Kuinkahan monetta kertaa lähden näin viikonloppuna yliopiston ruokalasta paskalla fiiliksellä? Ystäväni pyysi minua mukaansa syömään, muttei maininnut sanallakaan siitä, että hänen tyttöystävänsäkin oli tulossa mukaan. Toki ymmärrän sen, mutta olisin halunnut keskustella henkilökohtaisista asioista, mitä en todellakaan voi tehdä, jos en ole sellaisten ihmisten seurassa, jotka tunnen. En osannut puhua lähes mistään, sillä olin valmistautunut siihen, että olisimme kaksin. Tunsin oloni jatkuvasti ulkopuoliseksi, sosiaalisesti vammaiseksi ja muutenkin ihan arvottomaksi ihmiseksi.
Olin pettynyt ystävääni. Meidän oli tarkoitus pelailla jotain muutenkin näin viikonloppuna, mutta hän valitteli opiskelukiireitä, mutta silti hänellä on aikaa tyttöystävälleen. Kuulostan mustasukkaiselta. Olin kuitenkin jo valmistautunut siihen, että jotakin olisi luvassa, mutta ei sitten. Olen toisarvoinen. Tästäkin huomaan, että syytän enemmän itseäni kuin ystävääni tästä vastoinkäymisestä. En vain osaa olla vihainen muille. Vika on aina minussa.
Ehkä tuon takia olisikin järkevää muuttaa ajatusmallejani. Eivät kaikki tuntemani ihmiset tule olemaan aina "saatavilla" yhtä helposti kuin nyt näin nuorena. Vanhemmiten kaikilla tulee olemaan perhe, joka vie kaiken ajan työn ohessa. Minä haluaisin pitää vielä vanhemmitenkin yhteyttä ystäviini, mutta koska en osaa kommunikoida verkon kautta tai puhelimitse, tulen olemaan yksinäinen, joten siinä tulee luultavasti olemaan paljon opeteltavaa.
Joka tapauksessa en osaa pitää puoliani. Siksi entinen ystäväni onnistuikin niin hyvin masentamaan minua. En tajunnut, että vika on toisessa eikä minussa. Kenties pitäisi kertoa kaikista fiiliksistäni ihmisille. Jos joku tekee minua kohtaan väärin, on minulla oikeus tuntea vihaa tai pettymystä toista ihmistä kohtaan, eikä kääntää väärintekoa omaksi syykseni.
Minullakin on oikeus olla ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti