Moraali

Ihminen on kykeneväinen sanoinkuvaamattoman pahoihin tekoihin, kun olosuhteet sattuvat olemaan oikeat, vaikka ihminen muuten sattuisi olemaan empaattinen ja eettisesti "puhdas". Ei siis tarvita esimerkiksi narsistista luonnetta tai täyttä tunteettomuutta, jotta pystyy loukkaamaan ihmistä ja joskus tuhoamaan toisen täysin. Ainoa asia, mitä tarvitaan, on "oikeanlaista" (eli vääränlaista, pahantahtoista) ajattelua.


Esimerkiksi koulukiusaaminen tapahtuu ns. "hyväksynnän" takia, siksi, että ihminen kokee, että tekemällä toiselle ihmiselle näin pääsee ylös sosiaalisessa luokassa. Tällöin tuosta "ylenemisestä" tulee itsetarkoitus, ja ajatukset muotoutuvat siten, että ihminen pystyy oikeuttamaan itselleen tuon käytöksen. Kenties kiusaamista ajatellaan harmittomana hauskanpitona, sellaisena, joka ei haavoita ketään, vaikka se voi repiä ihmisen täysin rikkinäiseksi. Varsin vaarallista kiusaamisessa onkin, että se nähdään "kovispiireissä" normina, että niin saa ja tulee tehdä. Näin voi kanssakulkijoiden elosta tulla helvettiä, jopa koko loppuelämäksi.

Astetta äärimmäisemmissä asioissa, kuten kansanmurhissa ja alistamisissa, kysymys on kohteen täydestä dehumanisoinnista: Kyseistä ihmisryhmää ei nähdä inhimillisenä, siispä heitä saa kohdella kuin roskaa. Tässäkin on kysymys tietyllä tavalla ajatusten täydellisestä päälleenkääntämisestä, aivopesusta. Kun empatia kytkeytyy pois valheiden, syyllistämisten ja epäinhimillistämisten takia, on helpompi käyttäytyä moraalittomasti: Minulla on oikeus tehdä näin, koska nuo toiset ovat hirviöitä.

Siispä kaksi piirrettä ajavat moraalittomia tekoja: Ympäristö ja omat ajatukset. Nuo kaksi ovat dynaamisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Käyttäytymismallit haetaan ympäristöstä, ja ajatukset muotoillaan niihin. Toisaalta myös ajatukset voivat muotoutua moraalittomiksi, jolloin omaa ympäristöä muokkaamalla saa vahvistusta omille kognitioilleen. Esimerkiksi rikolliset hakeutuvat rikolliseen seuraan, kiusaajat kiusaajien.

Toki moraalisuuden määritelmä on häilyvä. Jotkut vetoavat uskontoon, jotkut biologiaan, jotkut lakiin erottaakseen moraalisen ja moraalittoman käytöksen. Itse näkisin moraalisen käytöksen sellaisena, joka ei vahingoita ja jonka tarkoituksena ei ole vahingoittaa ketään missään muodossa. Toki tuossa määritelmässä on paljon aukkoja: Esimerkiksi ihmisestä A henkilön B huumori voi olla kärkästä ja siksi loukkaavaa, kun B:lle se on normaalia. Onko B:n käytös moraalitonta, kun A loukkaantuu, vaikka se ei ole B:n tarkoitus?


Moraalisuus ajaa ihmiskuntaa eteenpäin ja luo onnellisuutta, ja siksi uskon, että siihen tulee pyrkiä.

Muutos

Tuleeko ihmisen muuttua? Missä tapauksissa se on järkevää tai tarpeellista?

Jos tarkastellaan tilannetta pelkästään yksilön kannalta, on muutos kannattavaa silloin, kun se vaikuttaa kaiken kaikkiaan positiivisesti hänen elämäänsä. En puhu ulkoisista seikoista, kuten siitä, miltä ihminen näyttää, vaan pikemminkin henkisistä. Toki, jotkin ulkoiset seikat voivat vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin, mutta luulen, että syy-seuraus-suhde on päinvastainen: Sisäinen maailma vaikuttaa enemmän ulkoiseen olemukseen kuin toisin päin.

Mutta onko yksilön muututtava siksi, koska ympäristön paine on suuri? Toki muutos silloin johtaa positiivisempaan elämään, kun ympäristö suhtautuu suopeasti tuohon yksilöön. Useimmiten kyse on kuitenkin paineen tunteesta, eikä juurikaan paineesta itsestään; tulkitsemme, että jos toimimme tietyllä tavalla tai jos meillä on tiettyjä ominaisuuksia meidät hyväksytään enemmän kuin jos toimisimme vastakkaisella tavalla. Äärimmäisyyksissä tuo on toki totta: Rikollisuutta ei yleensä suvaita.


Siksipä juuri sisäinen muutos on hyödyllisempää kuin ulkoisten seikkojen puinti, vaikkakin juuri henkisen maailman, ajatusten ja prosessien muuttaminen onkin kaikista vaikeinta. Persoonallisuus on melko pysyvä ominaisuus, eikä sitä voi muuttaa, vaikka toisinaan niin kerrotaan. Esimerkiksi ujoutta pidetään luonteenpiirteenä, vaikka mielestäni tuolloin puhutaan introversiosta höystettynä epävarmuudella ja esiintymiskammolla. Kahdesta viimeisimmästä voi päästä eroon lähes kokonaan, kun taas introversio on ja pysyy. Toisinaan taas ujous on synonyymi introversiolle, vaikka näin ei todellakaan ole.

Elämänmuutoksista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä terveiden elämäntapojen aloittamista, usein laihdutusta ja haitallisten tapojen karsimista. Pelkkä painonpudotus ei kuitenkaan kadota niitä ajatuksia, joita hautoo päässään. "Olen liian lihava, enkä kelpaa kenellekään, siispä täytyy laihduttaa." Kuitenkin laihdutusprosessin jälkeen huomaakin, että nuo itsesyytöksen ajatukset eivät ole kadonneet minnekään, eikä parisuhdekaan ilmesty kuin tyhjästä tietyn painorajan alittaessa.


Vaikein asia, mitä ihminen voi tehdä, on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Muutosta ei tarvita mitenkään muutoin kuin niissä ajatuksissa, jotka elämääsi haittaavat, jotka ajavat mielialan alas. Kun niistä pääsee eroon, tulee elämästä paljon helpompaa ja mielekkäämpää.

Ainakin toivon niin.

Hyvä, huono persoonallisuus

On joitakin persoonatyyppejä, jotka tuovat itselleni lähinnä kiusaantuneen tunteen: Ne, jotka puhuvat koko ajan, tunteitaan erittäin voimakkaasti ilmaisevat ihmiset, ajattelemattomat ja "elitistit". Koen, että itse olen niin kaukana noista kaikista, että en osaa oikein suhtautua tuollaisiin persooniin. Joko koen, että minussa on jotain vikaa, kun en ole samanlainen, tai sitten toisinpäin, että heissä on jotain vikaa.

Oikeastaanhan mikään persoonallisuudenpiirre ei ole absoluuttisesti parempi kuin toiset, joitakin vain satutaan arvostamaan enemmän. Useimmiten ihmiset kunnioittavat samanlaisia persoonia kuin he itse, sillä siten pystyy tukemaan omaa maailmankuvaa. Kuitenkin itse arvostan joitakin piirteitä, mitä itsestäni en aina löydä: Taiteellisuus, "syvyys" ja empatia.

Joskus törmää siihen, että joitakin persoonallisuudenpiirteitä suositaan yhteiskunnassa enemmän kuin toisia. Varsinkin ekstroversio nähdään usein pelkästään positiivisena piirteenä, kun introversiosta voi seurata haittaa. Esimerkkinä vaikkapa työhaastattelu: Sanavalmis ja karismaattinen henkilö saa paikan helpommin kuin hiljainen ja esiintymisjännitteinen ihminen. Kuitenkaan tuo sosiaalinen tilanne ei kerro mitään henkilön toimeenkuvaan sopivuudesta, vaan ainoastaan yhdestä persoonallisuuden osa-alueesta, millä ei välttämättä ole mitään tekemistä koko työn kanssa.

Jo yläkoulussa hiljaisia ja "outoja" henkilöitä aletaan sorsia, mikä saattaa johtaa häpeään ja siihen, ettei uskalleta olla sellainen kuin on. Yläkoulun jälkeen lukioon siirtyessä, kaikkien kavereiden jäädessä taakse, olin erittäin ahdistunut, kun ei ollut samaa verkostoa, johon oli tottunut. Samalla kun muut solmivat ystävyyksiä, itse nyhjäsin nurkassa häpeillen. En uskaltanut tutustua muihin. Tunsin, että kaikki muut ovat ekstrovertteja itseni ollessa ainoa introvertti, ja ainoana erikoisena tapauksena muut eivät varmasti ottaisi minua verkostoon mukaan. Tuollainen ajattelu oli tietysti täysin väärä, mutta tietyllä tapaa siihen oppi jo melko nuorena: Kovaääniset ovat suosittuja, hiljaiset häpeilijöitä.

Takaisin tuohon aloituksen listaan. En pidä ajattelemattomista ihmisistä, siis niistä, jotka eivät pohdi asioita, vaan menevät perstuntumalla koko ajan, jotka eivät kykene muuttamaan omia käsityksiään, koska eivät pysähdy miettimään. Ehkä tuollainen kuuluu persoonaan; ehkä he eivät kykene ajattelemaan. Itselleni ajattelu tulee niin luonnostaan, mutta toisaalta ehkä tuollaisille henkilöille intuitiolla meneminen on aivan yhtä naturellia. Samoin tuon puhumisen kanssa: introvertilta jatkuva ärsykkeiden sekamelska vie voimat, kun ekstroverttia se stimuloi.

Kahtiajako oikeisiin ja vääriin persoonallisuudenpiirteisiin on siis turhaa, mutta silti sitä tapahtuu. Syrjäänvetäytyvät nähdään ressukoina, vaikka aina ei ajattele, että he voivat hyvinkin viihtyä juuri tuollaisessa ympäristössä, tai että he ovat tuossa tilanteessa juurikin tuollaisten ennakkoluulojen takia. Se, kuinka monta ihmistä ympärillämme pyörii ei kategorisoi meitä ihmisenä huonoksi tai hyväksi, tai se, miten saamme ympäröivästä maailmasta tietoa ei kerro älykkyydestämme mitään.


Juuri tuo eri persoonallisuuksien kirjo tekee ihmiskontaktista mielenkiintoista, eikä mitään persoonallisuutta tule tallata maahan.

Vanhemmuudesta ja lapsista, taas

Olemme vanhempiemme onnistumisen tai epäonnistumisen tuotoksia. Näin olen jo useasti väittänyt. Kirjoitan paljon vanhemmuudesta ja lapsuudesta, vaikka juuri noista asioista en juurikaan keskustele kenenkään kanssa. Kenties tuo kertoo jotain minusta, tai omasta suhtautumisesta noihin asioihin; en pysty puhumaan niistä, joten tunnelukot täytyy purkaa näin tekstuaalisessa muodossa.


Vanhemmuudessa pelottavinta onkin, että tuo olio, jota lapseksi kutsutaan, on täysin armoillasi. Sinä pystyt käytökselläsi määräämään melko pitkälti, millainen lapsen henkinen maailma on. Sinä olet vastuussa siitä, miten paljon kärsimystä se joutuu kestämään. Sen olemassaolo on sinun aiheuttamaasi; sen eksistentiaalinen kriisi on sinun vikasi. (Unohdetaan koulukiusaamiset ja muut tässä vaiheessa.)

Käsitykseni on melko valtavirran vastainen, ja varmasti suututan monia. Mutta silti. Vaikka kaikki mitä teemme onkin itsekästä, myös lasten hankkiminen, voisi myös hetken miettiä, miten egosentrisestä asiasta oikeasti onkaan kysymys. Tuo olio on olemassa ainoastaan siksi, että sinulla on jonkinlainen käsinkoskematon halu jatkaa sukua. Toki, joillakin ihmisillä tulee vastustamaton biologinen tarve hankkia jälkikasvua, mutta samoin joillakuilla ärsyyntyminen aiheuttaa primitiivisen reaktion, joskus väkivaltaisen. Kuitenkin vain jälkimmäinen on tuomittavaa ja tuota toista ei edes kyseenalaisteta.

Varsinkin parisuhteet, joissa lapset toimivat ainoastaan liimana, ainoana tekijänä, joka pitää tuon liiton kasassa, on hirveä ajatus (puhumattakaan ei-halutuista ja kaltoinkohdelluista lapsista). Jos ihminen ei osaa käsitellä mahdollista parisuhteen päättymistä (ja voi helvetti, itse en ainakaan osaisi, empatiat kaikille), ei sitä silti tule kaataa lapsen niskaan niin, että lapsi joutuu kasvamaan rikkinäisessä kodissa, kenties kärsimäänkin.

On vaikeaa saada tämä asia ulos oikeassa muodossa. Toki, tämä yhteiskunta toimii ainoastaan siksi, että ihmiset ajattelevat ja tuottavat tulevia sukupolvia, sitä en kiellä. Omat "traumani" vaikuttavat näkökulmaani; olen erittäin subjektiivinen asian suhteen. Tämä saattaa vain olla oma tapani syyttää vanhempiani omista ahdistuksistani, keino vierittää vastuu omasta "epäonnistuneesta" elämästäni joidenkin muiden niskaan.


Kuitenkin vanhempamme ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Toisinaan tuo unohtuu auktoriteettisuhteen vuoksi. He jakavat meidän ahdistuksemme, he eivät ole täydellisiä, hekin tekevät virheitä. Ei ole olemassa absoluuttisesti parasta huoltajaa, on vain niin monia tapoja toteuttaa sitä. Vanhemmuuteen ei ole ohjekirjaa. He ikään kuin syöksyvät tuntemattomaan, ottavat tavattoman suuren riskin oman elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. Jotkut onnistuvat paremmin, toiset huonommin.

Lopulta kaikki kuitenkin valuu lasten niskaan.

Ahdistus katoaa?

Eilen


Olenko aina ollut tällainen? Muistini ei yllä kovinkaan kauas menneisyyteen, mutta kuvittelisin olleeni jokseenkin onnellinen, ilman masennuksen mustaamia välijaksoja joskus ennen teini-ikää. Siksipä onkin mielenkiintoista kuvitella tulevaisuutta. Tulenko olemaan vieläkin samanlainen; vajoanko vielä masennuksiin tiettyjen ärsykkeiden tullessa esiin? Siispä minulla ei ole mitään vertauskohdetta, ei mitään "ennen"-kuvaa masentuneisuuden alkuhämäristä, ennen kuin se ryömi mieleeni jäädäkseen. On vain ikuinen "jälkeen", joka useimmiten tuntuu valoisalta, mutta liian usein hämärtyy vastoinkäymisten edessä.

Tätä pohtiessani mietin, kuinka moni muu ihminen kärsii edes jonkinasteisesti samankaltaisesta mielialan heittelystä kuin minä itse. Kuinka moni muu tukehtuu epävarmuuteen ja ahdistukseen, kun pitäisi uskaltaa olla kaikista heikoimmillaan, ja ottaa riski. Kuinka moni muu vertaa itseään toisinaan kaikkiin ja kaikkeen, ja on tyytymätön itseensä niin monella tavalla. Kenties jo seuraava vastaantulija voi olla kaltaiseni, kenties yksi sadasta.

Ulkoisesti näytän iloiselta ja jokseenkin itsevarmalta, mutta on vielä liian paljon kehitettävää. Milloin olen tarpeeksi vahva, etten vaivu taas epätoivoon? Milloin olen tarpeeksi itsevarma, että uskallan laittaa itseni uhriksi rakkauden alttarille? (Helvetin runollista)

Nyt


Eilisen ahdistus on haihtunut, sillä pääsin tänään juttelemaan henkilölle X Facebookissa. Ehkä nyt, kun suurin epävarmuus on kadonnut hetkeksi, pystyn taas ajattelemaan "oikein", ettei koko ajan tunnu siltä kuin aistit olisivat ylikuormittuneina koko ajan. Siitäpä juuri erottaa, milloin olen ahdistunut. Yleensä tuolloin, ahdistuksessa, aiheet menevät joko jatkuvaksi angstaukseksi tai jotenkin ihmissuhteisiin liittyväksi semi-kyyniseksi pohdinnaksi.

Angstauksestakin on jotakin hyötyä. Eilisen postauksen jälkeen huomasin jälleen kuinka paljon kirjoittaminen auttaa. Kun on saanut purettua ahdistuksen jollekulle, edes jollekulle anonyymille kohtalotoverille, joka verkon toisessa päässä lymyilee, tulee välittömästi parempi fiilis. Ajatus alkoi kulkea, ja ahdistus hävisi, enkä ajatellut olevani pelkkä ihmisroska. Mutta se ei kestänyt pitkään. Sama tyhjyyden tunne valtasi mielen pian. Kuitenkin tuo pieni pilkahdus rationaalisuutta sai mielen toimimaan paremmin, jolloin sain järkeiltyä itselleni skenaarion, kuinka edetä tässä tilanteessa menettämättä järkeäni.


Kyllä, olen toisinaan täysin kyvytön sosiaalisesti.

Voi helvetti

Miksi roikun Facebookissa jälleen? En ole koskaan pitänyt siitä. Aikaisemmin se toi lohtua, kun tietyt kaverit (tai no, yksi entinen) ottivat yhteyttä. Toisinaan se oli ainoa kommunikaation lähde viikonlopun yli, mutta nyt en ole edes ollut kirjautuneena chattiin pitkään, pitkään aikaan, enkä ole myöskään sitä kaivannut, sillä en juurikaan osaa kirjoittaa pikaviestimillä. Kuten olen aikaisemmin sanonut, se vaikuttaa jotenkin teennäiseltä. Kuitenkin nyt, treffeillä käytyäni, halusin pitää jonkinlaista kontaktia tuohon ihmiseen, ja Facebook tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta.

Mutta silti. Onko mitään järkeä istua ja odotella, että joku yksittäinen henkilö kirjautuisi sisään, jotta voisi pitää yllä tuota valheellista imagoa, että olen jotenkin "ylisosiaalinen" ihminen, kun olen Facebookissa? En edes pidä kyseisestä sivustosta, enkä juuri vietä aikaa siellä, joten miksi pitäisi muuttaa käytöstä jonkun muun ihmisen vuoksi? Toki, nettikirjoittelu voi olla "turvallisempi" keino tutustua kuin jatkuva kahvilla istuminen, mutta jos itse en siitä pidä, ja toinen pitää, emme välttämättä sovi toisillemme.


Muutenkin Facessa istuminen ahdistaa: Kaikki muut ovat chatissa lähes non-stoppina, kun itse kartan sitä. Nuo muut ovat varmasti paljon parempia ihmisiä, kun jaksavat tsättäillä jatkuvasti. Tai sitten he vain yrittävät täyttää tyhjyyden jollakin keskustelun tapaisella, uskaltamatta kohdata omaa tilannettaan. En tiedä, mutta demoni pitää huolen, että ajattelen worst case scenariota.


Siispä lienee järkevintä antaa asian olla. Muutenkin olo on jatkuvasti levoton. Ehkä minulla on tunteita, ehkä ei. Ehkä tämä on masennuksen aiheuttamaa; kuvittelen jälleen, etten kelpaa kenellekään, en tuolle henkilölle, jonka kanssa kahvilla kävin. Ajatus ei kulje samaan tapaan, ne pyörivät jatkuvasti tuon toisen henkilön ympärillä ja sen tunteen, että ehkä en tule koskaan löytämään ketään.

En haluaisi tuntea noin. En ole edes varma, parantaisiko parisuhde oikeastaan mitään. Kuitenkin huomaan jatkuvasti ajattelevani sitä. Lieneekö syynä sitten yhteiskunnan painostus, harhaluulo siitä, että parisuhteen avulla elämänlaatu paranee miljoonakertaisesti, tai sitten yksinkertaisesti se, että kaipaan sitä, vaikka en haluaisi itselleni sitä myöntää. Pelkään liiaksi. En tiedä, kestänkö menetystä, en tiedä pystynkö pitämään parisuhdetta yllä, en tiedä, en tiedä.

En tiedä, onko tuolla toisella henkilöllä tunteita. En tiedä, onko hänkin odottanut hetkeä, että kirjaudun sisään. En tiedä, onko hän se oikea, mutta haluaisin tietää enemmän hänestä, jotta se selviäisi. Kuitenkin epäilyttää; osaanko pitää yllä keskustelua näin internetitse, vai kaatuuko kaikki omaan osaamattomuuteeni.

Miksi oikeastaan tunnen näin? Aina, kun olen kiinnostunut jostakusta, ja teen jotain asian eteen, alan ajatella näin. Onko se puolustuskeino, joka auttaa ahdistuksen poistoon? Kun en teekään asialle mitään, en myöskään voi kokea menetystä, surua, masennusta. Mutta jos teen asialle jotain, ahdistunko entistä enemmän, olenko levottomampi, osaanko enää keskittyä mihinkään muuhun?

En ole koskaan edennyt rakkauteen asti. Jos kiinnostus on tällaista, mietin vain, kuinka sekaisin olen, jos joskus saan syvennettyä tunteitani, jos kiinnostus joskus on molemminpuolista.

Mitä helvettiä oikeastaan teen? En pysty funktioimaan kunnolla. Miksi kiusaan itseäni? Lupasin, etten sorru tällaiseen taas. Lupasin, lupasin. Elämänlaatu parani huomattavasti. Nyt se menee jälleen viemäristä alas.

Ystäväni oli tässä samassa tilanteessa, epävarmuuden limbossa, ja silloin en ymmärtänyt häntä, vaikka olin itsekin ollut siellä. Nyt olen siellä jälleen. Limbosta suunta on vain ylös- tai alaspäin. Nyt pelkään sen olevan alas syvyyksiin, jälleen. Epävarmuus tuhoaa.


Yritin kirjoittaa aihekirjoitusta, mutta se ei onnistu. En pysty ajattelemaan muuta. Tunteet ovat haitallisia.

Miksi ne ovat olemassa?

Tunne vs järki

Olen pitänyt yllä positiivisia ajatusmalleja, mutta nyt ne alkavat rakoilla jälleen. Yliopistolla ystäväni keskustellessa oman piirinsä kanssa välillä naurunpurskahduksien kera, minun istuessa vieressä toisen ystäväni kanssa koin suunnatonta ahdistusta. En osannut keskustella toisen ystäväni kanssa, sillä tilanne ei ollut tarpeeksi intiimi (olisin halunnut puhella noista treffeistä), ja toisaalta kadehdin, miten hyvin ystäväni pärjää sosiaalisesti. Tuo saattaa olla alkusoittoa uudelle romahdukselle, mutta en tiedä.

Mutta nyt aiheeseen. Järki vastaan tunne. Jokainen haluaisi ajatella olevansa järkevä, mutta oikeastaan kukaan ei täysin ole. Tunne vaikuttaa suuresti kaikkeen. Varsinkin masentunut mieli ajaa ihmisen käytöksen täysin erilaisille urille kuin "terve" mieli. Ahdistuminen tapahtuu ilman "järkevää" syytä, oman itsensä näkee huonona ja kelvottomana ilman perusteita, muut ihmiset ovat täydellisiä, vaikka tietää, että kukaan ei ole.

Tieto ja tunne ovat siis jatkuvassa ristiriidassa keskenään. Kenties terve mieli osaa erotella nuo tunteet vain epäoleellisiksi, mutta inhmillisiksi reaktioiksi johonkin tilanteeseen tai epäonnistumiseen, jolloin tieto korvaa tunteen: Tiedän, että en epäonnistunut, joten tunne jää sivuun tiedon ottaessa vallan. Masentuneena tapahtuu taas toisin päin: tunnen, että olen epäonnistunut, joten tiedän sen todeksi. Tunteet paikkaavat tiedon.


Tietenkään se ei ole noin yksioikoista. Masentunut mieli sotkeekin juuri informaation ja itsesyytöksen, jolloin ei ole selvää, kumpaan jokin ajatus kuuluu. Jos demoni väittää, että olen kelvoton, ryhtyy mieli vääntämään todellisuuden, kaiken informaation, mitä maailmasta saan, vastaamaan sitä, mitä se haluaa, eli kaikkea minäkuvaani tuhoavaa ja itsetuntoani latistavaa. Se luo uuden maailman, jossa minä olen syypää kaikkeen, jossa muut ihmiset ovat aina parempia, jossa en ansaitse mitään hyvää.

Enää en useinkaan ajattele noin, mutta välillä demoni saa jälleen otteen, jolloin tunnen painostavan tunteen vainoavan minua kaikkialla, minne menenkin, ja mitä tahansa teenkin. Ja juuri nyt se laskee jälleen tuon verhon silmieni eteen, verhon, jonka läpi en kykene näkemään enää kirkkaita värejä, vaan pelkästään harmaan eri sävyjä.


Vaikka kuinka yritän, en kykene ajattelemaan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun en ollut vielä kokenut tuota suullisen esitelmän tuomaa häpeää. En pysty ajattelemaan loogisesti, johdonmukaisesti, vaan tuntuu kuin ajatukseni harhailisivat jatkuvasti niille urille, jotka tiedän haitallisiksi. Kuinka voisin estää tuon? Haluaisin puhua ahdingostani, ja tänä iltana aionkin. Kenties se auttaa.

Masentuneisuuden voittaminen pelkällä ajattelulla on kuin yrittäisi uida vastavirtaan.

Se onnistuu vain, jos virta ei ole liian voimakas.

Treffit

Aiemmin


Minulla oli tänään treffit. En ole käynyt treffeillä sitten viime epäonnistumisen, jolloin murskauduin totaalisesti, kun en uskonut itseeni, siihen, että ne eivät menneet päin helvettiä. Siitä on noin puoli vuotta, ja olen rakentanut itsetuntoani uudestaan, vähä vähältä, kohti parempaa, jotta en kokisi tuota romahdusta jälleen. Mutta miksi oikein altistan itseni tuolle vaaralle jälleen? Onko riskin ottaminen oikeastaan vaivan arvoista?

Viimeksi en jännittänyt tuollaista tilannetta ollenkaan, mutta nyt ahdistus oli melkoinen, mutta osasin käyttäytyä melko rauhallisesti. Viimeksi tilanne oli toisin päin: Jännitys iski vasta piinapenkissä, joten ehkä olen kehittynyt jonkin verran. En ajattele, että ne menivät huonosti, enkä tiedä vielä, pidänkö tuosta henkilöstä. Viimeksi tosin olin aluksi sitä mieltä, että molemmilla oli mukavaa, mutta myöhemmin rupesin ylianalysoimaan kaikkea, jolloin masennus iski.


Nyt


Huomaan demonin ryhtyvän jälleen kiusaamaan minua. Se huomauttaa kaikista "virheistä", mitä tuli tehtyä, kertoo kaikki pienet viitteet siitä, mikä osoittaisi, että toinen osapuoli ei ollut kiinnostunut, tai ettei hän viihtynyt ollenkaan seurassani. Pitkään siinä meni, ennen kuin tuo iski. Kai näin iltasella on jo niin väsynyt, että ei jaksa enää pitää puolustuksia yllä, että nyt on aika alistua.

Mutta en tiedä. Yhdessä vaiheessa yllättävä tunnekuohu valtasi minut, kun ajattelin tuota henkilöä; ehkä pidän hänestä. Toisaalta, saatamme olla melko erilaisia, mutta onko se oikeastaan ominaisuus, josta kannattaisi välittää? Itsekin aina painotan synkkaamista, sitä, että pystyy samaistumaan toisen ihmisen asemaan, että ajattelee samoilla raiteilla, enkä niinkään kiinnitä huomiota tuollaisiin yksityiskohtiin.

Silti. Kannattaako tuhlata energiaa, jos epäonnistuu? Kannattaako rakentaa pilvilinnoja, joista putoaminen sattuu aina yhtä paljon, putoaminen, jonka jälkeen täytyy rakentaa itsetunto nollista?

Ehkä otan yhteyttä häneen myöhemmin.

Ehkä sitten tiedän, kannattaako yrittää.

Kurssiahdistus ja esiintyminen

Hassua, miten yksi epäonnistuminen voi viedä mielen takaisin yläaste- ja lukioaikaisiin tunnetiloihin, niihin, joissa en uskaltanut puhua uusille ihmisille ollenkaan. Tänään oli ensimmäinen suullinen tehtävä koko yliopistohistorian aikana. En jännittänyt sitä päiviä ennen, kuten joskus tein. Nyt paniikki iski aamulla, kun muistin että helvetti, tänäänhän se on. Tai ei varsinaisesti paniikki, vaan stressireaktio kytkeytyi päälle, pulssi kohosi, ja jännittyneenä puhun aina liikaa, ikään kuin sanojen kautta voisi oksentaa ulos ahdistuksen.

Ja kuten olettaa saattaa, en ole hyvä esiintyjä (paitsi jos pitää esiintyä jonain muuna kuin itsenäni; silloin toisinaan jopa loistan). Esiintymisjännitystäkään ei ole aina havaittavissa, mutta nyt, vieraalla kielellä puhuttaessa, se iski kuin sata salamaa. En muistanut sanoja, oli pitkiä hiljaisuuksia (tai siltä se tuntui), joiden aikana en uskaltanut etsiä muistilapulta, mitä olin sinne kirjoittanut aiheesta, joten kiiruhdin esityksen läpi erittäin pintapuolisesti asiaa selostaen. Kun spotti siirtyi muualle, kun en ollut valokeilassa, vaan kyselijän roolissa, tuntui, että opin jälleen puhumaan, mikä oli loistavaa. Kuitenkin tuosta jäi vain huono maku suuhun, vaikka opettaja väittikin, että "läpäisin selkeästi" tuon tehtävän.

Eniten tuossa harmittaa juuri se, että tiedän, että osaan puhua tuolla kielellä jopa keskinkertaisesti, jos en ole kaikkien silmätikkuna, ja se, että tuollaista esitystä on tuskallista katsoa (empatia kytkeytyy päälle aina, kun näen tuollaisen esiintymisen). En usko, että kukaan kuoli myötähäpeästä tai mitään, mutta itseäni se kalvaa todella paljon. Artikulaatio oli huonoa, keksin uusia sanoja lennosta, en osannut muodostaa lauseita.


Suunnittelin jo ihan oikeasti muuttavani jonnekin Lapin metsiin erakoksi, ettei minun tarvitsisi kokea tuota häpeää uudelleen, että ei tarvitsisi käyttää tai kuulla tuota kieltä uudestaan, kieltä, joka vie minut jälleen takaisin tuohon hetkeen. Toisaalta, miksi oikeastaan häpeän? Eiväthän kaikki ole hyviä esiintymisessä, eihän kaikilta voida olettaa samaa tasoa kuin kieltä lähes koko lapsuuden ajan kuulleelta ihmiseltä.

Kofeiinia systeemiini saatuani asia näyttää valoisammalta. En kai sentään reputa koko kurssia tuon takia. En kai sentään joudu uusimaan tuota kurssia. En kai sentään jää ilman tutkintoa yhden vaivaisen tehtävän takia.

Enhän?

Media ja sen luomat odotukset

Viihdemedia antaa erittäin vääristyneen kuvan oikeastaan kaikesta, mitä siellä julkaistaan. Tänään se iski tajuntaan taas, kun pitkän tauon jälkeen eksyin iltapäivälehtien sivuille. On täydellisiä ihmisiä, upeissa kuvissa, aina edustuskunnossa, ja jos halutaan julkaista kuvia taviksista, on se yleensä laihdutusosiossa, jossa "jälkeen"-kuvassa ihminen on kokenut muodonmuutoksen juurikin noiden tähtien kaltaisiksi. On juttuja elokuvatähdistä, jotka avautuvat menneisyydestään. On poliittisia artikkeleita, joissa kritisoidaan perussuomalaisia.

Kaikessa tuossa näkyy se, että ihmisten huomio ajetaan pois asioista, joilla oikeasti on merkitystä, eli ihmisten ongelmista. Ei haluta kohdata sitä, että joka päivä joku ihminen tekee itsemurhan. Ei haluta nähdä, että joissakin paikoissa eletään jatkuvan terrorin alla. Ei haluta myöntää, että kaikki ei aina mene kuin elokuvissa. Media antaa vain kiiltokuvan "elämästä", ikään kuin kaksiulotteisen hahmon todella monimutkaisesta kolmiulotteisesta oliosta. Miksi? Kaipaavatko ihmiset todellakin turhaa faktaa niiden ihmisten elämästä, joihin ei tule ikinä törmäämään? Haluavatko ihmiset elää illuusiossa, että jos olen tuon ja tuon näköinen ja olen saavuttanut tämän ja tämän elämässäni, tulen olemaan onnellinen?

Yksi asia, mikä myös juolahti mieleen, on se, miten suuret odotukset meillä on parisuhteen ja treffien suhteen. Varsinkin hömppäromanttiset komediat luovat noita turhia kuvia. Tuskin kukaan tietää jo heti ensimmäisillä treffeillä olevansa "tulisesti rakastunut", niin, että euforiaa tihkuu joka hetkestä. Rakkaus ensisilmäyksellä on valheellista, vaikkakin ihastuminen on toisinaan melko vahvakin tunnetila. Usein myös treffitilanne ei mene kuin Strömsössä: Varsinkin ujot ihmiset harvemmin avautuvat täysin tuollaisessa virallisen oloisessa situaatiossa, joten parisuhteen syntyminen vie aikaa, mitä ei välttämättä ymmärrä kaiken propagandan keskellä. Pahimmassa tapauksessa ei uskalleta ottaa enää yhteyttä (kuten minä), kun tilanne ei ollut täysin odotusten mukainen.

Siispä valheelliset odotukset luovat vain ongelmia ja pahaa oloa. Ehkä haluamme uskoa, että oikeassa tilanteessa kaikki nuo odotukset tulevat toteutumaan, joten kun ne eivät toteudu, tiedämme, että treffikumppani oli väärä. Ei haluta kuvitella, että parisuhde tai treffitilanne ovat jotenkin arkisia, vaikka juuri sitähän ne ovat, varsinkin parisuhde, jos se kestää pitkään. Mutta entä sitten, kun tuo kuvio, tuo arkisuus, tuo "epäonnistuminen", toistuu toistumistaan? Masennus, epätoivo; olen täysin epäkelpo. Järkevämpää olisi siis muuttaa odotuksia, eikä ajatella, että sinulle ei ole olemassa sitä oikeata™. Kuitenkin nuo odotukset omaksutaan ympäristöstä, ja jos ympäristö on juuri viihdelehtien kaltainen, ovat ne absurdeja.

Usein emme osaa edes kuvitellakaan, miten paljon se, mitä luemme, vaikuttaa meihin itseemme, meidän omakuvaamme, meidän mielialaamme. Iltapäivälehtien tapauksessa olen itse huomannut mielialani laskevan huomattavasti, vaikka ajattelenkin sen olevan harmitonta viihdettä. Kuitenkin jatkuva alemmuuden tunne iskostetaan meihin juuri noiden sivujen kautta: Emme ikinä voi saavuttaa mitään, mitä nämä henkilöt ovat. Siksipä olemmekin lukijoita, emmekä niitä, joista artikkeleita kirjoitetaan.

Media on loistava työkalu, mutta käytämme sitä itsemme vahingoittamiseen.

Kyynisyys

Olen huomannut jälleen ajattelevani negatiivisia ajatuksia muista, tuntemattomista ihmisistä, ilman minkäänlaista tietoa siitä, millainen tuo ihminen oikeasti on. Viikonloppuna vanha ystäväni demoni tuli jälleen kylään, aivan odottamatta, muistuttamaan olemassaolostaan. "Vaikka meneekin hyvin, niin muista, että odotan sitä hetkeä, kun olet haavoittumaisimmillasi. Silloin tapaamme jälleen, voit olla varma siitä." Kenties tuon vanhan tuttavan esiintyminen ajoi jälleen itseni kyynisyyden partaalle. Luulin päässeeni tuosta ominaisuudesta eroon; en ole lähiaikoina ajatellut muiden ihmisten olevan niin erilaisia, niin toisesta maailmasta, siitä ulottuvuudesta, missä vain egoistiset paskiaiset selviävät.

Kyynisyyden voitaneen ajatella olevan selviytymiskeino tässä kylmässä maailmassa, puolustusmekanismi muiden ihmisten hirvittäville teoille, joita on joutunut kokemaan. Terve kyynisyys on tietysti vain hyödyllistä. Liian naiivit ihmiset (kuten minä itse) saattavat ajautua ongelmiin, jos lievää epäluuloisuutta muita ihmisiä kohtaan ei esiinny. Emme tiedä mitään uusista ihmisistä, emmekä läheskään kaikkea tuntemistamme henkilöistä, joten on mahdollista, että joku voi sinua satuttaa, jos et pidä puoliasi.

Valitettavasti itse olen lähes aina jojoillut tuon kyynisyys-naiivius-spektrin äärimmäisissä päissä, kun pitäisi olla jossakin puolivälissä. Usein uskon siis, että jokainen ihminen haluaa hyvää kanssaihmisille, vaikka näinhän se ei tietenkään ole. Omista kokemuksistani pitäisi jo tietää paremmin, mutta silti jaksan luottaa ihmisten perimmäiseen hyvyyteen, humanismiin, vaikka mitään takeita sille ei ole.

Toisinaan taas tartun kyynisyyteen kuin aseeseen, jolla voi leimata kaikki ihmiset epämiellyttäviksi aivan epäoleellisten asioiden perusteella. "Kukaan ei kunnioita minua, siispä minun ei tarvitse kunnioittaa ketään." Yliopiston ruokalassa jouduin kuuntelemaan, kuinka kaksi naista kommentoivat jonkin poikabändin tai vastaavan ulkonäköä. "Miksi ihmiset ovat niin pinnallisia?" Sitten tajusin oman kaksinaismoralismini: Kyynisessä, masentuneessa olotilassa itsekin sorrun tuohon oman pääni sisällä: Kaikki kauniit ihmiset ovat automaattisesti roskaa, sielutonta massaa, ja kaikki vähemmän kauniit epätoivoisia ihmisraunioita.


Miksi oikein teen noin? Miksi tuo ajattelutapa on tullut takaisin? En halua ajatella noin. Tuossa ajattelutavassa kuitenkin näkyy hyvin kyynisen ihmisen itsensä suojelu: Kauniit ihmiset aiheuttavat automaattisesti reaktion, jossa masentunut mieleni väittää, että en koskaan kelpaisi heille, joten suojellakseni itseäni tuolta ajatukselta luokittelen heidät epäinhimillisiksi, jotta oma oloni helpottuisi. Vastaavasti kyynisyyksissä pitää korottaa itseään toisten yläpuolelle, jotta emme yhtäkkiä alkaisi uskoa, ettemme ole kelvollisia. Kyynisyys on kuin yrittäisit kiivetä huonosti kiinnitetyn köyden avulla taivaaseen: Vaikka kuinka yrität korottaa omaa asemaasi, tulet lopulta putoamaan. On sinun päätettävissäsi, kuinka korkealta ja kuinka kovaa.


Alakulon alhossa minun on uskottava, että olen kelvollinen, että muut ovat väärässä, vaikka he eivät mitään väitäkään (demoni puhuu heidän puolestaan). Muulloin se on vain haitaksi, joten se jää sivuun, kun mieliala on parempi. Kuitenkin nyt oloni on kelvollinen, joten miksi alitajuntani aktivoi jälleen nuo ajatusprosessit, vaikka mitään uhkaa minäkuvalleni ei olekaan?

Ehkä mieleni valmistautuu tulevaan tappioon jo etukäteen.

Suhde vanhempiin, eli "Everybody has a story", osa 2

Psykologia kertoo, että se, miten suhtaudumme vanhempiimme ja miten vanhempamme suhtautuvat meihin ennustavat tietyllä tarkkuudella sen, millaisia ihmisiä olemme vanhemmiten parisuhteissa. Lapsi siis oppii ne roolit, joita romanttisessa ihmissuhteessa (tai sen puutteessa) ottaa käyttöönsä. Olemme siis vanhempiemme virheiden uhreja rakkauden rintamalla, tavalla tai toisella.

Miespuoleisiin "huoltajiini" ja sen irvikuviini minulla ei ole ollut minkäänlaisia positiivisia suhteita sitten kymmenennen ikävuoden jälkeen: Isä jätti, äiti sai yksinhuoltajuuden, ja se toinen astui kuvioihin mukaan, tyrannisoimaan nuoruuteni, tuhoamaan itsetuntoni, polkemaan alas kaiken, vaikka tuolloin en sitä tajunnut. Pidin sitä oikeana tapana elää, tietämättä paremmasta.


Toki ennen tuota kymmenettä ikävuotta olin luultavasti melko positiivisissa suhteissa molempiin vanhempiini, he kun olivat yhteishuoltajuudessa. Luultavasti. Minulla ei ole muistikuvia omasta äidistäni tuoltakaan ajalta, eikä myöskään sen jälkeiseltä (vasta 15-vuotiaana muistan jotain hänestä), mutta isästä on, hänen asunnostaan, hänen uuden naisystävänsä kodista, hänestä itsestään. Hän välitti, mutta kenties oli lopulta liian heikko vastustamaan tuota toisen voimaa. Äitini on ikään kuin aina ollut taka-alalla, mustana ääriviivana kaikissa tapahtumissa, ilman, että muistan häntä. Oudointa tässä onkin, että hän ei tehnyt mitään väärää minulle koskaan.

Toki, hän päästi toisen elämäämme, mutta miksi en myöskään muista mitään ajalta sitä ennen? Oliko hän huono äiti? Vanhemmiten hän on paljastanut, että on entinen alkoholisti, mutta en muista mitään tuollaista, paitsi hämärän muistikuvan mökki-illasta, jossa oli mukana vanhempaa porukkaa, kenties äidin sukulaisia, mutta en muista hänen örveltäneen. Ikinä.

Miksi muistoissani ei ole kuvaa? Olinko kuopuksena unohdettu, jätetty syrjään selviytymään omin avuin, sorsittu kun muita sisaruksia kohdeltu paremmin? En tiedä, enkä uskalla kysyä, sillä suhde äitiini on edelleen vain pintapuolisesti hyvä.


Siispä, koska muistoja ei ole, ei hyviä, eikä huonoja, vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaan, olenko tuomittu epäonnistumaan rakkaudessa? En muista äitini koskaan lukeneen iltasatua, en muista hänen halanneen minua lapsena, en muista hänen antaneen iltasuukkoa ennen nukkumaanmenoa. En muista itsekään välittäneeni äidistäni teini-iässä, mutta kiintymys on vastavuoroista: Oletettavasti se lähtee vanhemmasta.

Jos en ole kokenut rakkautta keneltäkään naiselta, osaanko koskaan rakastaa, tai ottaa vastaan rakkautta? Entä jos sulkeudun, niin kuin teini-iässä tein, kun joku ihminen lähenee? Pystynkö ikinä "normaaliin" parisuhteeseen?

Onko tulevaisuuteni sinetöity jo vuosia sitten?

Kuinka kirjoittaa blogimerkintä

Aloitan kirjoituksen jollakin raflaavalla lauseella, joka onnistuessaan onnistuu sieppaamaan lukijan mielenkiinnon, mikä saa hänet lukemaan koko postauksen. Tässä kappaleessa esittelen aiheen, jota tänään käsittelen, usein erittäin yleistävällä, "kaikkia koskevalla" otteella, valitan omasta ahdingostani liittyen ihmissuhteisiin/masentuneisuuteen tai sitten kerron mielipiteeni jostakin asiasta. Kappale loppuu kysymykseen, tai jonkinlaiseen omahyväiseen tietämystä ilmaisevaan virkkeeseen, jolla voi lähteä viemään asiaa eteenpäin.

Tässä kappaleessa esitän usein omakohtaisen näkemykseni asiasta, esimerkiksi mielipiteeni, tuntemukseni tai päällimmäisen ajatukseni aiheesta, esittämättä kuitenkaan faktatietoa. Perstuntumalta heitetyt lauseet johdattavat lukijan omien mielenliikkeitteni polulle, joka haarautuu moneen suuntaan, jolloin ei koskaan tiedä, minne ne vievät.

Seuraavaksi tuon yhden näkökulman asiaan, jota käsittelen muka-tieteellisellä otteella, viljellen epävarmuutta huokuvia termejä ja tuoden myös vasta-argumentteja peliin mukaan. Tässä kappaleessa ei päästä mihinkään konkreettiseen käsiksi, vaan suurimmaksi osaksi heitän ajatuksia paperille, ilman, että itsekään muodostaisin koherenttia kokonaisuutta noista pienistä tiedonjyväsistä, jotka mieleni on loihtinut.

Useiden muiden samankaltaisten paragrafien jälkeen saavun pisteeseen, jossa pystyn jo konkretisoimaan sen, mitä loppujen lopuksi oikeasti ajattelen asiasta. Nuo lukuisat näkökulmat, joita olen käsitellyt, johtavat tietynlaiseen lopputulemaan, jota katarsikseksikin voitaisiin kutsua. Olen siis jollain tasolla onnistunut tavoitteessani, eli sillä, että saan selvyyden ajatuksiini, jotka eivät omassa mielessä pyöritellessä onnistu koskaan kiteytymään oikein, vaan saavat kunnollisen muotonsa vasta tekstinä.

Viimeisessä kappaleessa toisinaan esitän olevinaan runollisen metaforan, joka ei oikeastaan kuvaa esittelemääni asiaa millään tasolla, mutta toimii jonkin tunteen luomisessa. Se on kuin viimeinen sointuprogressio kappaleessa, joka lukuisten erilaisten kuvioiden jälkeen saapuu kliimaksiin, viimeiseen osaan, jossa aikaisempien melodioiden luoma tunnelmointi kuuluu vielä vaitonaisena, kunnes viimeinen sointu särähtää, ja kirjoitelma loppuu, jääden lukijan mieleen resonoimaan, kuitenkin niin, että kaikki muut kappaleen osat ovat jo unohtuneet.

Tämä on se sointu.

Klikkiytyminen ja introverttius osa 2

Introversio on sitä, että liialliset sosiaaliset ärsykkeet saavat ihmisen sulkeutumaan, jolloin kommunikoinnista tulee vaikeaa. Tämän sain jälleen kokea, kun sain kutsun illanviettoon, jossa tunsin vain kolmasosan vieraista, ja suurin osa tunsi toisensa jo ennestään, joten olin melko hyvin piirien ulkopuolella koko ajan. Onnistuin silti nauttimaan illasta niin hyvin kuin pystyin, mutta jatkoille lähdöstä jouduin kieltäytymään; tunsin oloni väsyneeksi tuosta sosialisoinnin määrästä jo silloin.

Tuota sulkeutumista ei voi oikeastaan kuvata muuten kuin sanomalla, että ajatus ei kulje, jolloin myöskään keskustelu ei onnistu; ikään kuin ärsykkeet tukkisivat aivokytkentöjä siten, että niitä ei saa auki muuten kuin poistumalla tilanteesta. Ongelmaa ei ole niiden ihmisten kanssa, jotka itse jo ennestään tuntee (paitsi jos ympärillä on liikaa painetta), vaan juurikin uusien tuttavuuksien kanssa. Ei ole avattuna minkäänlaista kanavaa kenenkään noiden uusien ihmisten kanssa, ja niiden kaikkien yhtäaikainen avaaminen on miltei mahdotonta.

Klikkiytymisen takia ryhmiin mukaan meneminen tuntuu tungettelevalta, minkä takia tuo ilta oli osaltaan kiusallinen; kuinka tehdä uusia tuttavuuksia, jos muut keskittyvät vain omiin ryhmiinsä? On aina helpompaa, jos olisin ollut oman ryhmäni mukana, samoin kuin muut, ja kommunikoinut yhtenä sosiaalisena yksikkönä muiden yksikköjen kanssa; tällöin ei olisi klikkejä, vaan uusia ihmisiä tutustumassa toisiinsa tuttujensa tukemana.

Fuksivuoden alkupuoliskolla klikkiytyminen oli suuresti havaittavissa. Itsekin jaksoin pyöriä yliopiston tapahtumissa siihen asti, kunnes tuo klikkiytyminen tapahtui. Sen jälkeen en nähnyt mitään syytä: Miksi mennä jonnekin, missä suurin osa ihmisistä pyörii vain oman pienen piirinsä ympärillä, välittämättä juurikaan muista, haluamalla vain syventää ennestään tuttuja suhteita eikä tehdä uusia?

Ei klikkiytymisessä sinänsä mitään väärää ole, tietysti jokainen kaipaa itsensä kaltaista seuraa eikä kaikista voi pitää. Se on vain sosiaalisena ilmiönä merkittävä. Syntyy dynaaminen ryhmähenki, jonka ulkopuolelle on helppo jättää ihmisiä tahtomatta tai tahallaan. En itse havainnut, että olisimme tehneet niin oman "ryhmämme" kanssa, päinvastoin. Kaikki, jotka halusivat liittyä mukaan ryhmään otettiin vastaan avoimin mielin, ja niin se laajeni melko suureksi. Huolimatta tuon ryhmän suuruudesta pystyin silti puhelemaan siinä melko luontevasti, johtuen juuri siitä, että tunsin kaikki melko hyvin yksilötasolla, enkä vain osana ryhmää.

Yksilö kaipaa ryhmää, mutta ryhmäkin koostuu vain yksilöistä.

Rutiinit vs. seikkailu

Elämä on täynnä tilaisuuksia, sanotaan, pitää vain osata ottaa niistä kiinni. Allekirjoitan tuon lauseen suuressa määrin. Pari sanaa jossakin asiayhteydessä voi muuttaa tulevaisuuden, kun juuri nuo sanat avaavat tilaisuuden oven ja pääset astumaan täysin uuteen maailmaan, jossa et ole ennen käynyt. Joskus tuollaiset sattuvat aivan vahingossa; jos olet tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, voi tilanne olla täysin erilainen kuin jos olisit saapunut tuohon avaruuden koordinaatteihin pari minuuttia myöhemmin.

Itse olen aina pitänyt ajattelusta, että ehkä jokin mystillinen voima ohjaisi ihmisten välisiä kohtaamisia edes pienessä määrin. Jos yhtäkkiä saat päähäsi lähteä käymään kirjaston musiikkiosaston jazz-hyllyllä, ja tapaat tuolloin tuttavuuden, joka muuttaa elämäsi suunnan täysin, on luonnollista ajatella, että se tapahtui kohtalon ohjaamana. Tietenkään en usko tuollaisen luonnonvoiman olemassaoloon, mutta siltikin: ajatus siitä on miellyttävä.

Kuitenkin elämä on osaksi juurikin "opportunistista" peliä. Jos osaa ottaa tilanteista kiinni, on luultavasti tiellä menestykseen. Jos taas kammoaa uusia asioita, on vaikeaa edetä. Varsinkin ujoille ihmisille oman mukavuusalueensa ulkopuolelle astuminen, jos se tarkoittaa täysin uusia sosiaalisia tilanteita, voi olla varsin ahdistavaa. Kuitenkin "asioilla on tapana järjestyä", ja jo se, että on uskaltanut tehdä jotain, voi johtaa mukavuusalueen laajenemiseen.

Ihminen on taipuvainen rutiiniin, päivittäisen elämän muuttumattomuuteen, jolloin tilaisuuksia ei välttämättä synny. Uskoisin, että pienikin siirtymä tottumuksista on hedelmällistä: pitkästä aikaa yksinäisellä kävelyllä käynti, uusi ruokalaji tai keskustelun aloittaminen lounasravintolassa jonkun yksinään istuvan kanssa ovat kaikki asioita, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Kuitenkin aika on rajoitettua, ja siltikin luotamme eniten arkielämän tuomaan turvallisuuteen, kun voisimme toisinaan antautua seikkailulle.


Tietenkin on hyvä, jos osaa nauttia harmaasta arjesta, eikä tarvitse koko ajan uusia ärsykkeitä pysyäkseen terveenä. Jokaisen päivän voi kuitenkin tehdä juhlalliseksi palkitsemalla itseään, vaikkapa kupillisella kahvia tai hyvän elokuvan katsomisella.

Usein unohdamme sen, miten tärkeitä olemmekaan, vaikkakin vain hyvin lokaalisti.

Lemmikit

En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt lemmikkien tarkoitusta, johtunee varmaan siitä, että en ole elänyt perheessä, jossa sellaisia olisi, tai oleskellut ympäristössä, joissa niitä kohtaisi. Tietysti käsitän, että lemmikki luo ikään kuin tarvitsemisen kuplan; tuo otus tarvitsee minua elääkseen, ja toisaalta itse tarvitsen kohteen, josta pitää huolta. Lemmikki on ikään kuin ostettua rakkautta: Summalla x saat elinpiiriisi eliön, joka välittää sinusta.

Toki tuo on melko kärkevä ilmaus, mutta muuta selitystä en näe. Itselleni tuli harvinaisen paha olo, kun otin tehtäväkseni käydä ruokkimassa tuttujeni terraariossa elävän eläimen, kun he olivat poissa maisemista vähän aikaa; kuinka tympeä elämä tuolla otuksella onkaan, olla vangittuna neljän seinän sisään näytekohteeksi ja palvella vain jotakin ihmisten käsittämätöntä tarvetta. Tunsin äärimmäistä sympatiaa tuota eliötä kohtaan, vaikka en edes ole ollut sen kanssa missään tekemisissä aikaisemmin.

Varsinkin koirien tapauksessa asia on vieläkin mutkikkaampi. Tiedeihmiset ovat geneettisesti muokanneet niin suuren määrän erilaisia rotuja, jotta ihmisillä olisi vara valita esteettisesti miellyttävin kohde, josta pitää huolta, ja tuon muuntelun ja testailun aikana kärsimystäkin on aiheutunut. Vain, jotta ihminen saisi jotakin, jolla täyttää rakkauden tarve.

En siis vihaa eläimiä, päinvastoin; suurimmaksi osaksi pidän niistä, vaikkakin allergiat rajoittavat hiukan elämääni. En vain itse voisi kuvitella ottavani lemmikkiä, joka sitten olisi vangittuna pienen piirini sisään lyhyen elämänsä ajaksi. Toki pystyisin luultavasti tarjoamaan sille paremmat elinolosuhteet kuin lemmikkikaupan terraariossa tai löytöeläinten kodissa sillä olisi, mutta siltikin.

Lemmikki on vain Tukholma-syndroomainen vangittu otus, ja minä sen vangitsija.

Huumeet / päihteet

Toissapäiväisen OOB-kokemuksen siivittämänä ajauduin ajattelemaan päihtymistä, tai tietoisuuden tason muuntelemista erilaisilla kemikaaleilla. Ravintoa ei yleensä ajatella päihteenä, mutta yhtä hyvin voidaan puhua erilaisten ravintoaineiden vaikutuksesta aivoihin, oli se sitten miten pientä verrattuna kovien huumeiden aiheuttamiin neurologisiin ilmiöihin. Päihtymistä löytyy joka kulttuurista ja alalahkosta; on uskonnollisten piirien harjoittamaa riittejä khateineen ja kannabiksineen, syrjäytyneiden nuorten ahdistuksen purkua Subutexin ja heroiinin avulla, jokaviikonloppuista alkoholin nauttimista ja aamuisen vireystason muuntamista kofeiinin voimalla.


Ihmiset ympäri maailmaa yrittävät saada "pään sekaisin" kemikaaleista, mutta mistä tuo on peräisin? Onko se synnynnäinen tarve; ovatko päihteet avain johonkin sellaiseen aivojen osaan, johon ei selvin päin ole pääsyä? Vai onko se pikemminkin euforian tavoittelua, ahdingon pakoa nautintojen ihmemaahan?

Jos aloitetaan miedoimmilla päihteillä, sokeri ja kofeiini nousevat heti mieleen. Molemmat muuntavat aivotoimintaa, vaikkakin toleranssi on nykyihmisellä harvinaisen suuri, aiheuttavat virkeyttä, aktivoivat mielihyväkeskusta ja ovat addiktoivia. Yhteiskunnan näkökannalta nuo ovat hyödillisiä päihteitä, varsinkin kofeiini, sillä se nostaa tuottavuutta, kun työntekijät ovat vireämpiä kahvitauon jälkeen. Siispä näiden aineiden voidaan nähdä palvelevan lähinnä yhteiskuntaa, ja käyttäjät saavat päivittäisen euforia-annoksen ilman suurempia haittoja. Myös tupakka voitaneen lukea tähän ryhmään, vaikkakin on terveydelle haitallinen, ja täten laskee tuottavuutta tulevaisuudessa.

"Normaaleihin" päihteisiin tultaessa alkoholilla on monopoliasema lähes kaikissa maissa. Näillä päihteillä yhteistä on sosiaalinen ulottuvuus: Yleensä alkoholia keräännytään nauttimaan muiden ihmisten kanssa, ja se muuntaa aivotoimintaa melkoisesti. Oma persoona kokee siirtymän sosiaalisempaan suuntaan, kun estot vähenevät, jolloin siitä on jopa hyötyä joissakin tapauksissa. Tietysti hiprakassa nautinnon tunne on vallitseva, ja harva masentuu nousuhumalassa. Yhteiskunta saa hyvin rahaa ihmisten tarpeesta sosialisoida ja päihtyä (ja kuulua joukkoon), joten alkoholi on sallittua. Myös tupakalla on sosiaalinen ulottuvuus, samoin kuin kofeiinilla, mutta pienemmässä määrin.

Huumeisiin tultaessa yhteiskunta ei ole enää tekijä, ellei huumeidenkäyttöä ajatella täysin anarkistisena, yhteiskunnan vastaisena toimintana, mitä se ei mielestäni ole. Huumausaineet voidaan tietysti luokitella koviin ja vähemmän koviin, mutta yhteinen nimittäjä on merkittävä aivotoiminnan muuttuminen. Ihminen tietyllä tavalla menettää osan persoonastaan, kun on huumeiden vaikutuksen alaisena, jolloin ei voida puhua sosiaalisesta ulottuvuudesta. Toki huumeiden käyttäjät yleensä hengailevat samoissa piireissä, sillä sosiaalinen stigma on suuri, ja ihminen tietysti kaipaa kaltaistensa, itsensä hyväksyvien, seuraa. Motiivina on siis euforian tavoittelu, kenties pakokeinona ahdistavasta henkisestä tilasta.

Uskonnollisissa rituaaleissa huumeilla on ollut tarkoitus luoda yhteys spirituaaliseen maailmaan, kenties tietyllä tavalla itsensä kadottaen, tai avaten uusia ulottuvuuksia sielunmaailmaan. Ehkäpä osa läntisen maailman huumeiden käyttäjistä kuuluu tuohon ryhmään, ilman, että taustalla on minkäänlaista henkistä ahdinkoa. Uskonnollisuuden voinee korvata myös taiteella tai intellektuellilla; kenties huumeet toimivat myös niihin yhtä lailla.

Siispä päihteet palvelevat pääasiassa kolmea tarkoitusta: Nautintoa, sosiaalisuutta ja itsensä kadottamista. Mitä kovemmaksi huumausaine menee, sitä enemmän se nojaa viimeisimpään. Tietenkin tämä pätee, kun tarkastellaan kroonista, pitkään jatkunutta käyttöä, mutta kenties sillä on jotain perää myös kertakäyttäjissä. Tietysti yllä olevat kuvaukset koskevat lähinnä stereotyyppistä käyttäytymistä, ja on tietysti tulkintakysymys, mikä on "kova" huume.

Useimmiten päihteiden käytön syynä lienee juuri nautinto ja rentoutuneisuus, tai illuusio niistä. Kun elämä heittää ulostetta niskaan, voi nauttia makeisia nopean mielihyvän saamiseksi; Kun työhaastattelu ahdistaa, voi mennä ulos hermosauhuille ennen koitosta; Kun aamulla ei jaksaisi lähteä täyttämään velvollisuuksia, auttaa kofeiini jaksamaan; Kun rankka viikko on ohi, voi mennä muutamalle lähipubiin, tai pössyttelemään frendien luo.


Ihminen etsii hyvää oloa, ja usein päihteet ovat nopein vaihtoehto.

Kiinnostuksenkohteet & pyyntö lukijoille

Reflektoivatko kiinnostuksenkohteet henkilön persoonaa? Onko esimerkiksi kaunokirjallisuutta lukeva ihminen paljon älykkäämpi kuin Salkkareita katsova, tai onko sosiaalista työtä tekevä oikeastaan sen ekstrovertimpi kuin hän, joka työkseen tutkii jonkin eliölajin käyttäytymistä, täysin erillään toisista ihmisistä? Miksi jotkin asiat kiinnostavat juuri niitä syrjäänvetäytyviä ihmisiä, ja jotkin vetoavat ylisosiaalisiin henkilöihin, miksi "intellektuellit" tekevät tuota ja "rahvaat" tätä?


Itse introverttina huomaan ehkä tuossa olevan jotain perää, sillä useimmiten vietän vapaa-aikani musisoiden, lukien, YouTubea katsellen ja tehtäviä tehden, mutta toki usein ystävien seura on ensiarvoista, kaikista parasta aktiviteettia. Kenties akateemisen alan valinta korreloi jotenkin myös persoonani kanssa, sillä olen aina pitänyt ajattelusta, ja juuri sitä yliopisto painottaa.

Mutta miten itse asiassa löydämme nuo aktiviteetit, jotka itseämme kiinnostavat? Ajaako persoonamme meidät etsimään erilaisia asioita, jotta löydämme ne, mitkä meihin eniten vetoavat, vai onko harrastuksien valinta sattuman kauppaa? Ehkä kirjaston ihmeelliseen maailmaan eksyy eniten niitä, jotka viihtyvät yksin, tai sitten ne, joilla ei ole mahdollisuutta sosialisointiin esimerkiksi piireistä ulosjäämisen takia. Tuttujen kautta toisinaan ajautuu harrastuksiin, joita ei ole ennen kokeillut, ja joista ei ehkä ole ollut tietoinen aikaisemmin. Tällöin persoona ei välttämättä aja juuri tuohon kiinnostuksen kohteeseen, vaan pikemminkin ryhmän ohjaus.


Siispä myös ympäristö vaikuttaa siihen, mikä meitä kiehtoo, miten vietämme vapaa-aikamme. Oikeastaan varmaankin ratkaiseva tekijä on juurikin muut ihmiset, se, miten meitä kohdellaan muiden toimesta. Nuoruudessa kiusaamista kokenut ei pysty luottamaan ihmisiin samalla tavalla, joten hän käyttää vapaa-ajansa mieluummin oloissa, joissa ei tunne itseään uhatuksi; masentunut ihminen ei välttämättä jaksa sosiaalisia tilanteita, jolloin yksinolo on vallitseva asiaintila. Yksinäisyydessä usein virtuaalinen viihde nousee ainoaksi keinoksi viettää vapaa-aikansa.

Kylläpä tulee tönkköä tekstiä nyt, kun aiheet ovat lopussa, parempia otetaan mieluusti vastaan.

Tietoisuus & OOBE

On hirvittävää ajatella, että jossakin vaiheessa, tuntemattoman ajan kuluttua, ei ole enää minua, en ole enää tietoinen mistään. Jotenkin kaikki se, mitä olin, haihtuu ilmaan, ainoastaan jättäen jälkeeni fyysisen raadon. Kaikilla ihmisillä on tietoisuus, ja sen menettämisen ajattelu johtaa joskus melko kauhunsekaisiin tunnekuviin. Itse olen harvoin saavuttanut äärimmäisyyksiin johtavan tiedostamattomuuden pohdinnan tason, jolloin kaikki tuntuu tukalalta, toki vain hetken aikaa, mutta se on aina ollut mieltä avartava kokemus; silloin oppii, että aika on rajallista, että emme pysty tuntemaan mitään enää tietyn ajan kuluttua.

Kuolema on elämän kääntöpuoli, sanotaan. Ei ole elämää ilman sen loppumista, ei mitään järkeä olla olemassa, jos se ei joskus saavuta päätöstään. Yksilön elämä on saippuakupla tuulessa: hetken aikaa se leijailee ympäriinsä, lukemattomien muiden kuplien joukossa, kohdaten niitä, joihinkin yhdistyen hetkeksi aikaa, toisiin loppuiäksi. Kuitenkin jossain vaiheessa tuo sfääri kohtaa lopullisen esteen, jolloin se puhkeaa, ja kaikki, mitä olet ikinä ollut, haihtuu ympäröivään ilmaan, aivan kuin kuplan sisällä oleva henki. Jotkut kuplat tuntevat tuon viimeisen henkäyksen, jolloin niiden liikerata hetkeksi muuttuu, mutta lopulta nekin hajoavat.

Tietoisuuden loppuminen on hankala asia, enkä yhtään ihmettele, jos joku tulee uskoon tuollaisen takia. Tiedostamattomuuden konsepti on vaikea ymmärtää, sillä sitä ei pysty aistimaan, havaitsemaan mitenkään. Se on rinnastettavissa tyhjyyteen, siihen, että ei ole mitään, mikä on täysi mahdottomuus fysikaalisessa mielessä. Tyhjä lasi ei ole tyhjä, siinä on ilmaa. Tyhjiö ei ole tyhjä, sillä se on jonkin astian sisällä oleva tila. Tyhjyys on sitä, että ei ole mitään minkään sisällä, ympäröitynä ei millään.

Sain jonkinlaisen out-of-body -kokemuksen tuota edellistä kappaletta kirjoittaessani, mikä oli erittäin mielenkiintoinen kokemus. Hetken ajan tuntui siltä, että katselen ympäristöäni hiukkasen korkeammalta kuin normaalisti, ja silmäni vettyivät. Tätä jatkui pari minuuttia. Ensin en tajunnut mitään, sormet kulkivat automaatiolla, kohta kuulin sekuntikellon ja havahduin todellisuuteen. Ehkäpä joku kuvailisi tuota "pyhäksi" hetkeksi, transsiksi, tai joksikin okkultistiseksi ilmiöksi. Ehkä saavutin jonkilaisen rajapyykin ajatuksissa liittyen tiedostamattomuuteen; tuon pidemmälle ei pääse omilla aivoillani, käänny takaisin.

Kuitenkin tietoisuuteen liittyy myös se, miten uniikki on oma minämme, miten näemme maailman, ja miten eri tavalla joku muu ihminen sen kokee. Se, että koen ympäristön juuri tällä tavalla on täysin ainutlaatuinen, eikä kukaan pysty täysin käsittämään kaikkea sitä, mitä itse tunnen: Miksi juuri tällainen musiikki saa minut surulliseksi, miksi syysmaisema tuottaa itselleni onnellisuuden tunteen, miksi tietyt tavat tuovat lohtua elämään. Siksi kai etsimme sellaisia ihmisiä piiriimme, jotka ovat mahdollisimman lähinnä omaa itseämme tietoisuudeltaan, sillä silloin saamme vahvistuksen sille, että näinkin voi maailman kokea, sillä joku muukin niin tekee. Siksi, että emme olisi ainoita, jotka tiedostavat tällä samalla tavalla.

Siksi, että emme olisi yksin tätä pientä tietoisuuden hetkeä ajan loputtomassa virrassa.

Tyhjä pää

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa, on kirjoitettava siitä, miten ei ole mitään kirjoitettavaa. Silloinhan minulla on jotain, mistä kirjoittaa. Siispä en voi kirjoittaa siitä, miten ei ole mitään kirjoitettavaa, sillä onhan minulla. Diippiä kamaa.


Useimmiten tekstiä syntyy kuin itsestään, joskus kyseisen päivän tuntemuksista, joista voisi toki kirjoittaa joka päivä, mutta siitä menee maku helposti, jos angstaa jokaisena päivänä, tai loihtii aina tarinan siitä, miten kiva päivä on ollut. Toki nuo ovat mielenterveydellisesti merkittäviä asioita, mutta en usko, että kovinkaan moni haluaa kuluttaa päivänsä hetkiä siihen, että lukee jonkun tuntemattoman ihmisen loistavasta päivästä. Angsti on toisaalta melko terapeuttista, ja jokainen voi samaistua ainakin jollain tasolla noihin tuntemuksiin, kun taas sanoinkuvaamattoman onnen tunne on joidenkin ihmisten ulottumattomissa (ainakin minun), jolloin iloa pursuavat ja onnellisia ihmisiä valokuvaavat blogit lähinnä vain masentavat.

Toisinaan kirjoitan aiheesta, joka on päivän aikana juolahtanut mieleen joko muista lähteistä tai sitten vain intuition, inspiraation kautta. Tällöin on ehkä helpointa kirjoittaa, sillä aihe on tuoreessa muistissa, ja voi koostaa itselleen, kirjoittamisen kautta, mitä aiheesta oikeastaan ajattelee, mitä eri puolia siitä löytää. Siitä on siis tuplasti hyötyä: lukija saa paljon rikkaampaa tekstiä ja allekirjoittanut ajatuksensa selkeästi kirjattua elektroniseen arkistoon.

Lähiaikoina olen ottanut ideani paperilta, johon olen koonnut aiheita, joista halusin joskus kirjoittaa. Näitä on melko hankala aloittaa, sillä se tunne, jossa ne on ylöskirjannut, ei ole enää läsnä, ja joutuu muistelemaan, miksi tuo aihe tuntui niin mielenkiintoiselta, että siitä tahtoi jotakin rustailla. Usein myös päällimmäinen ajatus tuosta teemasta katoaa, jolloin on erittäin vaikea, toisinaan mahdoton kirjoittaa mitään. Nytkin minun piti ajatelmoida tietoisuudesta, mutta nyt en edes ymmärrä, mitä siitä voi kirjoittaa ja miksi se vaikutti niin mieltä laajentavalta ajatuskohteelta.


Hiukan siis epäilyttää, riittävätkö rahkeeni tuohon vuoden pituiseen urakkaan, jonka itselleni lasetin, kun jo nyt joudun turvautumaan aiheisiin, jotka ovat reservissä, pahan päivän varalla. Ehkä pitäisi inspiraation huumassa laatia jälleen pitkä lista teemoja, joista kirjoittaa, jotta saisin vetkuteltua itseni ulos tästä rupeamasta toistamatta itseäni liikoja, sillä aion tuon vuoden urakan päätteeksi, tai jokin aika sen jälkeen, lukea kaiken, mitä olen virtuaalisesti näytölle oksentanut nähdäkseni, olenko muuttunut vuoden aikana. Tietysti on mahdotonta olla toistamatta itseään, jotkin asiat kun sattuvat mieltä kaihertamaan lähes päivittäin.

No, huominen on toivoa täynnä, tai toivottavasti ainakin aiheita.

Ennakkoluulot

Ihmisillä tuntuu olevan sisäänrakennettu mekanismi, jolla kategorisoida muut yksilöt lokeroihin, joista päällimmäiset ovat "in" ja "out". Ensinmainittuun joukkoon kuuluvat kaikki ne, jotka on "hyviä tyyppejä", samanlaisia kuin itse, ja jälkimmäiseen ne, joita kaihdetaan oikeastaan tietämättä miksi.

Usein tuo luokittelu tapahtuu melko epäoleellistenkin asioiden perusteella; ulkonäkö, uskonto, poliittinen näkemys, jopa se, mitä musiikkia kuuntelee. Pop-musiikki on aivottomille ihmisille, islam naisia alistaville sovinisteille, kasvoista lävistetyt ovat narkkareita tai huomiota kerjääviä ihmisraunioita ja Vihreät ituhippejä, joita ei kannata kuunnella. Tietysti ihminen haluaa, että pystyy samaistumaan ympäristöönsä, jolloin mieluiten hakeutuu sellaiseen seuraan, jossa oma maailmankuva vahvistuu; kaveripiiri yleensä koostuu sellaisista ihmisistä, jotka muistuttavat sinua itseäsi. Yhteyden tunne syntyy samanlaisuudesta, kun taas erilaisuus loitontaa.

Ehkäpä tietynlainen stereotyypitys auttaa ihmisiä tunnistamaan "uhkia", kuten evolutiivisesti voidaan päätellä, ja siksi se on vahva piirre edelleen. Siltikin, tuntuu oudolta, että jokin aivan mitätönkin asia, oli se sitten pukeutumistyyli tai jokin muu ulkoinen seikka, saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että ei edes tutustuta uusiin henkilöihin, ja pidetään yllä ennakkoluuloista kuvaa ihmisryhmästä, jota ei uskalla lähestyä.

Myönnän, en itsekään ole yhtään parempi tuolla rintamalla. Itse kaihdan yliekstroverttien seuraa, sillä en yksinkertaisesti pysy mukana heidän ajatuksissaan, enkä osaa millään samaistua heidän sielunmaisemaansa; en pysty ymmärtämään, miten ei voi olla hetkeäkään yksin, miten ei voi olla toisinaan vain hiljaa. Jatkuva puheenporina ja ylisosiaalinen härdelli saavat itseni ahdistuneeksi, enkä tietenkään sellaisessa seurassa viihdy. Ehkä kynnyskohtana ei olekaan heidän erilaisuutensa, vaan se, etten itse pysty täyttämään niitä samoja piirteitä, joita minulta odotetaan (ainakin kuvittelen, että odotetaan).

Nykyään ennakkoluulot ovat lähinnä jäännös muinaishistoriasta, jossa tuttu oli turvallista ja kaikki uusi mahdollinen tuhon tuoja. Nykyään muodostuu lähinnä klikkejä, jotka koostuvat omanhenkisistä ihmisistä ja joihin ei yleensä mahdu kovin paljolti joukosta poikkeavia yksilöitä. Pahimmillaan klikkiytyminen johtaa dehumanisaation ja väkivaltaan; toista ei pidetä enää ihmisenä, jolloin heihin ei päde sama moraalikoodisto. Lievimmilläänkin klikkiytyminen aiheuttaa haittaa, sosiaalisten säännöstöjen muodostuessa niiden ympärille.

Ihmisiähän tässä kaikki ollaan, miksi siis tarvittaisiin tarkempia kategorisointeja?

Itsenäisyys

Itsenäisyys on aina ollut todella tärkeä osa minua, ja tulee varmasti edelleen olemaan. On todella hieno tunne, että et ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäsi, eikä kukaan ole vastuussa sinusta. Myös vapaus on oleellinen osa itsenäisyyttä. Voin mennä minne vain, milloin vain, tehdä mitä vain, milloin vain, ainoastaan oma itseni rajoittavana tekijänä. Tuo ei tietenkään tarkoita, että joka päivä hyppelisin ympäri maakuntaa tekemässä mitä erilaisimpia juttuja, vaan pääasiassa se tunne, että voisin niin tehdä, on voimistava.

Pienestä pitäen vanhempani ovat sanoneet minun olevan itsenäinen, kun viihdyin omissa oloissani enkä tarvinnut minkäänlaista vahvistusta esimerkiksi koulunkäyntiin liittyen. Tottahan se on. Osasyynä siihen lienee, että en oikeastaan voinut luottaa heihin, jolloin oman itseni rooli "huoltajana" korostui, ja minusta tuli syrjäänvetäytyvä, "näkymätön", ja omassa maailmassa elävä. Siispä itsenäisyydestä nauttiminen johtaa juurensa lapsuuteen, jossa siihen oli totuttava.


Edelleen viihdyn melko hyvin yksin, enkä pidä tilanteista, joita en voi tavalla tai toisella hallita (esimerkkinä suuret sukujuhlat, joissa ei ole tuttuja ja joista ei pääse pakoon). Isojen päätösten teko ja asioiden lukkoon lyöminen ovat melko rajoittavia toimintoja, joten usein vältän niitä. En pidä reaaliaikaisista internet-keskusteluista, sillä se pakottaa istumaan paikoillaan ja vastaamaan lähes välittömästi toisen viesteihin, etkä näe oikeita reaktioita vastaanottajalta. Olen enemmän sähköpostiviesti-ihmisiä, jolloin saa rauhassa päättää, mitä kirjoittaa, ja saa kaiken sanotuksi, ilman keskustelun karkaamista sivuraiteille, kun toinen kirjoittaa pitkää viestiä ja itse unohtaa sanottavansa sillä välin. Face-to-face keskustelut ovat kuitenkin kaikista eniten "hallittavissa", ja tietenkin kaikista antoisampia.

Kaikenlaiset pakottamiset ja velvollisuudet ovat itselleni melko kahlitsevia, enkä tarvitse niitä omien tavoitteitteni saavuttamiseen; ne eivät koskaan motivoineet minua. Siksipä yliopisto on kuin tehty minua varten. Kukaan ei välitä, mitä, missä ja milloin teet, kunhan vain teet. Olet täysin vastuussa omien opintojen edistymisestä, kenenkään painostamatta.


Ehkäpä juurikin tuo kontrollin menettämisen pelko on rajoittava tekijä elämässäni. En tiedä, olenko sitoutumiskammoinen, sillä en ole koskaan edennyt kovinkaan pitkälle tuolla elämän osa-alueella, mutta se on toki mahdollista. Tiettyjä kompromisseja on tehtävä myöskin itsenäisyyden suhteen, ja tietenkin kannan osan vastuusta, joka koskee kanssaihmisiä, eli niitä, joiden kanssa olen tekemisissä ja joista välitän. Aiemmasta postauksestakin käy ilmi, että olen uhrautuvainen persoona, eli toisinaan teen palveluksia ihmisille, joista en edes erityisemmin pidä. Tuosta olen kyllä päässyt melko hyvin jo eroon, kiitos haitallisen ystävyyssuhteen terminoimisen. Kuitenkaan itsenäisyys ei ole elämässä tärkein asia, ja usein kaipaa jotakuta, jonka puolesta menettää yöunensa, ja joka vastaavasti huolehtii sinusta.

Autonomia ei ole mitään ilman sitä henkilöä, jonka takia siitä voisi luopua.

Persoonallisuuden muutoksia

Koko päivä kulminoituu tähän hetkeen. Hetkeen, jossa luen vastauksen™. Kolme vaihtoehtoa: kyllä, ei, ehkä. Jännittää. Halusin vielä mehustella hetkisen, ennen kuin luen kohtaloni. Ja nyt teen sen.

Ja vastaus tippuu jälkimmäiseen kategoriaan. Olen tyytyväinen. Lähetän vastausviestin.

Tämänpäivän aiheena on persoona, ja sen muutos. Tein eilen melkoisen määrän testejä, joiden aikaisemmat tulokset löysin arkistojen kätköistä, joten ajattelin tehdä nuo testit havaitsekseni, onko minkäänlaista muutosta tapahtunut. Nuo testit siis tein joskus silloin, kun olin melko lailla alakulon sfääreissä, joten mielenkiinnosta ajattelin katsoa, onko persoonassani tapahtunut erityisiä siirtymiä.

Tein seuraavat testit: Myers-Briggs, Advanced Global Personality Test ja Tunnelukkosi (linkit alhaalla). Tuloksia vertaamalla havaitsin seuraavaa: Tosiasiallisuus-intuitio -asteikolla olen kallistunut nyt reippaasti tosiasiallisuuteen ja ekstraversio on hiukan kohonnut; narsismi (tätä tulosta en kyllä koskaan ymmärtänyt), hedonismi ja paranoia ovat laskeneet huimasti; tunnelukoista on enää erittäin vahvana vain tunnevaje, kun ennen niitä on ollut neljä muutakin. Muutenin kaikki ovat laskeneet asteikolla alaspäin, tai pysyneet keskivahvana (paitsi uhrautuminen, that bastard).

Vaikka tulokset ovatkin vain suuntaa antavia, on niissä osuttu oikeaankin. Tosiasiallisuus, rationaalisuus, on kasvanut tiedostamalla, että ne ajatukset, jotka saan välittömästi "tietooni" ympäristöstä, kun näen esimerkiksi onnellisen pariskunnan (olet paska, et ansaitse mitään), ovat vääriä. Nykyään saan noita itsesyytösten puuskia harvemmin, eli intuition (tietäminen ilman tietoa) on rooli on hälvennyt. Ekstraversion lievä kohonneisuus on luultavasti tilastollinen virhe, sillä en ole muuttunut puheliaammaksi, mutta kylläkin "sosiaalisemmaksi", tai enemmän sosiaalisuuttani harjoittavammaksi.

Aiemman tuloksen "narsismi" on luultavasti kyynisyyden aiheuttamaa (kaikki muut ovat väärässä, koska ovat onnellisia), jota nykyisin en juurikaan koe olevani. Hedonismin lasku on totta, sillä en enää keskity euforian hakuun, vaan onnellisuuden maksimointiin, sillä se, joka tuo äkillisesti iloa ei loppupeleissä aina ole se, joka tuo onnea. Myöskin paranoia on kadonnut; en ajattele ihmisistä "pahaa", että he ovat väistämättä minua vastaan kaikessa.

Tunnevajeen ja uhrautumisen kuvaukset osuvat edelleen kohdalleen, samoin emotionaalisen estyneisyyden ja alistumisen (eivät kuitenkaan yhtä tarkkana). Huomattavin muutos on kuitenkin tapahtunut vajavuuden kohdalla, joka tippui erittäin vahvasta keskivahvaan, samoin riippuvuus tippui keskivahvasta kategoriaan "ei tunnelukkoa". Oikeutus oli noussut lokerosta "ei tunnelukkoa" sarjaan "heikko", mutta en juurikaan koe, että se kuvaa minua.

Ehkäpä nämä tulokset kertovat jotain masentuneisuudesta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Masentuneisuus osittain "muuttaa" joitakin aspekteja henkilön persoonallisuudesta, samalla tavalla kuin pilvipeite verhoaa auringon, mutta joistakin kohdista, raoista, edelleen valo pääsee läpi samalla kun toiset osat ovat pelkkää harmaan sävyä. Ehkä ihmisellä on tietynlainen muuttumaton kivijalka, joka pysyy vakaana koko elämän, mutta se, mitä perustuksille on rakennettu, saattaa joissakin tapauksissa hajota, tai muuttua radikaalisestikin.

Mutta kivijalka on ja pysyy, vaikkakaan sitä ei aina näy, kun katse kiinnittyy enimmäkseen siihen, mitä sen päälle on laskettu.




http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp
http://similarminds.com/global-adv.html
http://tunnelukkosi.fi/