Ei vain yksinkertaisesti olisi resursseja enää pitää haitallisia ajatusmalleja yllä, kun ärsykkeitä, jotka stimuloivat aivotoimintaa, on ylimalkaisesti ympärillä.

Onko tuollainen loppupeleissä hyväksi? Kenties masentuneisuuden voi "unohtaa", jos jatkaa tuota putkea tarpeeksi pitkään. Oma muutaman päivän pituinen aivot narikkaan -meininki ei ilmeisestikään ollut tarpeeksi pitkä, kun huomasin tänään haitallisia ajatuksia tulevan lähes koko ajan. Kenties aikaisemmin yritin selvitä masennuksesta juuri tuon strategian avulla, silloin, kun käytin kaiken aikani elokuviin. Oman elämän tyhjyyttä ei huomaa, kun sen peittää jollakin. Harmittavasti tuo tyhjyys on kuin loppumaton kuilu, jonka täyttääkseen täytyisi saavuttaa oikea onnellisuus, voittaa masennus eikä vain potkia sitä maton alle piiloon ja teeskennellä, että kaikki on hyvin.


Siksipä pitäisi käydä puhumassa psykologille siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, avautua kaikesta, mitä viime kerralla jäi sanomatta. Kenties sitten saisin oikeanlaista avustusta henkiseen pahoinvointiini. Harmittavasti masikseni tuntuu olevan luonteeltaan syklistä, ja hyvinä aikoina on niin helppo unohtaa huonot ajat. Huonoja aikoja en ole koskaan tykännyt näyttää kenellekään. Muutaman kerran olen avautunut ystävilleni, mikä on toisaalta auttanut melko paljonkin. Miksipä en voisi siis avautua ihan ammatti-ihmisellekin?

Viimeksi valitin parisuhteen puutetta ja kaikkia epäonnistumisiani sitä koskien, kun ehkä olisi pitänyt keskittyä oman itsetuntoni heikkouteen, menneisyyteeni ja kiintymyssuhteisiini tai niiden puutteeseen. Parisuhteen puutteen ahdistavuus ja oikeastaan kaikki epäonnistumiset perustuvat kenties juuri noihin asioihin, mutta toisaalta onhan yksinäisyys itsessäänkin erittäin mielenterveydellisesti rasittavaa. Kumpaan siis kannattaisi keskittyä?

Yksinäisyyden minimoimiseen vai omanarvontunteen kasvattamiseen?

Aukkoja mielipiteissä

Olen ehkä ollut liian jyrkkä kaikissa lastenhankintaa koskevissa asioissa, kun tarkemmin ajattelee. Vaikka itselläni olikin paska lapsuus, ei se silti tarkoita, etteivätkö muut kykenisi nauttimaan elämästään, rakastamaan vanhempiaan ja kasvamaan "ongelmattomiksi" ihmisiksi. Päinvastoin, itsehän olen se poikkeus. Yksi monista, valitettavasti. Ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että kaikki ihmiset teini-iässä kantavat mukanaan ahdistusta, joka myöhemmin puhkeaa masennukseksi. Lapsen hankkijat ovat ihmisiä, virheitä tekeviä, toisinaan epäonnistuvia, toisinaan onnistuvia. Kaadan ehkä liian paljon roskaa heidän niskaansa.

Sitä paitsi, eihän minulla olisi olemassa näitä hienoja ihmisiä, joita ystävinäni pidän ja joita arvostan yli kaiken, jos tietyt ihmiset eivät olisi ajatelleet egoistisesti ja päättäneet pamauttaa toisen avo-/avioliiton osapuolen paksuksi. Olisi väärin sanoa, että vastustan lasten hankkimista, jos kerran pidän joitakin ihmisiä tutustumisen arvoisena ja vietän heidän kanssaan aikaa. Oma angstini lienee ollut liian suuri ymmärtääkseni sokeuteni tuossa asiassa.

Kuitenkaan yllä oleva fakta ei velvoita minua olemaan yhteydessä ihmiseen, jonka seurassa en tunne itseäni hyväksi. Sama pätee niihin kavereihin ja ystäviin, muihin ihmisiin, jotka lähelleni päästän, joten miksei myös huoltajiini. Vaikka joinakin hetkinä kiroan olemassaoloani, sitä tuskaa, jonka mieleni minulle aiheuttaa, ei se silti oikeuta minua olemasta vihainen vanhemmilleni minun syntymästäni. Pitäisi olla kiitollinen, ja olenkin. Toisinaan tunnen ylitsepääsemätöntä onnen tunnetta, mistä nautin suuresti. Maailma on ihmeellinen paikka, ja pidän sen tutkimisesta, uusien asioiden oppimisesta, ongelmien ratkaisemisesta. Kiitollisuus ei kuitenkaan poissulje sitä, että en viihdy noiden ihmisten seurassa, jotka tekivät parhaansa kasvattaakseen minut, ja jotka omassa heikkoudessaan tuhosivat orastavan elämänilon minussa.

On aina mielenkiintoista löytää omista ajatuksistaan ja mielipiteistään aukkoja, kuten olen nyt muutamana päivänä tehnytkin. Niistä voi oppia paljonkin, saavuttaa suuremman tietouden siitä, mikä oikeastaan onkaan oikein, mikä on osa minua, jotakin suurempaa "minuutta", johon tulisi pyrkiä. Olen aina painottanut ääriaatteiden vaarallisuutta, mutta en ole huomannut niitä omissa ideologioissani, ennen kuin nyt. En usko, että olisin havainnut niitä ilman ajatusten ylöskirjoittamista: aina voi katsoa taaksepäin, että mitä on tullut kirjoitettua, ja huomata omat virheensä. Ehkä tämän vuoden projektin kuluttua noteeraan muitakin virheitä, joita voin sitten korjata tai päivittää.

Odotan innolla sitä päivää.

Yläkouluaikaisia muisteloita ja aamukahviahdistuksia

Tapasin ennen lomaa erään luennon alkua odotellessa yläasteella samaa luokka käyneen henkilön. Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun hänet näin, mutta ensimmäistä kertaa juttelin hänelle, eli olimme tunnistaneet toisemme, mutta kontaktia emme olleet tehneet. Emme tietenkään olleet kovinkaan hyviä kavereita, kuten kuvitella saattaa, mutta tuli keskusteltua juuri tuota kurssia koskevista asioista, niitä näitä; emme olleet mitenkään yllättyneitä tai mitään tyyliin "Hei, etkös sinä ollut blaablaablaa". En muistellut tuota tapahtumaa mitenkään erityisesti, mutta nyt aloin miettiä sitä, syystä tai toisesta.

Mielipide, jonka hänestä yläkoulusta muistan, oli pessimistisen neutraali; en vihannut enkä toisaalta pitänytkään. Hän ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään, ainakaan näin pintaraapaisulta. Sama ulkoinen tyyli, samat puheenparret, sama suhtautuminen asioihin. Tuo tuntui oudolta, koska itse olen mielestäni muuttunut niin paljon sitten noiden aikojen, vaikka niistä onkin kulunut "vain" kuutisen vuotta. Ehkä jotkut kypsyvät aikaisemmin, ja sanotaanhan, että naiset ovat miehiä pari vuotta kasvussa edellä.


Tapasin kesällä myös yläkouluaikaisen luokanohjaajani, ja sama ilmiö tapahtui silloinkin. Minkäänlaista eroavaisuutta verrattuna tuohon menneeseen aikaan ei hänessä näkynyt. Se olin minä, joka oli melko dramaattisestikin muuttunut.

Kenties nuo tapahtumat jäivät mieleen muistutuksina siitä, millainen olin yläkouluaikana. Tosin noista ajoista en juuri mitään muista, mutta tiedostan, että olin erilainen silloin. Kyyninen, syrjäänvetäytyvä, nuhruinen, erittäin epäitsevarma. Nuo piirteet ovat suurimmaksi osaksi haihtuneet, mutta jäännöstuotteena on masennus, edelleen.

Yläkouluaikaisen luokkalaiseni näkeminen myös pisti miettimään kodin roolia kehityksessä. Hänellä oli kotona tietääkseni hyvät oltavat, ja kaikki hänen sisaruksistaan ilmeisestikin ovat akateemisesti kouluttautumassa opettajalinjalle. Hänellä on siis ollut kasvualusta, jossa on selvät säännökset, joita noudattaa, ja ilmeisesti myös rakastavat vanhemmat. Näin ollen teini-ikä ei tuonut minkäänlaista muutosta hänen kehitykseensä. Kun tie on valmiiksi pedattu, ja välittävät ihmiset pitävät tuon tien avoinna, on helppoa vain olla oma itsensä ja mennä virran mukana.

Minä taas olen rikkinäisestä kodista, henkisesti vaativasta kasvualustasta, jossa toki painotettiin yksilönvapautta, mutta jossa ei oikeastaan tuettu mitään päätöstä. Tee mitä teet, kunhan teet sen hyvin. En koskaan ole tiennyt, mitä oikeasti haluan. Minua ei ole ohjeistettu saavuttamaan sitä, mikä minua miellyttää, sillä ainoa asia, mihin piti keskittyä on se, ettei tee väärin, että miellyttää muita.

Muistan joskus yläasteajoilta sen, että kaikkien piti kirjoittaa kaikista luokkalaisista yksi hyvä piirre paperille. Tuo paperi, jolle oli koottu kaikkien luokkalaisten mielipiteet, palautettiin sitten kyseiselle henkilölle, ja ne näytettiin vanhempainillassa. Äiti sitten kyseli että mitäs kaikkea listassa olikaan, alkoi luetella kaikkia adjektiiveja, joilla minua oli kuvattu. Äitini unohti kuitenkin yhden, ja se oli "hikipinko", minkä sitten mainitsin hänelle. Hän vaikeni, ja hetken kuluttua palasi huoneeseen ja halasi minua. Tuo on ainut kerta, jonka muistan, jolloin hän on sanonut rakastavansa minua.

En tuntenut mitään.

Olen aina miettinyt omaa menneisyyttä ja suhdetta äitiini vain omalta kannalta, mutta kenties oli myös hänelle raastavaa menettää täysin ote omaan lapseensa, olla täysin pimennossa poikansa mielenliikkeistä. Luulisin, että se ahdistaa häntä vieläkin. Tämän jouluaaton jälkeen äidin kanssa aamukahvin juominen oli täyttä tuskaa. Kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa. Välttelimme toistemme katsetta. Olin ahdistunut, ja hörpin kahvin nopeasti ja poistuin paikalta. Tuo skenaario toistuu aina, jos olen äitini kanssa kahden, jos olemme jo vaihtaneet pinnalliset kuulumiset. Hyvinkin ambivalenttia: viihdyn kotona, mutta haluan sieltä pois mahdollisimman pian.

Kun nuorimmat sisarukseni muuttavat pois kotoa, en luultavasti käy siellä enää. Olen muuttunut, eikä minun tarvitse palata enää menneisyyden rooleihin, minun ei tarvitse sietää ahdistusta vain velvollisuudesta.

Minun on aika keskittyä siihen, mitä minä haluan.

Harhaluuloja avo-/avioliitoista ja perheellisyydestä

Kämpille palaillessa fiilis oli suhteellisen hyvä. Sovin tapaamisesta muutaman kaverin kanssa, ja elämä hymyili. Kuitenkin iltaan mennessä mieliala laski taas neutraaliin lukemaansa. Outoa sinänsä. En juuri viihdy kotona, äitini seurassa ainakaan, mutta silti siellä oli mukavampi olla mielenterveyden kannalta. Kai se on myönnettävä: sellaisten ihmisten seura, joiden kanssa ei tarvitse väkisin vääntää puhetta aikaiseksi on kaikista hedelmällisintä. Harmittavasti kotona sellaista ei ole, mutta sekin välttänee. Sanottavaa ei vain tule. On kuin jokin tukkisi kaikki mahdolliset kommunikaation tiet, ja vaikka kuinka yrittäisi, ei mitään tule ulos. Aikaisemmin, vielä kotona asuessa lukioaikana, tuo päti muihinkin ihmisiin, mutta nyttemmin olen päässyt yli siitä. Lukkiutuminen tapahtuu alitajuisesti, joten siihen ei juuri voi vaikuttaa. Yksin asuessa tuo rooli kuitenkin väistyi, ja onnistuin avaamaan tuon lukon.


Mietinpä vain, kuinka onnellinen tulen olemaan, jos olen jossakin vaiheessa sellaisessa elämäntilanteessa, jossa minulla on perhe, tai puoliso. Jos jo pidempi vierailu kotona karkottaa suurimmat mielenterveyttä uhkaavat möröt pois, voin vain kuvitella, millaista on olla kokoaikaisesti sellaisten ihmisten ympäröimänä, joiden kanssa voi olla oma itsensä, ja vieläpä niin, että tuota lukkiutumista ei tapahdu. Kenties ihmisten nopea lastenhankkiminen/avioon meno onkin psykologinen tarve, masennuksen ehkäisemiskeino, eikä niinkään huonoa harkintakykyä. 

Toisaalta, kun on rakentanut mielenterveytensä noiden ihmisten varaan, mitä tapahtuukaan, kun noita kannattimia ei elämässä enää olekaan? Lapset muuttavat pois, puolisokin voi jättää. Ollaan takaisin alkupisteessä, tai vieläkin pahemmassa jamassa. Kun on panostanut kaiken voimansa perheeseen eikä ystäviin, on vaikea enää aloittaa alusta verkoston rakentamista. Ehkäpä siksi sukulaiset ovat olemassa. Uusi verkosto syntyy kuin tyhjästä, kun vanhan jättää taakseen. Eiväthän nuo kaksi tietenkään toisensa poissulkevia ole, mutta useimmiten noin vain käy.

Aloin ensimmäistä kertaa oikeastaan koko elämäni aikana pohtia tuota skenaariota, siis jonkun kanssa yhteenmuuttamista. Olen elänyt siinä harhassa, että yhteinen koti tuhoaa parisuhteen lähes täydellä varmuudella, mutta epäilen tuon seikan todenmukaisuutta. Onhan ympärilläni muutama esimerkki toimivista parisuhteista, joissa molemmat osapuolet elävät saman katon alla ja ainakin pintapuolisesti harmoniassa. Totta kai tuollainen tilanne vaatii työtä: eivät asiat yhtäkkiä lähde rullaamaan kuin tanssi yhteenmuuttamisen jälkeen. Parisuhde vaatii työtä, ja sen mukana se kehittyy. Kun asutaan erillään, työtä ei niin paljoa tarvita. Aikaa vietetään yhdessä vain tietty määrä, sitten ollaan erossa. Konflikteja ei synny, toisen tarpeita ei tarvitse ottaa huomioon niin paljolti.

Olen ajatellut siis mukavuudenhaluisesti: mahdollisimman paljon mielihyvää mahdollisimman vähällä vaivalla. Pitäisi ajatella pikemminkin niin, että työtä tekemällä ja vaivaa näkemällä voi saavuttaa pidempiaikaisen onnellisuuden, kenties jopa koko elämän läpi kestävän.

Mikäpä sen parempaa.

Sosiaalinen härdelli ja oman itsensä kuvailusta

Nyt alkaa jälleen mieli kaipaamaan yksinoloa. Olen koko ajan sosiaalisessa härdellissä, mutta mitään konkreettista ei sanota. Ei oikeasti keskustella. Vain ollaan toisten seurassa. Toki tuollainen on mukavaa, pelkkä oleilu, mutta kaipaan jo jotain, millä harjoittaa sekä fyysistä että henkistä kuntoa. Pelkkä television loputtoman virran mukana meneminen, keskenkertaisten elokuvien katsominen ei tarjoa aivopähkinää, eikä treenatakaan voi. Joutenolo saa siis riittää, ja palailen kämpille huomenissa.

On minulla mukavaakin ollut. Hyvää ruokaa. Paljon ruokaa. Sisarusten seura. Rentoutuminen. Mutta mieluiten palaan harmaaseen arkeen, vaikka se tarkoittaisi sitä, että masennus alkaisi hiipiä takaisin. Kaipaan siis yksinoloa, vaikka kaipaan tietysti myös sosialisointiakin. Jälkimmäistä tosin tarvitsen vain pienissä annoksissa, enkä jatkuvana virtana, jolloin se vain vie energiat. Tai sitten ei. En tiedä. Olen ollut pitkäkestoisessa sosiaalisessa ympäristössä vain perheeni keskellä, mutten oikeasti tuntemieni ihmisten. Ehkä osaisin nauttia, jos saisin valita ihmiset, joiden kesken viettäisin pitemmän aikaa jatkuvassa kanssakäymisessä.

Tänään koin pienimuotoisen valaistuminen liittyen siihen, miksi ihmisten on niin vaikea kuvailla itseään, omaa persoonaansa. Ihminen on niin tottunut siihen, millainen hän on, joten hän ei juurikaan käytä energiaa sen miettimiseen: Emme itsekään oikeastaan tiedä, millainen olemme. Oma tietoisuutemme perustuu siihen, miten näemme maailman, ja koska emme näe itseämme, omaa käytöstämme, emme tiedä, millainen itsemme on, millaisena sen näemme. Egosentrisinä olentoina emme pysty täysin ottamaan toisen ihmisen näkökulmaa, varsinkaan silloin, kun kyseessä on itsemme. 

Juuri noiden edellämainittujen seikkojen takia kuvailemme usein itseämme tekemistemme kautta. Kuvittelemme, että harrastus kertoo enemmän kuin adjektiivit, uskonkunta enemmän kuin aatteemme. Kun käytämme adjektiiveja, meidän on verrattava itseämme muihin. Kuten aikaisemmin mainitsin, persoonallisuudet määrittävät itsensä suhteessa toisiin persoonallisuuksiin. Kun joku sanoo olevansa sosiaalinen, hän vertaa itseään muihin ihmisiin, siihen, miten muut hänen mielestään "sosiaaliset" ihmiset käyttäytyvät, ja määritettävä se, miten paljon tuo termi pätee häneen itseensä. Koska tiedän, millainen itseään "sosiaalisena" kuvaileva ihminen on, tiedän myös, etten ole itse sellainen, joten en kuvaa itseäni sellaiseksi.

Vaikein kysymys, mitä voi ihmiseltä kysyä, on "Kuka sinä olet?", joka ei tarkoita "Mikä sinun nimesi on?". Mitä pidempään miettii tuota kysymystä, sitä vaikeampi siihen on vastata tarkasti. Eikä siihen luultavasti ole mitään perinpohjaista vastausta. Kuitenkin se, mitä siihen vastaa, on luultavasti aidointa, mitä itsestä voi kertoa. Jos siis pystyy vastaamaan täysin rehellisesti, täysin luottavaisesti, täysin objektiiviselle kysyjälle, ilman rajoitteita. Ei tuollaista tilannetta tietenkään oikeassa elämässä tule vastaan, mutta ajatusharjoituksena se lienee hyvä, jos haluaa oppia jotain itsestään.


Mikä oikeastaan on oleellisinta omassa itsessään?

Nukkumattomuutta ja deittipalstailua osa 733

Ärsyttävintä kotona pitempään aikaa viettäessa on se, että en saa nukutuksi. Kuten mainittua, olen erittäin huono nukkuja, ja varsinkin täällä, kun unirytmi määräytyy sen mukaan, milloin perheen pää on halukas menemään nukkumaan, on oman rytmin menetys taattu. Oma nukahtaminen tapahtuu vain tarkoin määrätyissä olosuhteissa, alkaen tähtien asennoista siihen, kuinka nopeasti käännän kylkeä. Olo ei ole kovin sosiaalinen vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, eikä päiväuniakaan saa nukutuksi jumalattomassa melussa.

En ole juuri ehtinyt masistella, kun on ollut melko paljon tekemistä, mutta väsymys painaa liiankin kanssa, eikä siksi ajatuskaan juokse kovin nopeasti. Äidin käyttäytyminen lapsia kohtaan ärsyttää, mutta en voi sanoa, että olisin yhtään sen parempi vanhempi. Helppo on näin ulkopuolisena huudella, kun "joutuu" näkemään nuorempia sisaruksia vain kymmenisen kertaa vuodessa, ja silloinkin jotkut heidän tapansa alkavat suoraan sanottuna vituttaa. En pidä hälystä ja melusta, joita joutuu täällä sietämään lähes koko päivän.

Olen saanut ajatukset pois töistä täydellisesti, mikä on tietyllä tavalla huolestuttavaa. Arkeen palaaminen tulee sitten tulemaan puun takaa, joten joutuu ottamaan itseään niskasta kiinni suuremmalla voimalla. Kiirettä tulee pitämään, kun lukuvuosi alkaa, mutta pitäköön. Olen ansainnut rentoutumisen.


Olen jälleen ajautunut pahamaineiselle nettideittipalstalle selailemaan ihmisiä lävitse. Jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät osaa kommunikoida, tai sitten eivät vain halua, minkä toki ymmärrän. Heitän jonkin viestin, jossa kommentoin profiilia ja kyselen niitä näitä, mutta saan vastaukseksi vain muutaman lauseen, jos niitäkään. Jälkimmäisessä tapauksessa, eli siinä, ettei heitä kiinnosta, olen OK asian kanssa. Kuitenkin joidenkin kanssa keskustelu on alkanut hedelmällisesti, mutta jossain välissä vain alkaa tuntua siltä, että toinen ei panosta keskusteluun ollenkaan, eli ottaa passiivisen roolin. Itse tuosta hämmennyn; yhtäkkinen roolinvaihto tuntuu kummalliselta. Jossakin vaiheessa keskustelu sitten kuolee, kun en itsekään jaksa enää panostaa.

Ehkä tuo on jonkinlainen deittausstrategia. Katsotaan, kuinka kauan toinen jaksaa pitää keskustelua yllä, jos itse lakkaa välittämästä. Jos ei panosta tarpeeksi pitkään, ei tuo toinen olekaan sopiva. Tuolla saa toki helposti eliminoitua pois sellaisia ihmisiä, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita, mutta niin myös minutkin, joka ei arvosta eikä ymmärrä tuollaisia pelejä. Jos pitää leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, saa leikkiä ilman minua. Tähän mennessä yhtä poikkeusta lukuunottamatta noin on käynyt aina. Ehkä lähestyn vääriä ihmisiä. Tai sitten vain en osaa keskustella.

Olisi mukavaa tietää, kummin päin asia on.

Toisten lohduttamisesta

Olen saapunut kotiini, siis porukoiden luokse, joulua, tuota kapitalismin suurinta vientituotetta, juhlistamaan. Ja mitä helvettiä; en tunne oloani kiusaantuneeksi äitini seurassa. Kenties vanhat roolit alkavat haihtua, ja kykenen edes jotenkin tuntemaan oloni kotoisaksi. Toki tämä oli päivä numero yksi, joten asiat voivat vielä muuttua. Merkit ovat kuitenkin hyvät. Mikään ei ole sen pahempaa kuin viettää aikaa kera ihmisten, joiden kanssa ei osaa olla. Viime joulu oli hiukan tuon tapainen. Kehitystä on siis havaittavissa.

Blogautukset saattavat jälleen lipsua, kun saan rauhan vasta nyt, kun muut ovat käyneet petiin. Itsekin kirjoittelen sängystä käsin, mikä on oikeastaan aika mukavaa ja rentoa. En juuri koskaan ole tehnyt näin, joten kokemus tämäkin. Läppärinkin otin mukaan vain blogautuksia varten. Aluksi ajattelin pistää tämänkin jäähylle hetkeksi, mutta pohdin, että ehkä menetän kaiken sen "flow'n", jonka olen tässä rutiininomaiseksi tulleessa kirjoitusurakassa rakentanut, joten näin parhaaksi jatkaa. Ja mukavaahan tämä on, vaikka juuri tällaisina, hyvinä päivinä tuleekin jauhettua liiaksikin asian vierestä, kuten nytkin.


Mietin eilen, erään blogin kommentteja lukiessa, miksi ihmisille on niin paljon helpompaa lohduttaa muita kuin itseään. Empatia kytkeytyy päälle, myötäelämme tuon toisen ihmisen surun ja haluamme auttaa. Kuitenkin, jos itse olemme samassa tilanteessa, emme osaa sanoa itsellemme noita helpottavia sanoja, emme osaa kuvitella niitä lauseita, jotka niin luonnollisesti sanotaan (tai tässä tapauksessa kirjoitetaan) muille. Toki täydessä depiksessä ei pysty lohduttautumaan millään, sen tiedän itsekin, mutta en myöskään saa tuolloin, kuten en juuri milloinkaan, mitään irti muiden helpottavista sanoista. Juuri tuon takia koen itse melko hankalaksi lohduttaa ihmisiä: itselleni se ei auta, se ei tee mitään.

Blogausuran alkupuolella mainitsemaani masentunutta kaveriani olin lohduttanut fyysisesti (ei seksuaalisessa mielessä, mind you) ja verbaalisesti, tekstitse ja sanoitse. Hänelle se auttoi, ja usein ilmoittelikin viestitse, että oli ihan paska olo, johon sitten vastasin taitojeni mukaan. Se oli outoa, sillä en osannut mielestäni vastata mitenkään järkevästi. Kai minulta puuttuu syvempi empatia, tai sitten kyseessä on sukupuolten väliset eroavaisuudet; ehkä naiset saavat enemmän irti muiden sanoista, minunkin erittäin pseudoempaattisista paatoksista, kun taas miehet keskittyvät enemmän tunteiden häivyttämiseen erinäisin keinoin.


Mikä ei tietenkään koskaan ole hyvä juttu, sillä tunteet pitäisi käsitellä, eikä säilöä odottamaan uutta nousua.

MBTI-persoonallisuustyypit ja ylianalysointi

Käytin tämän päivän eri MBTI-persoonallisuustyyppejä edustavien ihmisten videoiden katsomiseen YouTubessa. Niissä kuvailtiin, millaista on olla vaikkapa ENTJ, miten tuo persoonallisuus ilmenee itsessä, minkälaisten ihmisten kanssa kyseinen persoonallisuus parhaiten tulee toimeen, millaisia vahvuuksia ja heikkouksia eri persoonilla on. Erikoisimpia olivat videot, joissa ohjeistettiin kuinka erottaa kaksi eri persoonatyyppiä toisistaan, tai videoita, joissa puitiin sitä, millaiset persoonatyypit ovat keskenään kaikista yhteensopivimpia parisuhdetta ajatellen.

Väistämättä tulee mieleen, että ihmiset ehkä yliarvioivat tuon testin tulosten merkityksen. Eihän horoskooppimerkkiäkään (toivottavasti) pidetä mitenkään hyvänä indikaattorina ihmisen luonteenpiirteistä, vaikka tiettyjä yhteneväisyyksiä olisikin olemassa. Toki, MBTI on tieteellisempi, mutta persoonan tiivistäminen muutamaan kirjaimeen on ihmisen aliarvioimista ja ehkä turhaakin kategorisointia. Eihän kukaan ole täydellisesti introvertti tai ekstrovertti; jokainen sijoittuu jokaisessa persoonallisuuden osa-alueessa spektrin johonkin väliin. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että jokaisesta ihmisestä löytyy enemmän tai vähemmän piirteitä kummastakin ääripäästä, joten tiukka kategorisointi ääriesimerkkien perusteella on mielestäni turhaa.

Yksi piirre, minkä noista videoista huomasi, on se, miten niin moni video käsitteli pelkästään introvertteja ja/tai oli introverttien tekemiä. Miksi juuri he kiinnostuvat tuosta testistä ja sen tuloksista? Introvertit tuntevat kenties itsensä väärinymmärretyiksi ja alistetuiksi ekstroverteille suunnatussa maailmassa, minkä tietyssä mielessä allekirjoitan. Ehkä siksi he tuntevat olevansa tilivelvollisia selittämään sen, mistä oma käytös johtuu.

Toinen asia, mikä on hiukan epäilyttävää, on se, että oman huonon käytöksensä voi laittaa pelkästään persoonallisuuden piikkiin. Jos sattuukin olemaan vaikkapa ISTP, jonka väitetään olevan vähemmän tunteellinen, tai ainakin sellainen, joka ei osaa näyttää tunteitaan, ei se oikeuta käyttäytymään rakastamiaan ihmisiä kohtaan hylkäävästi. Toki, sitä ei välttämättä itse tajua tekevänsä, mutta aina voi kehittyä. Olen myös huomannut, että jotkut introvertit tapaavat halveksua ekstrovertteja. Tämä on tietenkin aika ironista: väärinymmärretyt ja "kaltoinkohdellut" ihmiset tekevät juuri sitä samaa, mitä heille itselle on tehty.

Kolmas juttu, joka nousee mieleen, on itseään toteuttavan ennustuksen mahdollisuus. Kun luemme oman persoonallisuustyyppimme kuvauksen, saatamme luottaa siihen liian naiivisti, jolloin alamme konformoitua tuohon muottiin, jonka testi meille asettaa. Vaikka jotkin seikat eivät pitäisikään paikkaansa, saatamme muuttaa käsityksiämme, jotta täytämme kaikki kriteerit. Samaa on havaittavissa, edelleen, horoskoopeissa. Vaikka kaikki ei täsmäisikään sataprosenttisesti, täydennämme itse piirteitämme, jotta se olisi oikea. Halumme uskoa on vahvempi kuin logiikka.

Eräs noita videoita työstänyt henkilö, INTP tyypiltään, saikin tietää tarkempien, eksperttien teettämien testien jälkeen, että onkin INFJ. Tämä oli shokki kyseiselle herralle, koska hän oli kuluttanut niin kovasti aikaa ja vaivaa tehdäkseen kymmeniä, ellei jopa satoja videoita, joissa pyörii taustalla tuo "diagnoosi" persoonallisuustyypistä. Nyt, kun persoonallisuustyypitys olikin väärä, tuntui hän huijanneensa itseään ja katsojiaan, ja aikoi poistaa aikaisemmat selostuksensa. Tuo kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miksi liika kategorisointi on pahasta. Alamme uskoa, että persoonamme on täysin kytköksissä noihin muutamaan kirjaimeen, vaikka se luo vain kehyksen, johon koko kuvamme maalautuu. Näin tuo henkilö itsekin sanoi aikaisemmalla videolla, mutta ilmeisesti ei allekirjoittanutkaan tuota lausetta.

MBTI auttaa ymmärtämään paremmin sitä, miten ja miksi toimimme niin kuin toimimme, mutta sen ei pidä antaa olla "tuomio" missään tapauksessa. Tietenkin se, että ymmärrämme, miten eri ihmiset keräävät tietoa, reagoivat ärsykkeisiin ja tekevät päätöksiä, laajentaa maailmankuvaamme; ihmiset todellakin ovat erilaisia, myös aivoiltaan. Hyödyllisin noista asteikoista on ehkä I-E-spektri, sillä itsellenikin on todella vaikeaa ymmärtää ekstroversiota, ja luultavasti vastaavasti ekstroverttejen on vaikea ymmärtää introvertteja.


Liika kategorisointi luo kuitenkin näkymättömiä rajoja ihmisten välille, joten niitä tulisi välttää.

Alitajunta

Tänään ei masentanut. Ei yhtään. Olen yllättynyt, sillä en tehnyt tänään mitään produktiivista, enkä käynyt kavereiden tai ystävien luona. Annoin itselleni luvan vain olla, joten nukuin pitkään, katselin vlogeja, luin blogeja, nukuin päiväunet (jonka jälkeen makustelin pöhnäistä olotilaa sängyssä pitkään), kävin kävelyllä ja siinäpä tämä päivä olikin. Kävelyn päätteeksi kävin ostamassa glögiä, mutta tällä kertaa ei tullut erityisen jouluista fiilistä sen aromeista.


Mietiskelin alitajuntaa ja miten se vaikuttaa elämään. Toki huonot kokemukset kasautuvat jonnekin mielen perukoille, jonne ei välttämättä pääse ja josta ne sitten hyökkäilevät tajuntaan toisinaan, mutta enemmän mietin sitä, miten luemme ihmisiä alitajuisesti. Miksi jotkut ihmiset vaikuttavat "hyviltä tyypeiltä" ilman, että edes tunnemme heidät? Kai tuo arviointi tapahtuu lähes silmänräpäyksessä alitajunnassa, ja useimmiten pidämme niistä sitten kiinni ainakin siihen asti, kunnes tutustumme tuohon henkilöön. Ensivaikutelma siis määrää melko paljolti sen, miten käyttäydymme ihmisiä kohtaan, ja myös sen, haluammeko ylipäätään tutustua toiseen.


Kehonkieli ja ulkonäkö ovat tärkeimmät asiat, joista tuo arviointi koostuu, ja tietenkin se, kuinka näemme ne suhteessa itseemme. Uskoisin, että masentuneet ihmiset hakeutuvat alitajuisesti masentuneiden ihmisten puoleen. Kenties ne piirteet näkyvät siis kehonkielessä ja olemuksessa, tai sitten vain pidämme tiukemmin kiinni itsemme kaltaisista ihmisistä kuin hyvin paljon meistä eroavista persoonista. Ainakin omasta ystäväpiiristäni kaikilta löytyy jonkinlaista taustaa tuosta taudinperkeleestä, ja osalta kavereistani myös.

Tuo saattaa päteä myös kumppanin valintaan. Tunnen kaksi pariskuntaa, jonka molemmat osapuolet ovat masentuneita, tai toisesta tiedän varmaksi ja toisen luulen olevan jollakin asteella (ei liene korrektia kysyä). Tietenkin heiltä löytyy muitakin yhteisiä piirteitä, mutta ehkä masennus on ollut alitajuisesti pelissä mukana. Yhdessä mielessä se on hyväkin juttu: ainakin toinen ymmärtää, mitä toinen tuntee, tai on parempi käsitys siitä kuin muilla. Masennus on kuitenkin subjektiivinen juttu, jota toinen ihminen ei pysty näkemään toisen silmin.


Alitajunta toimii ehkä puolustuskeinona ja suodattimena sille, millaisia ihmisiä päästämme lähellemme. Kaikista eniten meitä muistuttaville henkilöille alitajunta antaa luvan tulla lähemmäksi, kun liian erilaiset ihmiset se torjuu. Omassa alitajunnassani on liian paljon huonoja kokemuksia, joten en ilmeisesti osaa päästää ihmisiä lähelle kovin herkästi, kun ystäväpiirini on melko pieni.


Tai sitten en vain ole tavannut paljoa omanlaisia ihmisiäni.

Masennuksen myöntäminen muille

Kerroin tänään masennuksestani veljelleni, muttemme juuri keskustelleet asiasta. Mainitsin vain sivulauseessa, aivan kuten äidillenikin kertoessa. Jotenkin tulee aina kiusaantunut olo, kun puhun asiasta ihmisille ensimmäistä kertaa. He eivät osaa suhtautua siihen asiaan oikein, eivät osaa reagoida, joten vaivaantuneen hiljaisuuden estämiseksi vaihdan puheenaihetta johonkin hiukan valoisampaan aiheeseen.

En oikeastaan tiedä, kuinka monelle tuttavapiiristäni olen kertonut tuosta kyseisestä seikasta. Ystävilleni kyllä. Muutamalle kaverilleni. Äidilleni, ja nyt veljelleni. En pidä tuota asiaa juuri merkitsevänä seikkana, mielestäni, sillä se ei vaikuta jo piiriini kuuluviin sosiaalisiin kontakteihin. Ehkä se voi hiukan rajoittaa uusien tuttavuuksien tekemisessä, mutta epäilen sitäkin. Masennukseni ei ole koskaan vaikuttanut itse kommunikaatioon, sillä otan yhteyttä vain, kun tunnen oloni tarpeeksi hyväksi (eli useimmiten, en masistele, kun sosialisoin, useimmiten), ja introverttina voin olla pitkänkin aikaa ilman yhteyttä ihmissuhteen kokematta siitä kummempaa haittaa.

Tuo asia ei useinkaan tule esille puhellessa tuttavien kanssa. Toisinaan valitan väsymystä, jonka luulin johtuvan kilpirauhashäiriöistä, mutta diagnoosi väitti toisin, lopulta. Aluksi arvot olivat erikoiset, joten kerroin siitä useille ihmisille. Nyt, kun tulokset osoittautuivat loppupeleissä negatiivisiksi, ihmiset saattavat kysellä, että olenko saanut jo lääkityksen, tai onko jo selvinnyt, mikä minua vaivaa. Tuolloin mainitsen masennukseni, sillä en näe syytä valehdella. Tauti kuin tauti. Pelkään vain, että jotkut ihmiset ottavat tuon uutisen vastaan hiukan eri tavalla kuin olin ajatellut. Ei, en hae huomiota sillä, että mainitsen tuon. Ei, en odota sääliä, tai minkäänlaista muutosta kanssakäymisessä siksi, koska satun olemaan mieleltäni epäterve. Normaalius, niin epämukava termi kuin se onkin, on parasta, eli se, että ihmiset eivät muuta käsitystään itseeni, vaan täydentävät vain tuon seikan kokonaiskuvaan minusta.

En tiedä, onko äitini kertonut taudistani kenellekään, vaikkapa sukulaisille tai muille. En ole ainakaan saanut enempää huomiota heiltä, joten oletan, ettei. Tai sitten he ovat kohteliaita ja ymmärtäväisiä, eivätkä tuputa läsnäoloaan tai huomiotaan olevinaan oloni helpottamiseksi. Sehän vain pahentaisi asiaa, luulen. Voi olla, että taudillani on tietynlainen stigma vanhemman kansan keskuudessa, joten siitä ei puhuta samalla tavalla kuin vaikkapa luunmurtumasta tai syövästä. Kenties jo monipäiseen tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä, jotka ovat masentuneita, mutta eivät vain ole kertoneet siitä juuri tuon leimautumisen pelosta, tai sen, että muiden käytös muuttuu. Osa on kertonut, osalla luulen olevan, osalla en usko olevan. Eipä sillä sen kummempaa merkitystä ole. Jos joku kuitenkin vaikeina aikoina haluaisi jonkun, joka kuuntelee, haluaisin auttaa. Ehkäpä siksi olisi hyvä kertoa ihmisille.


Ehkä voin auttaa, ja tulla autetuksi.

Loma-ahdistus

Eilen alkoi loma. Olin hämmentynyt. Viimeisen tentin jälkeen oli hyvä fiilis, vaikea kurssi vaikutti menneen hyvin. Kuutiooni palatessani kuitenkin kohtasin vanhan viholliseni toimettomuuden. Vaikuttaa siltä, että tulkitsen sen, että ei tarvitse tehdä mitään siten, että minulla ei ole mitään tekemistä, että elämä menettää tarkoituksensa: Minua ei tarvita. Jään kellumaan tuohon tyhjän olemassaolon kuplaan, odottaen jotakin, joka toisi sisältöä elämään sen sijaan, että itse loisin tuon sisällön. Eilen en osannut tuota taitoa, mutta onneksi kaverini halusi tavata. Sain jotain askaretta mielelleni masentavien ajatusten sijaan. Tänään sama teema jatkui, mutta tällä kertaa tein sisällön päivääni itse.

Hauskaa onkin, että vasta muutama päivä sitten kirjoitin siitä, miten iloinen olen, että pääsen pian lomalle, mutta nyt loman tullessa eteen en osaakaan olla. En osaa toteuttaa kaikkia suunnitelmiani, en osaa olla passiivinen, en osaa olla ilman ihmisiä (mikä on tietysti tietyllä tavalla hyväkin asia), en osaa rentoutua. Olen tämän loppuvuoden ajan rakentanut kaiken oikean "vapaa-aikani", eli viikonloput ja vapaapäivät, muiden ihmisten tapaamiseen ja rästihommien tekoon. En osaa olla enää itsekseni, ainakaan liian pitkiä aikoja. En osaa nauttia oikeasta vapaa-ajasta, siitä, että koko päivä, normaalin arjen mukaisen muutaman tunnin sijaan, on omistettu kokonaan minulle itselleni. Ja kutsuu itseään vielä introvertiksi.


Ehkä pitäisi tehdä jotain, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Katsoa elokuvia. Pelata pelejä. Noita asioita kutsuin ajanhaaskaukseksi, mutta nyt minulla tuntuu olevan liikaa vapaa-aikaa, kun en tiedä, mihin vapauteni käyttäisin, joten kenties nuo kaksi asiaa täydentävät toisensa, ajanhaaskaus ja liika aika. Muut ihmiset käyttävät lomansa vapaudesta nauttimiseen, itse mietin, kuinka saan ajan kulumaan, kuinka kestän loman yli masentumatta. Miten olen ikinä selvinnyt lukioaikaiset työttömät kesälomat? Mihin olen käyttänyt kaiken sen ajan? Aika näyttäytyy hyvinkin suhteelliselta tässä valossa. 


Ehkä teen jotain uutta. Ehkä lähden katsomaan jälleen vanhaa kotikylääni, tällä kertaa lumen valtaamana. Ehkä käyn istumassa lähikapakassa oluella ja keskustelen politiikasta jonkun tuntemattoman kanssa. Ehkä otan yhteyttä johonkin vanhaan tuttuuni, joka on jostain syystä tippunut pois elämästäni. Ehkä kirjoitan kauhunovellin. Ehkä käyn kirpputorilla etsimässä turhaa rojua. Ehkä sävellän biisin.

Ehkä selviän.

Uskonnollisuus ja vanhemmuus

En ole tainnut kirjoittaa uskonnosta omaa postausta, joten lienee aika tehdä se nyt. Olen aikaisemmin maininnut jossakin asiayhteydessä, että usko on hyvä, uskonto paha: Jos uskoo johonkin ja elää sen mukaisesti painostamatta muita siihen, en näe siinä mitään väärää. Kuitenkin uskonnot yleensä perustuvat yhteisöön, eli suureen joukkoon ihmisiä, joita yhdistää tuo sama teema. Uskonto on politiikkaa, valitettavasti, ja politiikkaa voidaan helposti käyttää ihmisen manipuloimiseen. Muutenkin valtauskonnoissa pätee hierarkia, jossa ylimpänä on pamppu, jota ei kyseenalaisteta ja jolta ei saa vastausta, ja heti heistä seuraavana on ihminen. Kenties annetaan liian paljon valtaa noin pienelle eläimelle.


Haluaisin kuitenkin keskittyä yksilöön, siihen, miten stereotyyppiset evankelis-luterilaiset kristityt vanhemmat kasvattavat lasta ja minkälaisia malleja hän omaksuu. Aloitetaan vaikkapa synnin konseptista. Kaikki "väärä", mitä lapsi tekee, pistetään paholaisen piikkiin, että jokin perkele on saanut tuon lapsen taas valtaansa. Jo tuo näkemys on haitallinen: Kaikki paha tulee siis ulkoapäin, eli ihmisellä ei ole omaa tahtoa. On vain jokin puoli ihmisestä, jota ei saa päästää valloilleen; jo pelkästään ajattelu saattaa olla syntiä. Näin ollen päänsisällä tapahtuva "väärinteko" on itsesyytöksen paikka. Olen paha ihminen, kun ajattelen noin. (Epäkohta: Jos ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, miksi pitäisi nähdä vaivaa oppia kristilliseksi; eikö se tapahdu automaattisesti, jos on tapahtuakseen?)


Toinen asia on ehdottomuus ja kyseenalaistamattomuus. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että mikään ei ole absoluuttista, ja siksi kyseenalaistaminen on hyväksi. Kristillisessä mielessä jumalan sana on Totuus. Miksi? Koska jumala. Kehämääritelmää parhaimmillaan. Jos lapselle tuputetaan pelkkää yhtä näkökantaa niiden ihmisten toimesta, joista hän on eniten riippuvainen, tulee lapsi tietenkin omaksumaan nuo näkökannat. Kun sitten myöhemmin tutkiikin asiaa, saattaa hyvinkin käydä niin, etteivät nuo näkemykset enää tunnukaan oikeilta. Tuo saattaa pahimmillaan luoda hyvinkin ison ristiriidan lapsen ja vanhempien välille, jos lapsi kieltäytyy allekirjoittamasta vanhempiensa uskomuksia, joissa jumalan kieltäminen nimenomaan on saatanan tekosia. Lasta ei siis nähdä ajatteleva yksilönä, joka nyt sattuu olemaan eri mieltä jostain asiasta, vaan syntisenä ihmisenä, joka tulee puhdistaa. Lapselta poistetaan vapaus, ihmisoikeuksista tärkein.

Kolmas epäkohta on se, että lapsille kyllä opetetaan, mitkä asiat ovat väärin, mutta perusteluksi annetaan aina uskonto. Ei siis esimerkiksi ajatella, että varastaminen on väärin, koska toisen osapuolen omaisuuden koskemattomuutta loukataan ja samalla vahingoitetaan toista ihmistä, vaan se on väärin siksi, koska niin lukee Raamatussa. Joissakin asioissa puuttuu siis empatian vaikutus, vaikka Jeesuksen kultainen sääntö onkin hyvä poikkeus. Kuitenkin se, että jokin asia on oikein tulee mielestäni tulla suoraan terveestä empatiakyvystä, eikä ikivanhasta kirjoituskokoelmasta, onhan siellä useita säädöksiä, jotka nykypäivän lainsäädäntö on hylännyt.

Neljäs teesini on se, että jumalalle annetaan liikaa kunniaa tavallisten ihmisten aikaansaannoksista. Jos vanhemmat jatkuvasti kiittävät jumalaa kaikesta siitä, mitä heille tapahtuu tai mitä heillä on, lapsi saattaa oppia, että omat saavutukset eivät johdukaan itsestä, vaan jostakin yliluonnollisesta johdatuksesta, jonka ansioista pieni ja mitätön ihminen saa jotakin aikaiseksi. Mikäpä sen parempi motivaattori.


En toki väitä, että näin on kirjoitettu ja näin on, se olisi postauksen pointin kanssa ristiriidassa. Jos kuitenkin putkiaivoisesti ajattelee asioita pelkästään yhdeltä kannalta, ei näe koko kuvaa, ja paljon asioita jää kokematta. Itse olen kasvanut kirkkoon kuuluvassa, mutta hyvin epäuskonnollisessa perheessä. Uskoin lapsena kristinuskon oppeihin lievästi, niitä kun alakoulussa opetettiin, mutta yläkoulussa viimeistään aloin kyseenalaistaa kaiken. Rippileirillä koin tiettyjä spirituaalisia tuntemuksia, mutta se, että yksi ohjaajista kertoi vakaasti uskovansa siihen, että tuomiopäivän tullessa hän tietää, ketä rangaistaan ja ketä ei, oli lähinnä pelottavaa. Viimeistään tuossa vaiheessa uskon rippeet karisivat.


En välitä, mihin ihmiset uskovat, kunhan eivät ole sokeita.

Ylioptimistisuudesta

Yksi asia, jonka huomasin ärsyttävän jo pelkästään ajatuskokeen perusteella on yltiöpositiiviset ihmiset, eli sellaiset, jotka näkevät kaikessa pahassa kääntöpuolen ja jotka jaksavat sitten jakaa noita elämänohjeitaan muille. Normaalissa positiivisuudessa, eli siinä, että ajattelee kaiken menevän hyvin mutta myöntää myös sen, että joskus asiat eivät mene kuin Strömsössä, ei ole mitään pahaa. Mutta jo pelkästään sellaisen tekstin lukeminen, jossa tuntuu, että kirjoittaja elää ruusujen keskellä ainaisessa auringonpaisteessa ja naiivisti näkee kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi on todella rasittavaa.

Kenties tuollaiset ihmiset eivät ole kohdanneet minkäänlaisia esteitä elämässään tai ole ottaneet takkiin maailmalta, kun eivät pysty näkemään, että todellakaan kaikki ei aina ole hyvin ja aivan kaikessa ei ole hyvää. Jos kieltäytyy näkemästä huonoja asioita maailmassa, oli kyseessä vaikkapa sodat, kaltoinkohtelu ja syrjintä, elää ehkä liiaksi omassa kuplassaan. Jos ei pysty näkemään, että jotkut asiat ovat aivan päin persettä yhteiskunnissa, jos on tottunut niin kovin omaan elämäntyyliinsä, että on sokea muiden kärsimykselle, millainen elämä tuolla henkilöllä oikeastaan onkaan?

Tietyllä tavalla uskon siihen, että ilman huonoja aikoja ei ole hyviäkään. Harmillisesti huonoja aikoja siunaantuu liiankin paljon joillekin yksilöille, kun toiset taas pystyvät hyppimään läpi elämän laput silmillä, euforisesti nauttien jokaisesta kevätsateesta tai hyisen kylmästä talviaamusta, jolloin joutuu talsimaan useita kilometrejä töihin vain tajutakseen, että on vapaapäivä. En tietenkään myöskään pidä yltiönegatiivisuudesta, siitä, että valitetaan joka vitun asiasta päivästä toiseen, kuukaudesta seuraavaan, jos noilla asioilla ei ole mitään konkreettista haittaa. Parhaimpana esimerkkinä "ensimmäisen maailman ongelmat"; murot eivät mahtuneet kippoon, pitsatilaus myöhästyi ja leffa ehti alkaa, jne, jne.

Toki mielipiteensä saa ilmaista, mutta omien näkemyksiensä tuputtaminen on kaikin puolin ärsyttävää. Tämä koskee myös ultrapessimistisyyttä ja -optimistisuutta. Kai olen vain liiaksi tottunut pitämään mielipiteet ominani, jolloin odotan sitä muiltakin. Toki mielipidekeskustelu on antoisaa, jos pystyy omaksumaan toisen aseman tai oppimaan jotain toiselta. Useimmiten vain ääriajatuksilla on se huono puoli, että toisen näkökantaa ei osata ottaa huomioon, ei kyetä näkemään asioita toiselta kannalta.


Kohtuus lienee kaikessa, myös optimistisuudessa ja pessimistisyydessä. Kultaisen keskitien ainaisena tallaajana liiaksi suuntaan tai toiseen nojaavat aatteet saavat veren kiehumaan, vaikka rauhallinen ihminen aina olenkin.


Tänään on ollut ärtynyt olo, mikä kenties on pääteltävissä tekstistä.

Ihmisten ilmoille

Yyberisti parempi olo jälleen, mistä lie johtuu. Viime sunnuntainen lipsahdus alkaa karkota mielessä, ja eilen sain jo ajateltua asiat halki ja suostuteltua itseni uskomaan siihen, että en ole huono ihminen, ja että en ole yksin. Odottelen jo joululomaa innolla, vielä tosin pitäisi jaksaa ahertaa nenä kirjassa kiinni muutaman päivän ajan. Muutamia suunnitelmia on jo luvassa lomalle, mutta töitäkin pitäisi tehdä (nisti mikä nisti). No, ehkä saan haettua hyvän rajan työn ja vapaa-ajan välille, lomalla ollessa kun opiskeluajan saa päättää itse.

Mietin, onko Facebookin ja treffipalstan pakonomainen selailu syy vai seuraus eiliseen olotilaan. Kenties molemmat. Kun olo on huono ja ei pysty keskittymään mihinkään muuhun, on helppo roikkua noissa palveluissa, jotka luovat pintapuolisesti sosiaalisen olon, että on edes jollakin tasolla yhteydessä ihmisiin, vaikka ei siellä mitään tekisikään. Mutta sillä on toki varjopuolensa, sillä siellä näkee vain sen, mitä ihmiset haluavat muiden näkevän, jolloin syntyy yksipuolinen kuva toisesta osapuolesta, johon sitten voi itseään verrata ja potea itsesyytöstä hukkaan heitetystä elämästä.

Huomasin tänään, miten paljon ulkona käyminen, ihmisten ilmoilla liikkuminen voi vaikuttaakaan mielialaan. Ja ihmisiähän ulkona tosiaan oli, kun sunnuntain jouluaukioloajat ovat alkaneet. En viihtynyt pihalla pitkään, mutta jo pikainen piipahdus sai aikaan huomattavan hyvän fiiliksen. Kämpille palatessa mieliala kuitenkin laskeutui normaaleille uomilleen, eli neutraaliin tilaan, jossa ei ole aivan paska muttei loistavakaan olo. Iltaa kohden mieliala kohosi, kiitos ystävien.

Pitäisi ottaa tavaksi käydä ulkona aina kun masentaa, vaikka juuri tuolloin kynnys lähteä on suurin. Raitis ilma tekee hyvää, ja muiden elävien olentojen näkeminen muualta kuin tietokoneen näytöltä. Olen ehkä hieman laiminlyönyt sosialisointia näin kiireen alla, joten siinäkin asiassa on hieman kiinniotettavaa. Lomalla ehtii nähdä ihmisiä, luulen. Muutamia kavereita, joiden kanssa ei ole pitkään aikaan ollut tekemisissä. Kenties voisin pitää yhteyttä myös erääseen uuteen tuttavaan, jonka kanssa olen kaveerannut enemmän tänä lukuvuonna. Kuitenkaan vapaa-ajalla ei ole tullut nähtyä, joten kenties nyt olisi hyvä sauma siihen.


Nyytin pitämät keskustelualueet ovat jääneet joulutauolle. Tuntuu oudolta, kun jokapäiväiseen rutiiniin kuuluu tarkistaa, onko sinne lisää viestejä ilmaantunut. Noilla palstoilla tulee mielenkiintoisia viestejä liittyen elämäntilanteisiin, joiden kanssa toisinaan itsekin painiskelen (lue: aina). Olen sieltä saanut kerran tai pari kimmokkeen kirjoittaa jostakin aiheesta hiukan syvemmin, mutta nyt pitää odottaa ensi vuoteen, että pääsee lukemaan ihmisten kokemuksia ja ajatuksia.

Vähän kevyempi päivitys tähän väliin.

Ulkopuolisuus ja Omegle

Tänään on ollut huono päivä. Koko viikon kestänyt alakulo saavutti kliimaksinsa, enkä juurikaan pystynyt keskittymään mihinkään. Yksinäisyys tuntui kuristavalta. Kaipasin läheisyyttä, seuraa, jotakin. Pyörittelin mielessä ottavani yhteyttä johonkuhun Facebookissa, tai kysyä jotakuta tuttavaani oluelle. Mitä tahansa, millä saada tuo painostava tunne pois. En tehnyt niin. Sen sijaan pyörin nettitreffipalstalla jälleen, käyden läpi koko Suomen maan, mutten löytänyt yhtään, yhtään itseni kaltaista ihmistä kuvausten perusteella. Turhuus. Ehkä kukaan ei vain osaa kirjoittaa, minkälainen ihminen oikeasti on. Tai sitten minunkaltaisia ei ole.


Kuten huomata saattaa, on tämän päivän teemana ollut ulkopuolisuuden tunne, ja se, että on yksin tässä maailmassa. Pyörin tänään myös Randomissa ja Omeglessa, ja huomasin jotain tärkeää itsestäni. Kaipaan läheisyyttä, kontaktia, syvällistä keskustelua, mutta kun sellainen ilmenee, vetäydyn omaan kuoreeni ja pakenen paikalta. Randomissa en viihtynyt pitkään, siellä ei juuri keskustelua ilmennyt. En ymmärrä, mitä iloa ihmiset saavat pintapuolisesta keskustelusta, tyyliin "mitä kuuluu" "ihan hyvää" "ok". Kaipa tuo on tarkoitettu hiukan nuoremmille ihmisille. Tunnen itseni jälleen tosi vanhaksi, tuota palvelua kun ei ollut kun olin "jonneikäinen".

Omeglessa voi nykyisin valita keskustelun aiheen tai oikeastaan kiinnostuksen kohteen, jonka perusteella palvelin sitten valitsee samasta aiheesta kiinnostuneen henkilön chattiin. Olen useamman kerran keskustellut masentuneiden ihmisten kanssa tuossa palvelussa, ja se on tietyllä tavalla auttanut itseänikin, vaikka keskitynkin lähinnä toisen osapuolen ongelmiin. Usein nuo ihmiset ovat hyvin aitoja persoonia, joiden kanssa voi keskustella syvällisiä, vaikka toki sinne eksyy muutama trollikin. En ole hyvä puhumaan itsestäni, enkä näköjään kirjoittamankaan noinkin intiimissä kanssakäymisessä. Kuitenkin minkä tahansa lainen kirjoittaminen auttaa, aivan kuten blogailussakin.


Ehkä palaan noihin palveluihin huonoina aikoina vain nähdäkseni, että en ole yksin, että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin, että voisin saada edes jonkin yhteyden maailmaan, johon en tunne kuuluvani juuri tuolla hetkellä. Pahinta juuri onkin tuo kaksijakoisuus: Tiedän, että en ole yksin, ystäväpiirissänikin on muutamia henkilöitä, jotka ymmärtävät, mutta en osaa puhua heille, kun olen huonona. Tiedän, että minulla ovat asiat suhteellisen hyvin. Tiedän, että asiat voivat parantua. Kuitenkin noina hetkinä kaikki tuntuu olevan täysin päinvastoin. Tieto ja tunne ovat ristiriidassa keskenään, ja kun tuo tunne jatkuu pidempään, alkaa siihen uskoa, pitää sitä tietona.


Se on pahinta.

Syy ja seuraus

Emme ole kovinkaan hyviä näkemään syy-seuraussuhteita, tai ainakin oma pääni tykkää tehdä omat versiot kaikesta kausaliteettiin liittyvästä, varsinkin, kun kyseessä on jokin itseeni liittyvä juttu, omaan egooni kohdistuva asia. Masentuneisuuksissa syy-seuraussuhde kääntyy päälaelleen, ainakin sellaisissa asioissa, joissa itsesyytöksen mahdollisuus on läsnä. Esimerkkinä vaikkapa kaverin kanssa oleminen. Toinen tuntuu poissaolevalta, eikä juurikaan ole aktiivinen keskustelussa. Syytä tuohon ei ole tiedossa, eikä toista välttämättä tunne tarpeeksi hyvin, jotta voisi kysyä. Tällöin saattaa ajautua siihen, että syyttää itseään siitä, että toinen käyttäytyy siten kuin käyttäytyy: Juttuni ovat tylsiä, täysin kommentoimiseen kelpaamattomia.


Tuo malli saattaa olla läsnä myös omassa käytös-ajatus-suhteessa. Ihminen kokee ärsykkeen, ihminen reagoi ärsykkeeseen omien skeemojensa perusteella, ihminen analysoi omaa käytöstään. Tällaisessa malllissa oma käytös vaikuttaa omiin ajatuksiinsa. Käyttäydyinko oikein, tilanteen vaatimalla tavalla, vai teinkö jotakin väärin. Jos tilanne meni hyvin, olemme tyytyväisiä, jos huonosti, teemme seuraavalla kerralla paremmin. Masentunut mieli kääntää asetelman toisin päin. Omat ajatukset alkavatkin vaikuttaa käytökseen yhä enenevässä määrin, kun omaa käytöstä sitten ylianalysoi jälkeen päin. Ylianalysointi johtaa itsesyytökseen: En osaa kommunikoida, koska olen masentunut. Toisaalta, koska en osaa kommunikoida, olen masentunut. Näin luodaan itseään ruokkiva kehä, ylianalysointi johtaa huonoihin ajatuksiin ja huonot ajatukset vääränlaisiin käytöksiin, joita sitten voi ylianalysoida myöhemmin.

Siispä tuo kehä tulisi katkaista, joko ajatuksissa tai käytöksessä. Tulisi käyttäytyä itselle totuudenmukaisemmalla, itselle luontevimmalla tavalla, ja tuntea ylpeyttä siitä, että osaa olla oma itsensä. Helpommin sanottu kuin tehty, tietenkin. Siispä ajatusmallien muuttaminen olisi ensisijaista. Päästä eroon haitallisista ajatuksista, lakata ylianalysoiminen, lopettaa itsesyytös.

Oma itsetuntomme ja itseluottamuksemme rakentuu siihen, millaisena ihmisenä itseämme pidämme ja miten vaikutamme ulkomaailman kanssa. Jos ajattelemme jonkin piirteen määrittelevän meidät huonommaksi ihmiseksi, tulisi noista ajatuksista päästä eroon, tai joissakin tapauksissa päästä piirteistä eroon, jos ne ovat huomattavan haitallisia itselle. Kuitenkaan omaa persoonaa ei pidä piilotella.

Jokainen ansaitsee olla onnellinen omana itsenään.

Ulkonäköpaineista, taas

Katsoin muutama päivä sitten YouTubesta luentotyyppisen videon naisten ulkonäköpaineista. Siinä tuli esille yksi pointti, jota en ollut ajatellut kovinkaan syvällisesti, nimittäin se, että media, panostaessaan nimenomaan tietyntyyppiseen naisvartaloon dehumanisoi naisen kokonaan pelkästään esineeksi. Kuinka usein näemmekään mainoksia, jossa on naisvartalo esillä, vaikka kyseinen tuote ei millään tavalla liittyisikään tuohon kuvaan. Kun esillä on vain yksi "oikea" kehonkuva, painostus saavuttaa tuollainen keho tulee eksplisiittisesti tai alitajuisesti naisen mieleen. Kun altistus on tarpeeksi jatkuvaa, alkaa itsekin uskoa, että tuollainen pitää olla.

Toinen asia, mikä tuli mieleen tuota videota katsoessa oli eräs tutkimus. Kyseisessä tutkimuksessa näytettiin kokeeseen osallistuneille miehille kuvia normaalisti pukeutuneista naisista, työkaluista ja bikineihin pukeutuneista naisista. Kokelaiden aivokuva tallennettiin kuvia katsellessa. Merkittävää oli, että sama alue, joka aktivoitui työkaluja, esineitä katsomalla oli vallitsevana alueena myös bikininaisia katsellessa. Miehen aivot siis tulkitsevat, ainakin 2D-kuvan tasolla, provosoivasti pukeutuvan naisen esineenä. Kenties tuo pätee myös reaalimaailman tilanteissa.

En tiedä, ovatko provosoivasti pukeutuvat ihmiset itsetunnoltaan keskivertoa alempana, mutta jos näin on, tietää tuo huonoa. Esimerkiksi vaikkapa normaalipainoinen nainen pyrkii laihduttamaan ja kiinteytymään, koska uskoo, ettei yksikään mies häntä halua sellaisena kuin hän nyt on. Kun prosessi on edennyt tarpeeksi pitkälle, alkaa hän olla hiukan tyytyväisempi ulkonäköönsä, jonka seurauksena hän uskaltaa pukeutua provosoivammin saadakseen jonkinlaista reaktiota vastakkaisessa sukupuolessa. Harmillisesti, koska miehen aivot näkevät tuolloin naisen esineenä, saattaa tuo nainen saada vastakaikua vain kaikista pinnallisimmilta miehiltä, tai pahimmissa tapauksissa jäädä pelkäksi yhden yön juttujen keräilyksi, kun mies kiinnostuu vain seksuaalisella tasolla.

Aika suoraviivainen ja yleistävä teoria, mutta tulipa kirjattua.

Tänään ei ajatus kulje, joten jätetään tähän.

Joulu ja sukulaiset

Tänä jouluna aion ensimmäistä kertaa ostaa itselleni virallisesti joululahjan. Näin en ole koskaan ennen tehnyt, muistaakseni. Muille olen kyllä lahjoja jakanut, mutta itseäni en ole lahjonut. Syynä lienee se, että tyydyn kaikkeen, mitä minulla jo on, enkä kaipaa mitään ylimääräistä sotkemaan elämääni. Kuitenkin nyt aion surutta hankkia heräteostoksen, joka saattaa jäädä nurkkiin pölyyntymään. Eikös se kuitenkin ole joulun idea: Konsumerismin huippu, jossa turhuutta ostetaan vain perinteiden vuoksi.


Oikeastaan joulun, ja ehkä muidenkin juhlapyhien, idea on melko absurdi. Tai ei välttämättä idea, vaan se, mitä kaikkea ihmiset ovat liittäneet kuhunkin sesonkiin. Jouluna pitäisi muistaa sukulaisia joulukorteilla, ja läheisemmille ostaa kenties jotain lahjaksi. Lahjat ymmärrän, joulukortteja en. Miksi pitäisi vaivautua lähettämään jouluntoivotus ihmiselle, jota ei aio tavata (tai ei ole tavannut moniin vuosiin eikä kummallakaan osapuolella ole minkäänlaista kiinnostusta jatkaa tuota ihmissuhdetta), vain ja ainoastaan siksi, koska sukulaisuus velvoittaa?

Olen jo aiemmin maininnut, etten ole järin läheinen sukulaisteni kanssa. Käyn serkustelemassa välillä porukkoitteni kanssa, ja mummilassa toisinaan, mutta muuten en tunne, enkä halua tuntea muuta sukua. Vielä tänäkin vuonna sain syntymäpäiväonnittelut kummeiltani, vaikka en ole nähnyt heitä noin kolmen vuoden välein, tahtomattani. Viime kerrallakin tapaaminen oli hyvin jäätävä. En osaa pitää yllä keskustelua kauhean ihmismassan keskellä, ja koska sukujuhliin tuppaa tulemaan kutsuvieraiden koko perhe mukaan, on ahdistus taattu.

Sinänsä ihmettelen sukulaissiteiden ylläpitämistä. Toki, se on jonkinlainen sosiaalinen suojaverkosto, mutta kuinka moni oikeasti tuntee, tuntee sukulaisensa? Keskustelu jää mielestäni usein pinnalliseksi, kun vaihdetaan puolen vuoden kuulumiset samalla kertaa, muiden ihmisten läsnäollessa. Ehkä sukulaisuus korvaa kaverit ja ystävät vanhemmiten. Kun on omat lapset jatkuvasti hyörimässä jaloissa, jäävät sosiaaliset kontaktit hyvinkin rajalliseen määrään. Siksipä lasten synttärit ja juhlapyhät ovat hyviä tekosyitä päästä sosialisoimaan hetkeksi, näkemään muitakin naamoja välillä. Eikä tarvitse vahtia lapsia, kun voi laittaa ne rellestemään muiden ikäistensä sukulaisten kanssa.


En tietenkään pistä pahaksi, jos joku minulle kortin lähettää, mutta väistämättä tulee tunne, että olettaako tuo vastapuoli, että itsekin sitten jonkin sortin toivotuksen lähetän? Mitä muutama sana pahvilla joltakulta täysin tuntemattomalta henkilöltä oikeastaan edes merkitsee ihmiselle? Itselleni ei juuri mitään.

Ehkä ihmiset haluavat vain muistuttaa muita olemassolostaan.

Cleaning out my closet

Sunnuntainen ratkeaminen ja väsymys ovat aiheuttaneet masentuneen mielialan, jota ei ole näkynyt pitkään aikaan, tai siltä se ainakin tuntuu. Aina väliajoin tuo syyllistävä ajatus tulee mieleen, minkä johdosta näen itseni epäkelpona, mikä taas osaltaan aiheuttaa kyynisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Ainoana erona vain on, että tuo tunne on läsnä myös arkisin, kun useimmiten se iskee viikonloppuisin, jos iskee. Pidän kuitenkin toivoa yllä: Olenhan selvinnyt aikaisemminkin kyynisyydestä pois, joten miksi en nytkin pystyisi siihen. Tuo tahtoo kuitenkin unohtua, kun mieliala on tarpeeksi alamaissa.

Tänään tyhjensin kaappejani pois tavaroista, jotka kuuluivat entiseen elämään. En edes muistanut, mitä kaikkea noihin kätköihin olinkaan sullonut. Samoin putsasin tietokonettani tiedostoista, jotka muistuttivat vanhoista huonoista ajoista. Noiden puhdistusoperaatioiden jälkeen olo oli varsin hyvä, mutta en siltikään saanut syyllisyyttä pestyä pois. Olen aivan liian ankara itselleni. Tai oikeastaan demoni on. Se palauttaa minut niihin fiiliksiin ja ajatusmalleihin, jotka olin jo ehtinyt unohtaa ja korvata terveellisimmillä versioilla.


Nuo prosessit olivat kuitenkin tarpeen. Olin kai unohtanut niiden läsnäolon kaikki nämä kuukaudet, mutta entiseen palaaminen lienee aktivoinut muistoja noista tavaroista. Ehkä tämä toimii jonkinlaisena siirtymäriittinä: On pakko palata menneisyyteen, jos tahtoo oppia siitä ja päästä siitä yli. Olisin kuitenkin mieluummin vain unohtanut kaiken, nuo tavarat, tuon addiktion. Olisin säästynyt mielipahalta, tai sitten masentuneisuus olisi palannut myöhemmin jonkin toisen ärsykkeen aiheuttamana. Who knows.


Piti tarkistaa: Viimeksi noin neljä viikkoa sitten olen romahtanut, näin mielenterveydellisestä näkökulmasta. Tuo tuntuu niin pitkältä ajalta. Olen varmasti kirjoittanut tästäkin aiemmin. Kun on hyvä fiilis, haihtuu kaikki mielleyhtymät masennuksesta, ja kun on masentunut, ei pysty muistamaan olleensa missään muussa olotilassa. Tuo kuitenkin iski vasten kasvoja; kuukausi hyvää oloa. Miksi en muista tuota aikaa?

En osaa nykyisin puhua. Keskustella. Minulla ei useinkaan ole enää mitään kiintoisaa sanottavaa. Jos yritän muistella, mitä kaikkea tein viime viikolla, en pysty nimeämään mitään, kiitos muistini. Yleensä keskustelu kuitenkin avaa joitakin kanavia, jolloin pystyy kertoilemaan edes jotakin omasta elämästään, siitä, mitä kaikkea on tullut tehdyksi ja mitä kaikkea on tapahtunut. Väsyneenä aivot eivät toimi, ja toisaalta viime viikko kulminoitui pikkujouluihin, joista asianosaiset tietävät kaiken oleellisen, joten sitä ei ole syytä puida.

Kuitenkin haluaisin keskustella syvällisemmin. Tärkeistä aiheista, diipeistä aiheista. Kuitenkin siihen moodiin pääsee niin valitettavan harvoin, ja vain erittäin harvojen ihmisten kanssa. Pinnallinen keskustelu on helppoa, vaivatonta, kun taas syvällisyys vaatii molemmilta suunnattomat määrät aktiivisuutta, johon ei yleensä ole energiaa tai oikeanlaista mielentilaa. En tiedä, kuinka tuon flow'n voi saavuttaa, mutta aion yrittää parhaani, kun tilanne sen sallii.

Se on aina erittäin puhdistava kokemus.

Addiktiot

Sorruin eilen vanhaan addiktiooni, josta olen jokin aika sitten päässyt eroon. Kokeilin, aivan harmittomasti, tuota addiktion aiheuttajaa YouTube-videon innoittamana. En lähde erittelemään, mikä addiktoija on kyseessä, sillä kyseessä on melko arkaluontoinen asia oman itseni kannalta, eikä niinkään yhteiskunnan sääntöjen vuoksi.

Tuota seurannut tunne oli outo. En tuntenut oloani huonoksi tai mitään, mutta tietty syyllisyys painoi taustalla. Esitin itselleni, että kaikki on hyvin, että jatkan päivääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta tuo outo tunne jatkoi taustalla painostavana läsnäolona. Ikään kuin jotain oleellista olisi muuttunut, että aivoni strukturoituivat uudelleen tuohon samaan tilaan, jossa se silloin aikoinaan oli, kun tuo addiktio oli arkipäivää. Yritin vakuutella itselleni, että tuo ei ole totta: En ole palaamassa takaisin tuohon käytökseen, sillä en näe siinä mitään järkeä. Kuitenkin mieliala oon neutraali, kuin tyyntä myrskyn edellä. Se tuntui harmittomalta kokeilulta, mutta seuraukset olivat välittömät.

Olen helposti addiktoituva persoona. Nopeasti laskettuna addiktioita on ollut koko elämäni aikana ainakin kymmenkunta, uhkapeleistä kahviin (josta en luovu). Addiktiossa pahinta on se, että aivot tottuvat tuohon ylistimuloituun tilaan, jonka jokin asia saa aikaan. Toleranssi kasvaa, ja annosta täytyy isontaa ja/tai säännöllistää niin, että kohta huomaa kuluttavansa aivan liikaa resursseja johonkin pinnallisesti nautintoa tuovaan, mutta loppupeleissä erittäin epäpalkitsevaan ja turhaan asiaan.

Muistan käyttäneeni aivan huikean määrän aikaa tämän addiktioni ruokkimiseen teini-ikäni alusta viime kevääseen asti. Kun ajattelen nyt, miten paljon muuta olisin voinut tehdä tuolla ajalla, alkaa hirvittää. Vihaan ajan haaskaamista, mikä oli yksi todella hyvä syy katkaista tuo addiktio. Jos käyttää tunteja jo suunnitellakseen seuraavaa kertaa, on jokin vialla.

Ihmettelen edelleen tätä tunnetta. En muista, oliko vastaavaa havaittavissa tupakkakokeiluni jälkeen (tupakkaa tekee välillä liiaksikin mieli, vaikka olen vain kerran polttanut), tai jokaisen tuota aiemmin mainitsemaani addiktiota ruokkivan kerran jälkeen. Syyllisyys, keskittymiskyvyn puute, tunnottomuus, siinäpä pyhä kolminaisuus. En tiedä, onko jotain oleellista muuttunut, pystynkö katsomaan muita ihmisiä silmiin samalla tavalla, nyt kun olen "sortunut".

Tämän päivän aikana suurin osa tuosta syyllisyydestä oli häipynyt, mutta huomasin hiukan negatiivissävytteisen, mutta suhteellisen neutraalin mielialan olevan vallitsevana tekijänä. Kenties tuo haihtuu muutaman päivän kuluttua. Aivoilla menee kuitenkin useita viikkoja, jopa kuukausia, palautua addiktiosta "normaaliksi", joten kenties tuon yhden harhareissun neurologinen vaikutus hälvenee viimeistään ensi vuodelle tultaessa.

Mietin, ovatko tunteet kehon keino kertoa, mikä on hyväksi meille. Jos jokin asia tuntuu hyvältä pitkällä aikavälillä tarkkailtuna, on se kenties hyödyllinen ihmiskeholle ja -mielelle. Vastaavasti sellaiset asiat, joista tulee vain negatiivisia tuntemuksia, ovat luultavasti epähyödyllisiä, joten niistä tulisi luopua. Ehkä kokeilullani oli jokin tarkoitus. Mitata mieleni lujuutta; muistuttaa siitä, millaista elämä oli ennen; näyttää, miten helppoa on retkahtaa; kertoa, miksi tunteet ovat olemassa. Ainakin nyt tiedän, että yksikin lipsahdus on liikaa. Aion siis pysyä vahvana, ja pitää addiktiot kurissa.

Tämä on lupaus.

Harmaa arki, ja parisuhteellista osa 3

Takaisin harmaaseen arkeen. Väsymys on selätetty ja sosiaalisia tapahtumia ei tänään ole ollut, joten rytmiin takaisinpaluu on onnistunut.

Huomaan jälleen tarkastavani nettitreffisivua jatkuvalla syötöllä. Lähetin eilen viestin, johon käytin suunnattomasti aikaa, eräälle henkilölle, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Kenties tuo oli vain harhaluulo, sillä en saanut vastausta takaisin, vaikka hän oli viestin lukenut. En kuitenkaan vaipunut epätoivoon tuon takia. Siinä mielessä kehitystä on tapahtunut. En masennu jokaisesta vastoinkäymisestä. Tunnen vain hetken aikaa jonkinlaista tunnottomuutta, jonka aikana en tiedä, miten olla, mutta jonkin ajan kuluttua olo helpottaa.

Ehkä minulla on jonkinlainen tarve siihen, että aina on jotakin meneillään naisrintamalla. Tunnen oloni paljon paremmaksi, jos minulla on joku ihastuksen kohde tai joku, jolle kirjoitella edellä mainitussa palvelussa. Toivo paremmasta vie eteenpäin. Kun ei ole mitään tai ketään, jota kohtaan tuntea kiintymystä, käännyn sisäänpäin ja demoni voittaa. Ehkä siinäkin on kyse rutiinin voimasta: Kun on jotakin, mitä odottaa joka päivä, joko toisen näkemistä tai kommunikaatiota, eivät ajatukset karkaa väärille teille.


Eilen ystäväni heitti ajatuksen siitä, miksi kaltaisemme salskeat nuoret ja nuorekkaat miehet eivät saa tyttöystävää, vaikka joillakin paljon "surullisemmilla" ja "epäviehättävillä" tapauksillakin on. En kommentoinut tuota ajatusta sen enempää, mutta se sai pohtimaan. Kyse on tietenkin itsevarmuudesta, tai pikemminkin sen puutteesta. Jos ei ole tottunut lähestymään ihmisiä, on erittäin hankala edes aloittaa näin myöhäisellä iällä, ja jos aina ajattelee, ettei itsestä ole mihinkään, ei aloitetta tule tehtyä koskaan. Tärkeintä on siis parantaa omaa itseimagoa, eli sitä, millaisena itsemme näemme. Miksi meidän pitäisi olla jotain, mitä me emme ole, "päästäksemme" parisuhteeseen?

Kyynisyyksissään tulee helposti ajateltua, ettei kelpaa kenellekään, jolloin etsii parisuhdetta vain päästäkseen eroon tuosta masentuneisuuden tunteesta. Tärkeämpää olisi löytää ihminen, jota kohtaan oikeasti tuntee jotakin, eikä vain pyrkiä siihen, että se tunne syntyy myöhemmin, kun tapailee jotakuta aivan tuntematonta ihmistä, jonka on viime viikonloppuna tavannut vaikkapa baarissa. On siis tärkeää altistaa itseään uusille kohtaamisille, uusille tilanteille, jossa voi tavata ihmisen, joka synnyttää tunteen siitä, että ilman tuota henkilöä en halua elää, ja toivoa, että tuo toinen ei ole parisuhteessa.

Siinä se tuli jälleen - toivo.


Ilman sitä ei voi elää.

Lipsuminen jatkuu

Plääh, jatkan edelleen samalla linjalla, en pysty pitäytymään rutiineissa sosiaalisen elämän rynnätessä ylitse höyryveturin lailla. Joudun ottamaan itseäni niskasta kiinni huomenissa. Tämän päivän olen ollut väsynyt, sillä yöunet jäivät hyvin vähäisiksi, mikä on osoittautunut hyvinkin haitalliseksi työnteon näkökulmalta. Keskittymiskyky on lähennellyt nollaa, ajatus on aina harhaillut jonnekin ja kohta huomaa käyttäneensä viimeisen tunnin Wikipediassa pyörimiseen tai johonkin muuhun yhtä tehokkaaseen toimintaan.


Mietin tänään, miten paljon olen sanonut sanoja, jotka ovat satuttaneet ihmisiä. Tiettyjen ihmisten kohdalla olen käyttänyt verbaalista väkivaltaa, sillä he ovat sen ansainneet, mutta nyt on kysymys niistä sanoista, jotka olen sanonut vahingossa, tai jotka toinen osapuoli on väärinymmärtänyt. En tietenkään voi koskaan tietää niiden ihmisten määrää, joita olen loukannut sanoillani, mutta en siihen myöskään aktiivisesti pyri. Itse en enää juurikaan ota itseeni muiden sanoista, sillä usein ihmiset sanovat asioita, joita eivät täysin tarkoita. Kuitenkin niiden ihmisten, jotka on juuri oppinut tuntemaan, ilkeät sanat saattavat jäädä mieleen liiankin hyvin. Harvoin noin on kyllä käynyt.

Toisinaan kuulee selän takana juttuja omasta itsestään, mikä on aina hämmentävää. Vaikka ei olisi aikomus loukata, voi se, että on tietoinen siitä, että joku muu on sanonut jotain minusta, saada aikaan jopa masentuneisuuden tunteen. Selän takana puhuminenkin, vaikka tarkoituksena ei ole satuttaa kritiikin kohteena olevaa ihmistä, voitaneen kuitenkin tulkita tietynlaiseksi hyökkäykseksi. Miksipä muuten toista kommentoitaisiin, jos jotain ei olisi hampaankolossa. En ainakaan haluaisi uskoa, että ihmiset haukkuisivat toisia selän takana huvin ja harrastuksen vuoksi.

Sana on vahva väline, ja jos itse tulkitsee väärin toisen sanoman, saattaa se pahimmillaan johtaa välien katkeamiseen. Siksipä olisikin hyvä, jos jää edes jonkinlaista epäselvyyttä asiasta, kysyä, mitä toinen oikeastaan sanoillaan tarkoittaa. Jos jää vain pyörittelemään toisen sanoja päässään, tekee vain itselleen hallaa.

Punainen lanka hävisi maanrakoon, ja koska tahdon vain nukkumaan, jätetään lanka sinne.

Lipsumisia ja keskusteluita

Fach, jo toinen päivä, kun myöhästyn postaamisesta. Sosialisointi levisi jälleen aikataulun ulkopuolelle, mistä olen toki iloinen. Kun on hauskaa, voi omia rutiineja aina siirtää vastaamaan uutta rytmiä. Pelkään kuitenkin, että blogiprojektini saattaa kärsiä liiaksi lipsumisten vuoksi, sillä useimmiten näin myöhään on liian väsynyt ajatellakseen selkeästi tai jaksaakseen kirjoittaa mistään syvällisemmästä aiheesta.


Olenkohan tylsä muiden ihmisten mielestä? En juuri seuraa uutisia, en katso telkkaria, en pelaa videopelejä, en harrasta mitään erityisen kiinnostavaa, en viihdy baareissa erityisen hyvin. En siis juurikaan puhu tuollaisista aiheista. En ymmärrä, mistä ihmeestä sitten yleensä puhun ihmisten kanssa, jos en hae aiheita noista luetelluista yleisistä asioista. Kai puheenaiheet tulevat jostakin syvemmältä, tai sitten heitän läppää kaikesta mahdollisesta. Siinä mielessä olen kai hankala keskustelukumppani: Joko keskustelen liian syvällisesti asioista tai heitän liian usein asian leikiksi.

En tiedä, miksi oikeastaan pohdin tuollaista. Jos juttua riittää, on kai sama, mistä puhuu. En muutenkaan näe järkeä juuri tehdä viiltävää analyysiä jostakin uutisesta, uudelleenkonstruoida jonkin videopelin kulkua tai keskustella TV-sarjoista. En useinkaan kerro mielipiteitäni asioista, paitsi yliopistolla luennoitsijoista tai kursseista. Jotkut kaverini keskustelevat syvällisesti vaikkapa jonkin käyttöjärjestelmän ominaisuuksista, kun itseäni ne eivät liikuta laisinkaan. Mitä väliä sillä on, jos se pikavalintapalkki on siirretty uudessa versiossa?


Olen siis ehkä enemmän kiinnostunut ihmisestä itsestään, sekä vuorovaikutuksesta persoonien välillä. Olen huomannut, että useimmiten naisten kanssa on helpompi kommunikoida tuossa mielessä, eli jakaa kokemuksia ja antaa puheenaiheiden virrata sinne minne haluavat. Tietty stereotypia pitää paikkaansa: Naiset pitävät enemmän keskustelusta kuin miehet, tai ainakin ovat keskimäärin siinä parempia. Harmillisesti tuollaisiin kahdenkeskisiin ajatustenvirran siivittämiin keskusteluihin harvemmin ajautuu normielämässä. Varsinkin introverttien naisten kanssa tuollaiset keskustelut ovat todella antoisia, mutta molempien osapuolten introversiosta johtuen en useinkaan ole päässyt tuolle aaltopituudelle.


Töissä oli todella mukava, kun tuollainen henkilö oli olemassa. Kun paiskittiin töitä, pidettiin suut kiinni ja suoritettiin hommat. Kun oli taukoja, keskustelut virtasivat valtoimenaan minne sattuu, paitsi jos joku muu osui paikalle. Ei ollut kiusallisia hiljaisuuksia kuten niin usein ekstroverttien ihmisten kanssa persoonien polarisaation takia (helvetti miten pseudointellektuellia). Molemmilla oli sama koodisto siihen, milloin puhuttiin ja milloin oltiin hiljaa. Töissä myös jaksoi paremmin, kun ei koko ajan tarvinnut olla ylisosiaalinen, sai myös omaa rauhaa välillä. Toki nautin myös työpaikan ekstroverttienkin seurasta, mutta liian usein väsyin päivän edetessä, jolloin en jaksanut keskustella samalla tavalla.

Introversiosta jaksaisin jauhaa vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta riittäköön tämä tälle kertaa.