perjantai 31. tammikuuta 2014

Menneisyyden aiheuttamia "rajoitteita"

Minkälaisia piirteitä minulla on kaikkien "kotona" vietettyjen kauheiden vuosien jälkeen, vuosien, joiden aikana en osannut kyseenalaistaa kaikenlaista vääryyttä, mitä koin, ja joiden aikana minun normaali olisi muiden silmissä ollut kolmannen asteen helvetti?

Olen yksityinen, ehkä liiankin. Olin tottunut olemaan yksinäisyyden kuplassa ollessani "kotona". En jakanut asioita äitini tai toisen kanssa, ellei minulta kysytty, enkä aina silloinkaan. Jos minulta kysyttiin mielipidettä johonkin asiaan, en osannut sanoa mitään. Minulla ei ollut edes konseptia siihen, että minun mielipiteelläni olisi jotakin merkitystä. Nykyäänkään en aina osaa jakaa mielipiteitäni, koska minulla on iskostettu tunne siihen, että vastapuoli suuttuu, jos olen eri mieltä hänen kanssaan. Olen konflikteja välttelevä ja mielipiteetön.


Olen itsenäinen. Koska olen tottunut pärjäämään yksin, en jaa asioita ihmisten kanssa, ja oma kuutioni on minulle paikka, jossa on pelkästään oma yksityinen maailmani. Omat aktiviteettini ovat sellaisia, joita teen yksin. Kun joku uusi tuttavuus tulee kylään, olen aivan hukassa. Mitä voisin tehdä hänen kanssaan? Minulle ei tule mitään mieleen, pää lyö tyhjää. Toki YouTube ja muut sellaiset ovat olemassa, aina löytyy jotakin katsottavaa, mutta huono muistini yhdistettynä siihen, että tämä on minun maailmani, johtaa siihen, ettei mitään järkevää tule mieleen. Juuri tuon takia en yleensä oleskele ystävieni tai kavereideni kanssa kämpilläni, vaan pyrin menemään heidän luokseen. Olen huomannut, että lapsuuden kaverini kanssa juttu kulkee paljon paremmin, jos lähdemme ulos. Harmittavasti en usein keksi sielläkään mitään tekemistä.

Olen sulkeutunut. Minulle on haaste kehittää ihmissuhdetta tuttavuudesta pidemmälle. En osaa kertoa mitään itsestäni. Usein vain kommentoin muiden sanomisia. Sulkeutumiseen kuuluu myös se, etten ota yhteyttä ihmisiin, joiden seurassa en ole parhaimmillani. Minulla on muutama ystävä, joiden seurassa olen mieluusti, mutta kavereihini en useinkaan ota yhteyttä. En tykkää puhua puhelimitse, en pidä reaaliaikaisesta nettikeskustelusta. Nuo luultavasti sen takia, että olen tuolloin useimmiten omassa maailmassani, enkä halua rajoittaa itseäni, kun olen siellä missä tunnen oloni parhaimmaksi. Jos olen menossa jonnekin, pitsalle, kirpparille tai vastaavaan, en osaa ottaa yhteyttä muihin, vaan tyydyn menemään yksin, vaikka kaksin olisi tietenkin viihtyisämpää.

Tunteeni ovat polarisoituneita. Joko en tunne mitään tai tunnen ylitsevuotavia fiiliksiä. Joinakin päivinä tuntuu, että haluaisin halata jokaista vastaantulijaa, ja toisina hetkinä kiroan heidät alimpaan helvettiin, jonka jälkeen on taas neutraali mieliala. Ei ole välimaastoa. Olen siis jokseenkin tunneköyhä. Empatiani toimii erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi saatan tuntea melko vahvasti, kun luen jonkun blogia, mutta jos olen oikeassa maailmassa tilanteessa, jossa joku itkee, en välttämättä tunne mitään (tai sitten tunnen, mutta tukahdutetusti). Tuon takia aikoinani pidin itseäni jopa sosiopaattisenakin, mutta luulen, että olin vain niin sulkeutunut, masentunut, ja tottunut tukahduttamaan kaikki tunteet, että en vain huomannut enkä täten kokenut niitä. Ne purkautuivat vain ahdistuneisuutena.

Rutiinit lohduttavat minua. Kai se, että mikään ei ollut varmaa "kotona" aiheuttaa tuon piirteen. Koskaan ei tiennyt, mikä toista ei tällä kertaa käytöksessäni miellytä, milloin hän olisi minkäkinlaisessa tietoisuuden tilassa (sairaskohtaus? Nykyään epäilen, että kyseessä oli alkoholi, eikä mikään muu) tai milloin hän astuisi oman henkilökohtaisen tilani sisäpuolelle, mikä oli aina ihan helvetin ahdistavaa (kai tämän takia olen aina pelännyt läheisyyttä, mutta kaipaan sitä niin). Siispä asiat, jotka ovat pysyviä, luovat turvallisuuden tuntua muuten niin epävarmassa maailmassa.


Toki voisin listata myös ne tututkin piirteet, epäitsevarmuus jne., mutta ne ovat jo puhki puituja.

torstai 30. tammikuuta 2014

Lunastettu lupaus ja välikausifiilis

Pidin lupaukseni ja soitin. Puhelinvaihteen henkilö oli kylläkin harvinaisen kyrpiintyneen kuuloinen, minkä johdosta aloin hiukan kyseenalaistamaan tarvettani tuolle psykologikäynnille. Muutenkin tuntuu edelleen siltä, että eihän minua mikään vaivaa, vien vain jonkun minua enemmän tuota aikaa tarvitsevan paikan, mutta järkeilin asian niin, että tuon ajatuksen täytyy olla demonin tekosia aivan samalla tavalla kuin pohjalla ollessa tunnen erittäin vahvoja negatiivisia tunteita, joiden seurauksena kaipaan apua, joten miksei myös korkeuksissa ollessa tunteet voisi huijata ja luoda ajatuksen, että en tarvitsekaan apua.


Tietyllä tapaa on kyse myös "ylpeydestä". Olen pärjännyt tähänkin mennessä, joten miksen pärjäisi jatkossakin. Eivät nuo ongelmat ole edes pahoja, pystynhän toimimaan normaalisti arkielämässä. (Tämän lauseen jälkeen jäädyin totaalisesti, joten kymmenen minuutin mietiskelyn jälkeen kirjoitin tämän, jotta saisin flow'n takaisin.) Nyt ei ole kysymys siitä, että tuntisin, etten ansaitse apua. En ole koskaan ajatellut noin. Tuntuu, että elän kahdessa todellisuudessa, positiivisessa normaalissa ja negatiivisessa masennuksessa, ja aina kun siirryn maailmasta toiseen, en muista enää mitään tuosta toisesta. Onneksi kirjoitan ajatuksiani ylös, jotta pystyn tavoittamaan edes jotain tuosta toisesta elämästäni. Tosin olisin halunnut, että olisin aikoinaan kuvaillut ajatuksiani ahdistuskohtauksissa hiukan tarkemmin, jotta ymmärtäisin niitä paremmin.

Olo on kummallinen. En ole täysin toipunut tästä minimasentuneisuusjaksosta, mutten toisaalta tunne mielialaani positiiviseksi. Odotan vain jotakin ärsykettä, joka heivaisi minut tuolta reunamalta johonkin suuntaan. Tällaisina kausina en ole koskaan osannut kirjoittaa mitään järkevää, mikä näkyy tekstin laadussa.

Tulin siihen tulokseen, että en aio kiirehtiä tapaamisen ehdottamisessa. Mikäli hänellä jotakin tunteita on, eivät ne tule yhtäkkiä häviämään, kuten eivät minullakaan, vaikka en tunnekaan aina yhtä vahvasti. Tuollainen ajattelu on typerää, että toinen jättäisi jutun heti, kun joku "parempi" kumppaniehdokas ilmestyy kuvioihin. On kaksi tapausta. Tapaus 1: noin ei tapahdu, ja kaikki on hyvin. Tapaus 2: kuvaamani skenaario tapahtuu, ja hän ottaa "paremman" ehdokkaan. Mutta miksi surra? Jos toinen osoittautuu tuollaiseksi, ei tuo juttu koskaan olisi tullut toimimaan. Paljon parempi olla erossa tuollaisesta ihmisestä. Tietenkään en oikeasti usko, että tapaus 2 sattuisi. Luotan häneen, mutta demoni ei.

Yritän järkeillä, mutta siitä ei tule mitään.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Tulevaisuus ja minä

Toisinaan mietin, olenko vielä "aikuisenakin" tällainen. Sahaako mielialani silloinkin melko säännöllisestikin reunan ja tasaisen maan väliä, romahdanko aina tiettyjen vastoinkäymisten edessä, olenko epäitsevarma? Joskus vielä uskoin siihen ajattelutapaan, että tulevaisuus tuo kaiken tullessaan jollakin mystisellä konstilla, mutta näin vanhentuessa tajuaa, että tulevaisuus on nyt, eivätkä asiat tule hopeatarjottimella eteen kannettuna. Niiden eteen pitää tehdä työtä, työtä, työtä. En luultavasti pääse näistä epävarmuuksistani ja mieleni heikkouksista eroon, ellen tee asialle jotain. Ne eivät mene pois itsekseen, niille pitää kaivaa kuoppa ja myös haudata ne. Siksipä otan yhteyttä psykologiin huomenissa. Tiedän, en aina pidä lupauksia, mutta tämä pitää.

Olisi kamalaa tajuta muutaman kymmenen vuoden päästä, että olen edelleen samassa tilanteessa elämäni kanssa, että en ole edennyt mihinkään. Nyt minulla olisi hyvä tilaisuus pedata tilannetta siten, että niin ei olisi, jos vain uskallan pyytää ja ottaa vastaan apua. Olisi hyvä aloittaa hoito nyt, saada jokin kehityksen alku, jota voi sitten jatkaa, jos/kun muutan uudelle paikkakunnalle. Olen jo kirjoittanut listan asioista, joista haluan puhua: kiintymyksettömyys huoltajaani, menneisyyteni, epävarmuuden ja kelpaamattomuuden tunteet, ahdistuskohtaukset (ne muutamat), romahdukset ja häpeän vaikutus itseeni. Noista olisi hyvä aloittaa.

Hänen kanssaan tuntuu menevän viesti viestiltä paremmin, mutta silti osa mielestäni etsii viesteistä nyansseja, jotka viittaisivat päinvastaiseen, mikä on aivan helvetin rasittavaa. Tiedän, ettei niissä ole mitään järkeä, mutta kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, sekoittaa masentuneisuus järjen ja tunteen keskenään, jolloin yleensä tunne voittaa, ja se tunne on aina negatiivinen. Haluaisin jälleen ehdottaa tapaamista (tällä kertaa suoraan), mutta pelkään, että aikaisemman ehdotuksen reaktio (tai reagoimattomuus) toistuu. Osa minusta pelkää, että jos en tapaa häntä kasvotusten tarpeeksi nopeasti, hän unohtaa minut, ja toisaalta osa minusta pelkää sitä, että tulen epäonnistumaan treffeissä niin, että hän ei haluakaan minua. Kummatkin ovat toki aivan naurettavia luuloja, mutta silti ne ovat olemassa tässä todellisuudessa, ja se todellisuus satuttaa.


Haluaisin niin kovin onnistua, mutta luulen, että juuri se saattaa ajaa jutun karikkoon.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Häpeä

Sain tänään selville sen, mikä yleensä vie mielialani alas ja jopa romahduttaa sen toisinaan, ja se on häpeän tunne. En kestä häpeää ollenkaan. Muistan, että teini-iässä en pitänyt kaupassa käynnistä äitini kanssa, kun kuvittelin, että kaikki nauravat minulle. En kestänyt kaupungilla oleskelusta yksikseni, koska kuvittelin, että ihmiset tuijottavat minua, arvostelevat ulkonäköäni ja muuta sellaista. Tuo paranoia sai aikaan sen, että tosiaan näin paljon enemmän ihmisiä, jotka tuijottavat tuomitsevasti, vaikka luultavasti kyseessä oli vain tavallinen havaitseminen. En osannut luoda sosiaalisia kontakteja, koska kuvittelin olevani "outo", häpeäksi muille.


Häpeän tunne oli läsnä koulussa kaikessa sellaisessa, missä piti puhua. Viimeksi tuo realisoitui syksyllä ruotsin suullista esitelmää pitäessä, jonka jälkeen olin ihan paskana, koska häpesin niin paljon omaa sosiaalista osaamattomuuttani (vaikka tietenkään kysymys ei ollut siitä).

Tänään istuuduin luentosaliin, jossa oli vain yksi ihminen minun lisäkseni. Tunsin tuon henkilön, mutta en kovin hyvin. Jutelleet olimme muutamia kertoja, joten yritin luoda jotakin keskustelua aikaiseksi. Ensiksi hän ei saanut mitään selvää puheestani (puhun toisinaan aivan liian nopeasti) ja kun kysyin, mitä hän teki lomalla, tajusin päässäni sen, että lomasta tosiaan on vähän liian kauan kysyäkseni tuollaista, joten yritin paikkailla kysymystä. Muutamasanaisen vastauksen jälkeen kiusallinen hiljaisuus laskeutui luokkaan, mutta onneksi joku muukin asteli saliin.

Lähes välittömästi nolouden tunne asettui sisälleni. En yhtään tiedä, miksi olin noin helvetin kömpelö sanoissani. Kenties siksi, että en olettanut luokan olevan lähes tyhjä. Joka tapauksessa häpesin itseäni vielä viime hetkiin asti, toki pienillä pausseilla sosialisoinnin ajan, mutta kuitenkin. Ei tuo tietenkään ole millään tavalla maailmanloppu, mutta en vain osaa käsitellä tuollaisia sosiaalisia "tappioita", jos sitä sellaiseksi voi kutsua.

Häpeän tunne on istutettu jo esiteini-iässä. Kotona ei saanut esittää omia mielipiteitä, oli vain yksi ainoa. Kaikki "väärä" palkittiin tiukalla saarnalla, oli kyseessä miten pieni asia vain, mikä tietenkin johti omanarvontunteen laskemiseen häpeän kautta. Olin toiminut väärin, pettänyt muiden luottamuksen. Tosin tuo häpeän tunne toteutui vain toisten ihmisten reaktioista, jos olin käyttäytynyt tietyllä tavalla, joten ilmeisesti vielä nytkin muiden ihmisten (minun sellaiseksi tulkitsemat) negatiiviset reaktiot aiheuttavat tuon häpeän tunteen ja siksi alhaisen mielialan.

Entinen ystäväni osasi hyvin käyttää tuota häpeän tunnetta hyväkseen. Hän lähestulkoon murskasi itsetuntoni kommentoimalla kaikkea mahdollista, mitä tein, usein hyvinkin negatiivisesti, halveksuen ja nauraen. Tuo oli hänen mielestään "huumoria". Kaikki mitä hän teki oli tietenkin parempaa, minä häntä alempiarvoisempi. Opin piilottamaan tavaroita, jotka hän tuomitsi. En osannut vastustaa tuollaista, olihan hän pitempiaikaisimpia ystäviäni.

Kenties nykyisin huomaan tuollaisen käytöksen helpommin, ja eliminoin ihmissuhteen alkuunsa.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Epäluuloisuus, ja kuvaus masennuksesta

Arkirytmi on hiukan muuttunut. Nyt, näin maanantaisin, viikonlopun ja arjen siirtymässä, on kaikista matalin mieliala, luultavasti siksi, että se on lyhin päivä, jonka vietän yliopistolla. Viikonlopun mahdolliset angstit pitäisi karkottaa nopealla arkeen palaamisella, mutta ilmeisesti se ei onnistu noin lyhyellä aikavälillä. No, joka tapauksessa fiilis on vielä todella hyvä, vaikka epäluuloisuus kalvaa hiukan, sillä tein sen virheen, että tarkastin liian nopeasti sähköpostiani viestin lähettämisen jälkeen nähdäkseni, olisiko hän jo vastannut, ja aloin heti pyöritellä aivan turhia skenaarioita päässäni. Tunteeni eivät anna minun luottaa, vaikka järki haluaisi.

Pidän todella paljon hänestä, vaikka tuo on kenties turhankin vahvasti sanottu henkilöstä, jota en ole tavannut kasvotusten. Mutta silti, kun tuo epäluuloisuus iskee, tuntuu jälleen siltä, että pitäisi pedata jotain "varasuunnitelmaa", etten romahtaisi, kun se väistämätön, eli hylkääminen, tapahtuu. Huomasin jälleen eksyneeni nettitreffipalveluun katselemaan toisten profiileja, kun taas silloin, kun tuota epävarmuutta ei ole, ei ole käynyt mielessäkään toiset naiset. Mieleni toimii oudolla tavalla. Mitä enemmän pidän jostakusta, sitä varmempi olen siitä, että tulen hylätyksi, kun pitäisi tapahtua päin vastoin, eli luottamuksen kasvaa kiintymyksen mukana.

Myöskin seksuaalisuus on noussut pinnalle tuon epävarmuuden ja -luuloisuuden mukana. Kuvittelen, että noiden tunteiden tuoma ahdistuneisuus katoaisi, jos jotain tapahtuisi seksirintamalla. Tällä viikolla olisi poikkitieteelliset opiskelijabileet, jonne siis olisi tulossa paljon ihmisiä kaikilta eri aloilta, ja muutama lukiosta tuttu tyttö olisi ilmeisesti saapumassa paikalle. Olisi helppoa ujuttautua heidän piireihinsä, kun heidän kanssaan olin melko hyvissä väleissä. En tiedä. Ahdistus mennee pois, ennen kuin ehdin tehdä jotain tyhmää.

Mietiskelin tänään sitä, miten masennusta voisi kuvailla parhaiten sellaiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan sitä kokenut. En tietenkään voi puhua kuin omasta tapauksestani, eikä kahta subjektiivista kokemusta voi verrata. Mutta kuitenkin. Masennus on sitä, kun järjen mukaan kaikki on hyvin, mutta tunteet väittävät toista. Masennusta on, että omat kognitiot kääntyvät itseään vastaan, että aivot ikään kuin syövät pois itsetunnon, onnellisuuden ja positiivisuuden. Masennus on painostavaa tyhjyyden tunnetta, jonka ainoat valopilkut ovat epäonnen liekit. Mitään hyvää ei koskaan tapahdu ja kaikki muut ovat parempia kaikessa.

Miksi niin moni ihana tyyppi on saanut noin kovan kohtalon osakseen?

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Raivo

Muistin tänään, miksi aikoinaan menetin toivoni ihmiskunnan suhteen. Tyhmyys, viha ja vallanhalu. Siinä kolme syytä. Kahden ensimmäisen seurauksena sain jälleen turhankin kovan tiputuksen "naiiviuden" pilvilinnoista, joissa elän. Eivät kaikki ihmiset oikeasti ole hyväntahtoisia, vaikka kuinka niin uskoisin tai haluaisin uskoa.

Eksyin tänään tämän tapauksen kommenttipalstalle Ilta-Sanomien Facebook-sivulla, ja en voi muuta sanoa kuin liudan kirosanoja. Ihmiset eivät ajattele yhtään, mitä tekstitse sanovat. En osaa edes kuvailla sitä, miten väärin jotkut osaavat käyttäytyä, miten julmia ihmiset osaavat olla, miten VITUN tyhmiä, miten vanhanaikaisia, miten tuomitsevia, miten paljon ärsyynnyin, kun luin noita kommentteja, joita ihmiset kirjoittelevat täysin estoitta omilla nimillään ja naamoillaan. En tahdo uskoa, että kukaan sanoisi tai edes ajattelisi tuolla samaisella tavalla, jolla ihmiset kommentoivat. En halua. En edes lähde purkamaan joidenkin kommenttien vääryyttä, sillä jotkut niistä olivat niin järjettömiä, että olisi epäeettistä antaa niille yhtään painoarvoa kommentoimalla niitä.


Okei, siinä kaksi ensimmäistä. Viimeinen, vallanhalu, on paljon suurempi asia, ja yhdistettynä noihin kahteen edelliseen ne luovat sellaisen voiman, jota ei voi pysäyttää. Miksi on olemassa sotia? Koska eliitin vallanhalu yhdistettynä manipulaatioon, jonka avulla voidaan perustella peruspertille ja -pirjolle se, miksi on oikein tuhota toisia ihmisiä, saavat aikaan vihaa, ja koska ihmiset eivät osaa kyseenalaistaa, eli ajatella asioita, ei tuota vihaa eikä myöskään eliitin motiiveja missään vaiheessa pohdita sen tarkemmin, vaan mennään massan mukana, yhtenä laumana. Ei ole enää yksilöä, joka ajattelee, vaan yhteisö, joka toimii.

Olin suunnitellut hakevani sellaiselle alalle, joka keskittyisi mahdollisesti siihen, että myös tulevaisuudessa olisi olemassa ihmiselämää tässä universumissa, mutta aloin kyseenalaistaa sen, onko siinä mitään mieltä. Onko järkeä mahdollistaa lisää sotia, vihaa, katkeruutta, kaltoinkohtelua? Onko oikein auttaa tätä lajia selviämään, jos jotkut joutuvat joka tapauksessa kärsimään muiden egosentrisyyden ja epäempaattisuuden takia? Toki, on olemassa paljon ihania ihmisiä, ajattelevia ihmisiä, hyviä ihmisiä, ja haluaisin uskoa, että he ovat hiljainen enemmistö äänekkään vähemmistön varjossa, mutta en ole enää yhtään varma.


Aika jättää meidät jokaisen, mutta mitä oikein jätämme tälle ajalle?

lauantai 25. tammikuuta 2014

Iskuja itsetunnolle ja kahdenlaisia kriisejä

Tänä päivänä tuli melko paljon iskuja itsetunnolleni. Kävin tapani mukaan yliopistolla syömässä ja ystäväni sattui jälleen tyttöystävänsä paikalle kera yhden kaverinsa, jota en vielä oikein tunne. Tietenkin he päättivät ystäväni toimesta istuutua pöytääni syömään, ja sen oikein tunsi, kuinka kiusaantuneita kaikki olivat minun läsnolostani. Yritin toki keskustelua, muttei se oikein tahtonut lähteä rullaamaan mihinkään suuntaan, joten näin parhaaksi luikerrella mahdollisimman nopeasti pois. Kämpille palatessani ehdin jo murhata itseni ajatuksissani muutamaan otteeseen, kunnes tajusin, ettei tuo tapaus kerro mitään minusta eikä myöskään siitä, pitävätkö nuo kaksi minusta vai eivät. Pientä takapakkia mielialaan, muttei sen kummempia.

Kävin myös kotona tänään. Oli oikein mukavaa nähdä jälleen siskojani, mutta seuraava isku vyön alle tulikin kokovartalopeilistä, joka oikein korosti kehoni luustollista epäsymmetrisyyttä (kiitos geenit). Luulin olevani jo tottunut siihen, ettei ruumiini ole kaikista kuvauksellisinta sorttia, mutta jotenkin näytin aivan helvetin epäesteettiseltä katsellessani peilikuvaani. Toki tiedostan, että nuo epäsymmetrisyydet huomaa vaatteiden alta vain silloin, kun tietää, mihin suunnata katseensa, mutta muistoihini tulvi vain kaikki ajat, jolloin vihasin noita kaikkia piirteitäni. Kämpille palatessani vastaan tuli nauravia ihmisiä, joten tietenkin oletin heidän nauravan minulle.

Kämpille palatessani sitten luin uusimman viestin häneltä, ja kaikki nuo takaiskut unohtuivat, sillä sain jotain vahvistusta hänenkin tunteilleen. Tai sitten tulkitsen sen väärin. Tai sitten en. En jaksa olla skeptinen, joten otan innolla vastaan tuon orastavan onnellisuuden tunteen, joka jossakin vaiheessa saattaa osoittautua aiheettomaksi.


Äitini sanoi kotoa lähtiessäni "käy useammin kotona". Haluaisin. Aivan helvetisti. Mutta en vain yksinkertaisesti pysty. En kestä kiusallista hiljaisuutta, joka välillämme on. En kestä sitä, että tuossa on henkilö, jota kohtaan minulla pitäisi olla edes jonkinlainen kiintymyksen tunne, mutta jota ei ole. Sain äidiltäni myös lahjan mukaani, mutta en osannut tuntea kiitollisuutta siitä. En ole osannut tuntea kiitollisuutta mistään, en olemassaolostani, en hänen yrityksistään olla hyvä äiti näin jälkikäteen, yrittäen korjailla menneisyyden aiheuttamia säröjä. Jos kertoisin, että suuren osan lukion ensimmäisestä vuodesta halusin olla kuollut, että on vieläkin hetkiä, jolloin en tunne olevani mitään, puhdistuisiko ilma vai menisikö se vieläkin huonommaksi?

En ole saanut kunnon opetusta kriisitilanteiden hoitamiseen, joihin riidatkin osaltaan kuuluvat. Minulla ei ole ollut koskaan riitaa äitini tai isäni kanssa. Toisen kanssa kyllä. Tai ei sitä voi riidaksi kutsua. Toinen valitti "epäkohdista", joita hänen mielestään toteutin, ja minä otin vastaan solvaukset, syytökset ja kaikki ilman vastaanväittämistä, josta olisi kylläkin seurannut jotain vieläkin pahempaa kuin tylytys. Siksi en kai osaa vieläkään tarttua vääryyksiin, joita minuun kohdistetaan. En siis osaa kohdata riitatilannetta, vaan pakenen.


En siis reagoinut tuohon äidin virkkeeseen, sillä en halunnut valehdella.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Menneisyyden pohdintaa kera hyvän olon

Laskeskelin pääni sisällä tänä aamuna kävellessäni yliopistolle sitä, kuinka monta kuukautta, kuinka monta päivää ja kuinka monta tuntia jouduin kärsimään toisen läsnäolosta. Kun sain laskutoimitukset tehtyä, päätin, että 100 tuntia henkistä pahoinvointia kotiympäristössäni vastaisi tunnin fyysistä väkivaltaa. Näin ollen, tuon ajan hyvittämiseksi kaikille osapuolille, jotka tuota henkistä kipua joutuivat kärsimään, toisen pitäisi kärsiä 22 päivää yhtäjaksoista kidutusta. Vähintään. Kehittelin erittäinkin graafisia tapoja, joilla tuon rangaistuksen voisi toteuttaa. En tiedä, miksi, sillä vihaan väkivaltaa kaikissa sen esiintymismuodoissa.

Juuri noiden menneisyyden pohdinnoiden takia haluaisinkin käydä psykologin juttusilla. Luulisin, että olisin valmis puhumaan noista ajoista, ja nyt, kun pahin masennuskausi näyttäisi olevan takana päin (*koputtaa puuta*), olisi oivallinen aika keskittyä noiden aikojen pohdintaan ja niiden aiheuttamien haitallisten ajatusmallien ja sen sellaisten korjaamiseen. En toki voi täysin tarkkaan tietää, mikä kaikki on suoraan kasvuympäristöni aiheuttamaa ja mikä kaiken muun, biologian ja muiden ympäristöjen, aikaansaannosta. Masennukselle ei ole yksikäsitteistä syytä, joten on hankala sanoa, mikä sen loppujen lopuksi aiheuttaa. Ongelmana onkin, että juuri nyt, kun on hyvä kausi, saattaa tuo hyvä putki katketa, ennen kuin tapaamisaika sitten koittaisi. Kenties olen silloin liian maassa, jotta jaksaisin penkoa menneisyyttäni, nykyisyyden ollessa paljon painostavampi tekijä elämässäni.

Olo on ollut muutaman päivän ajan pelottavan hyvä. Yhtään haitallista ajatusta ei ole laukannut päässäni. Toisinaan ajattelen, että hei, en muista, milloin viimeksi olisin ollut allapäin, mutta pyrin ohjaamaan nuo ajatukset sivuraiteille heti alkuunsa, ikään kuin tuo muistelu voisi aktivoida masentuneisuuden jälleen. Tyhmä ajatus sinänsä, sillä näin "normaalissa" tilassa ollessani minkäänlaiset ajatukset eivät ole muistaakseni ikinä saaneet mielialaa nopeaan syöksyyn kohti kuilua. Siihen vaaditaan vähintään lievää alakuloisuutta.
Mielessäni on kylläkin käynyt se, että en kelpaa hänelle (kyllä, kiinnostus häneen on palannut), mutta en ole keskittynyt tuon ajatuksen ruokkimiseen. Toisaalta, olen myös pohtinut sitä, olemmeko ns. yhteensopivia. Tuollainen jahkailu on tietenkin turhaa, ennen kuin sovimme kasvotusten tapaamisesta. Vasta treffien jälkeen se selviää, jos sellaiset järjestetään.


Jatka tästä hyvästä olosta nauttimista, kun se vielä kestää.

torstai 23. tammikuuta 2014

Millaisiin piireihin hakeudun?

Kävin tänään kampuksen etäisimmän kolkan ravintolassa syömässä. Erikoiseksi tuon paikan tekee se, että siellä käy myös lukiolaisia aterioimassa päivittäin. Jotenkin outoa aina käydä tuolla, sillä oikeastaan kaikki nuo lukiolaiset ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Kaikilla on sama tyyli vaatetuksineen ja hiustyyleineen, tyttöjen kohdalla myös meikkeineen. On ikään kuin otettu kaikki lähiseudun nuoret ja ajettu heidät saman muotin lävitse, ja tuloksena on tuo sama malli, joka toistuu kaikilla. Toki tuo on ymmärrettävää, onhan kyseessä erikoislukio, jonne sitten tulevat kaikki samanmieliset ihmiset, jotka haluavat suuntautua juuri tuolla tavalla ja jotka sitten ilmeisesti kaikki tykkäävät noudattaa samaa ulkoista olemustakin.

En tuntunut kuuluvani tuonne. Palasin mielessäni omiin lukioaikoihini, jolloin en myöskään tuntenut yhteenkuuluvuutta kovinkaan monen ihmisen keskuudessa. Toki sain liityttyä yhteen piiriin, joka kylläkin erosi joiltakin osin omasta ajatusmaailmastani. Kuitenkin yksilötasolla kaikki nuo ihmiset (ehkä yhtä lukuunottamatta) olivat todella loistavia, ja kaksi heistä kuuluu ystäväpiiriini vieläkin, ja kahta näen silloin tällöin. En kykene tavoittamaan täysin tuota lukion ensimmäisen vuoden kuulumattomuuden tunnetta, sillä siitä on niin kauan. Tuo tunne oli läheisissä kytköksissä omaan sulkeutuneisuuteeni, eli en osannut tehdä kontaktia, jolloin ainoa ystäväni oli yksinäisyys.

Jokainen kuitenkin tarvitsee jonkin piirin, johon kuulua. Tietyllä tavalla tuo piiri määrittelee sen, millainen tuo henkilö on. En ole koskaan ollut perinteistä "nörttityyppiä", mutta tunsin yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan lukiossa. Ehkä siksi myös pidin itseäni sellaisena melko pitkäänkin, ennen kuin tajusin, ettei minulla oikeastaan ole kaikista asioista samanlaisia intressejä kuin heillä. Yliopistossa hengasin ensin "normaalien" tyyppien kanssa, mutta osoittautui, että en kuulunut tuohon ryhmään, eli ajauduin pois tuosta piiristä melko nopeasti fuksivuoden alussa. Kenties juuri noiden "normaalien" ihmisten "hylkäämisten" jälkeen en ole pitänyt itseäni täysin tavallisena tallaajana. Kai minussa on jotain erikoista, kun en ole normaalien ihmisten seuran arvoinen.

En tarkoita tuota viimeistä lausetta kyynisenä ja katkerana purkauksena, vaan pelkästään toteavana virkkeenä. Noiden kaikkien tapausten seurauksena olen alkanut itse asiassa viihtyä noissa "oudommissa" piireissä (toki ubernörtit saavat itseni lähinnä myötähäpeän tunteen valtaan). Tunnen yhteenkuuluvuutta niin kutsuttujen altavastaajien kanssa, ihmisten, jotka eivät stereotyyppisessä mielessä ole "normaaleja". Kenties tuo jatkuu myös seuraavassa opinahjossa, en vain koskaan ole tiennyt, miten oikeastaan tuttavuussuhteita luon.

En tiedä, mihin pyrin tällä paatoksella, sillä kadotin ajatuksen tekstin puolessa välissä.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Jos menneisyyden voisi muuttaa...

Tänään olin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin sairaana. Tai jotain sen kaltaisia tuntemuksia oli aamulla. Terveyttään osaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Luulisin, että tuo pätee myös mielenterveyteen, mutta en oikein usko, että tulen koskaan "parantumaan" tästä sairaudesta. Se tulee kulkemaan mukanani läpi koko elämäni pienemmässä tai isommassa roolissa, vaihdellen kausittain, mutta kuitenkin mukana taustalla jatkuvasti.

En kykene palauttamaan mieleen sitä mielentilaa, jolloin en olisi ollut masentuneisuuteen taipuvainen. Toki pystyn kuvittelemaan ne ajat, lapsuuden kesät, jolloin huolen häivää ei ollut, mutta en kykene muistamaan sitä olotilaa. Yläkoulussa en muistaakseni ollut varsinaisesti masentunut. Kotona oli ihan paska olla, ja kenties siinä tuli jonkinlainen "selviytymismoodi" päälle, ja myöhemmin, kun tuo moodi tuli sitten tarpeettomaksi, alkoi mieli vähitellen yrittää paluuta oikeaan tilaan. Mutta eihän sitä tietenkään enää ollut, kun on vuositolkulla ollut henkisen väkivallan piirissä, tiedostamatta sitä, miten väärin kaikki on ollut. On vain kaikki paha, huonot mallit, "opit" ja minä-kuvan puute, kompressoituna yhteen masentuneisuuden kuplaan, joka sitten lopulta puhkesi.

Eilen tuli mieleen mielenkiintoinen kysymys: Jos olisi mahdollista tehdä kaikki tekemättömäksi, muuttaa menneisyyttä niin, ettei äitini olisi koskaan tavannut toista, tekisinkö niin? Mitään pahaa ei olisi tapahtunut, olisin elänyt "normaalin" lapsuuden ja nuoruuden. Ei painostavaa ilmapiiriä, ei uhkailua, ei itsensä piilottamista, ei omiin maailmoihin pakenemista, ei "kotia" vaan koti. Olisinko paremmassa tilanteessa?

No, luultavasti äiti-poika suhde olisi parempi, en pakenisi tilanteita, joissa joudun olemaan hänen kanssaan. Kenties pystyisimme jopa keskustelemaan asioista. Veljeni eivät olisi myöskään arpeutuneita henkisesti, ja muutama muukin henkilö olisi luultavasti paljon paremmassa tilanteessa juuri nyt. Sukulaissuhteet olisivat paremmat, koska niitä ei olisi pistetty jäihin, ja pystyisin ehkä keskustelemaan heidän kanssaan, koska äitini luoma ilmapiiri ei laittaisi minua johonkin alitajuiseen rooliin. En tiedä, kuinka suurta taakkaa äitini kantaa menneisyydestään, valinnoistaan, mutta se taakka olisi valtavasti pienempi. Olisin isäni kanssa vielä väleissä, kenties hyvissä sellaisissa. Kenties tuo laajempi verkosto ihmisiä, joihin voisin luottaa, olisi valanut itsevarmuutta: olisin varmasti vähemmän masentunut.

Mutta. Olisinko tavannut juuri näitä ihmisiä, jotka ovat ajan myötä tulleet itselleni tärkeiksi, jos olisin ollut erilainen? Olisinko onnellisempi, itsevarmempi? Olisinko vähemmän kokematon? Olisinko valinnut samalla tavalla kaiken? Kenties "kodin" ilmapiiri ohjasi minut pois "huonoilta" teiltä, alkoholin ja huumeiden valtaamalta sellaiselta. Minulla ei olisi rakkaita siskojani.

Olisinko silloin minä?

tiistai 21. tammikuuta 2014

Tyhjäkäynnillä

Tyhjä pää, tyhjä pää, tyhjä pää. Kolmen toisto on tehokasta, jostakin syystä. Miksi ihmiset tykkäävät 4/4 rytmistä? Musiikki on matematiikkaa. Plääh. Fiilis on tänään ollut hyvä. Varmaan siksi onkin vaikea kirjoittaa mistään mitään. Ei tunnu olevan mitään sanottavaa, kun ei voi tutkiskella omien ajatusten kiemuroita ja tunnemaailman pyörremyrskyä, kun on tyyni sää tuolla mielen valtamerellä. Hyvä näinkin välillä, jäädä sanattomaksi hyvän olon takia.

Ehkä tällainen olotila oli silloin, kun joskus kirjoitin noista olevinaan filosofisista aiheista, jotka kyllä omasta mielestäni tuntuvat nyt jälkeen päin katseltuna aika turhalta jauhannalta. Kai pidin  silloin yllä vielä sitä oletusta, että olisin jotenkin erityisen intellektuaali persoona. En ole. Olen vain ihminen, joka viettää liikaa vapaa-aikaansa päänsä sisällä, ja jonka ainoa keino tuoda ajatuksiaan ilmi on kirjoittaa niistä. Jostain syystä en vain saa aikaan keskustelua noista aiheista muiden kanssa, vaikka haluaisinkin. Ehdin unohtaa kaiken, mitä pääni sisällä liikkuu muutamassa minuutissa. Siksi kirjoittaminen onkin niin palkitsevaa, saa ehkä vihdoin pitkäkestoiseen muistiin taottua ne asiat, jotka kunakin hetkenä tuntuvat tärkeältä. Tai ainakin voi jälkeen päin lukea, mitä on tullut ajateltua ja/tai tunnettua.

Yhtenä päivänä tunsin jopa ylpeyttä eräästä omasta tekstistäni. Olin saanut jotenkin ajatukseni puristettua niin kompaktiin ja ymmärrettävään sekä lisäksi huvittavaan muotoon, että en voinut kuin ihmetellä. Tietenkään en nyt muista, mistä tekstistä oli kysymys, mutta on mielenkiintoista palata ajassa taaksepäin niihin fiiliksiin ja ajatuksiin, jotka olivat tuolloin vallitsevia.

Tällaisia jaaritteluja on tullut matkan varrella jo melkoisesti, joten lopetetaan nyt ajoissa.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Hollywoodin parisuhdekuvauksesta suhteessa introvertteihin (mikä sanahirviö)

Tein mitä lupasin, eli soitin psykologin ajanvaraukseen. Valitettavasti siellä ei ollutkaan sama käytäntö kuin muissa palveluissa, eli takaisinsoittoa, joten pääsin jonottamaan. Ilmeisesti tuohon on syynä juuri se, että kun saa soittaa suoraan psykologille, eikä toimistotyöntekijälle, on kynnys ajanvaraukseen pienempi. Kuitenkin ajanvarausaikaa oli jäljellä vain parisenkymmentä minuuttia, joten suljin puhelun. Soitan jonain päivänä uudelleen. Nyt, kun kynnys on jo alhaalla, on helpompi viedä tuo lupaus loppuunsa.

Mietin tänään sitä, miten suuret odotukset minulla (kenties muillakin) on niistä kohtaamisista, kun olen iskenyt silmäni johonkuhun ja päätän mennä juttelemaan, mutta olenkin ilmeisesti jo kirjoittanut tuosta asiasta. Kuitenkin meillä on tuosta tilanteesta mielikuva (kiitos Hollywoodin ja muiden), jossa keskustelu lähtee heti tutustumisen jälkeen rullaamaan kuin *aseta tähän hyvä kielikuva*, flirtti lentää ja tiedetään heti, että tuo toinen on se oikea™, joten sovitaan heti treffeistä.

Tuo mielikuva on siis mediasta, ja mediassa ei useinkaan näytetä introverttien kohtaamista. Aina on kyseessä sanavalmis mies, joka lähestyy sanavalmista naista, ja juttu luistaa. Voitaneen olettaa, että kyseessä on kaksi ekstroverttia. Koska introverteilläkin on tuo mielikuva, tuntuu tuo samanlainen, mutta hieman hiljaisempi ja kenties kiusallisempi, kohtaaminen täydeltä farssilta, sellaiselta, joka ei voi johtaa mihinkään. Näin ollen, ainakin itse, päätän jättää jutun sikseen, kun kuvittelen, että tuo juttu ei toimi, koska olemme liian erilaisia tai, useimmiten, koska olen liian huono, liian sosiaalisesti kyvytön.

Kenties nyt, kun tuon faktan on tiedostanut, on helpompi oikeasti pitää yllä noita kiinnostuksiani, kun useimmiten menetän kaiken kiinnostuksen siksi, koska tuntuu, että toista ei kiinnosta, kun yhtä hyvin voi olla niin, että tuo toinen on vieläkin introvertimpi kuin minä, eikä osaa puhua vapautuneesti (kuten en minäkään). En tiedä. Olisi helppoa, jos ystävä- tai kaveripiirissä olisi naisia, joihin tutustua ilman, että olisi minkäänlaisia jännitteitä ja painetta viedä juttua eteenpäin. Mieluummin antaisin kaveruuden kehittyä ystävyydeksi ja ystävyyden kehittyä parisuhteeksi. Niin päin se olisi helpompaa kuin vain mennä töksäyttäen tutustumaan aivan tuiki tuntemattomaan ihmiseen ja ruveta keskustelemaan.

Entinen ihastukseni on nykyään tuttavapiirissäni, joten, no, en taas ole yhtään varma mistään.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Katkeruus, ja ohimenevä onnellisuuden hetki

Katkeruus maistuu kitkerältä. Olen ihan helvetin kyllästynyt tuntemaan alemmuudentunnetta ja vitun pahaa oloa aina, kun näen jollakin menevän hyvin, jonkun olevan onnistunut elämässään "paremmin" kuin minä. Vika on tietenkin päässäni, eikä suinkaan muissa ihmisissä. Tiedostan sen hyvin, mutta en siltikään saa kitkettyä tuota silmitöntä kateutta, jota aina tunnen, kun havaitsen onnellisuutta niillä ihmisillä, joita en tunne. Facebook on malliesimerkki kateuden pesästä, suuri määrä "kavereita", joita ei edes tunne, ja jotka joka päivä jakavat jotain hienoa elämästään samalla, kun itse toistan samat rutiinit päivästä toiseen. Olen tyytyväinen omaan elämääni, mutta silti tunnen itseni alisuorittajaksi. Harvinaisen ärsyttävää tuo on, jos se tapahtuu silloin, kun pitäisi tuntea myötätuntoa. Toisinaan myös ystävilleni tapahtuvat erityisen onnelliset asiat saavat demonin liekkeihin ja oman mielialani jonnekin helvetin ja limbon välimaastoon. Koitapa sieltä sitten nousta.
Tällaisiin fiiliksiin pääsin yhden (1) minuutin sisällä Turparaamattuun kirjautumisesta. Wihii.


Tänään on noin muutoin ollut varsin hyvä päivä. Raportin kirjoittaminen toimii kuin huume, kun pääsen siihen flow'hun käsiksi. Nautin opiskeluhommien teosta, niin säälittävältä kuin se saattaakin kuulostaa. Rutiinien voimaa ei sovi aliarvioida. Olen aina pyhittänyt sunnuntaipäivän raportin kirjoittamiseen, jonka jälkeen saa sitten rentoutua ennen seuraavan viikon koettelemuksia. Vaikka arki itse asiassa on vain juhlaa verrattuna useimpien viikonloppujen masistelufiiliksiin. Mutta kuitenkin.

Lärvikirjan aiheuttama katkeruus on poistunut systeemistä. Sen paikan on ottanut melkein onnellisuutta lähentelevä olotila. Seuraava viikko tulee olemaan hyvä, vaikka mitään erikoista ei olekaan odotettavissa. Kuitenkin aion sosialisoida hiukan enemmän, käydä sisarusten luona palloilemassa ja jotain muuta vastaavaa. Ehkä olen radikaali ja teen jotain, mitä olen vältellyt liiankin pitkään, nimittäin varaan ajan psykologille. Tuntuu siltä, että pystyisin sen tekemäänkin. Tuntuu myös siltä, että ehkä ensi viikolla saan tilaisuuden jutella tuolla mainitsemalleni tytölle.


Toivoa sopii.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Lone wolf

Tänään alakulo iski aivan yhtäkkisesti ja ilman syytä. Aamulla oli hyvä fiilis, kävin yliopistolla syömässä ja ystäväni sekä hänen tyttöystävänsä sattuivat samoihin aikoihin paikalle ruokailemaan. En oikein osannut olla tuon tytön seurassa, sillä tapasin hänet ensimmäisen kerran kun olin humalassa, jolloin tuli sanottua jotain tyhmää (mitä en todellakaan tarkoittanut, hän tulkitsi sanoman eri tavalla), josta hän otti itseensä. Näin kuulin jälkikäteen. Pahoittelin tietenkin käytöstäni, tosin ystäväni kautta. On kuitenkin aina hiukan kiusallista olla tuollaisessa tilanteessa, jossa kolmen porukassa yksi tuntee hyvin nuo kaksi muuta, mutta nuo kaksi muuta eivät toisiaan, oli sitten kummassa roolissa hyvänsä.
Jokaisen ystävän ja kaverin kanssa on omat juttunsa, joita on hankala jakaa "ulkopuolisille". Kun on tottunut kommunikoimaan tietyllä tavalla, on vaikeaa yhdistää kaksi erilaista keskustelutyyliä samaan tilanteeseen. Tietenkin myös on omat inside-jutut ja muut, joita kaikki eivät ymmärrä. Siksi pitäisikin löytää joku yhteinen teema, johon kaikki voivat samaistua, mikä voi olla hyvinkin vaikeaa. Juuri tuon takia en yleensä sekoita piirejä keskenään. Jokaisessa piirissä on oma identiteetti aina hiukan erilainen, joten niitä yhdistäessä on ikään kuin kadonnut johonkin rooliin, joka ei kuulu mihinkään niistä. Voisi siis sanoa olevansa aivan eri ihminen.



Näin ollen pidänkin enemmän kahdenkeskisestä keskustelusta. Voi löytää yhteisen sävelen, jota sitten mukailla, ilman riitasointuja. Toki kahdenkeskinen keskustelu vaatii paljon enemmän kuin ryhmässä oleminen. Molempien pitää ottaa aktiivinen rooli, muuten juttu kaatuu alkuunsa. On täyttä tuskaa olla kahdenkesken jossakin tilanteessa, jossa juttu ei luista ja josta ei pääse pois.

Olen siis kaikessa mielessä yksinäinen susi. Viihdyn yksin (kunhan ei masenna), ja olen parhaimmillani vain muutaman ihmisen seurassa. En jaa asioita sellaisista asioista, joita olen tottunut tekemään yksin, kuten musisoinnista, liikunnasta, internetistä, lukemisesta - oikeastaan siis kaikesta vapaa-ajastani, lukuun ottamatta sosialisointia. Haluaisin jakaa, mutta se ei tapahdu luonnostaan. En koe tarvetta suureen verkostoon esimerkiksi blogaamisessa, mutta kommentoin aina, kun tuntuu, että minulla olisi jotain konkreettista sanottavaa. Toki pitäisin sellaisesta, verkostosta, mutta minulla ei ole energiaa sen luomiseen. Olen todella huono puhumaan puhelimessa ja kyselemään tekstiviesteillä tai Facebookissa kuulumisia ihmisiltä. Käytän noita välineitä ihmisten tapaamisen järjestämiseen, en keskusteluun. Juuri siksi useat ihmiset, jos en ole syventänyt tuttavuutta kaveruudeksi tai ystävyydeksi, ovat jääneet menneisyyteen. En osaa ottaa yhteyttä.

Susi on kuitenkin laumaeläin, en vain ole löytänyt omaani.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Lupauksia rikottaviksi

Tänään oli hyvä päivä. Yliopistolla oli mukavaa, ruoka oli hyvää, kahvi oli vahvaa, erään tytön kanssa oli silmäpeliä, ystäväni tuli käymään, musisoin ja sain myös opiskeluakin tehtyä. Siinäpä päiväni pähkinänkuoressa. Jostain syystä keskittymiskyky oli huomattavan huono tänään, toisten kanssa keskustellessa jostain syystä ajauduin omiin ajatuksiini kesken toisen selityksen, joten piti jostakin kursia kasaan se, mitä toinen yritti sanoa. Harvinaisen rasittavaa molemmille osapuolille.

Tein päätöksen tänään siitä, etten enää kajoa nettideittipalveluihin. Minulla toki on vielä tutustuminen kesken hänen kanssaan, jonka tapasin noissa palveluissa, mutta uskon, että kiinnostusta olisi vain ystävyyssuhteeksi korkeintaan. Tuon jutun jälkeen, miten siinä käykään, aion poistua palvelusta. Toivottavasti ainiaaksi. Loppujen lopuksi kyseinen palvelu aiheuttaa vain päänvaivaa; joko toinen ei mielestäni (tai demonin mielestä) vastaa tarpeeksi nopeasti tai laajasti tai sitten ei vastaa ollenkaan. Kummassakin tapauksessa loihdin pääni sisällä aivan turhia skenaarioita, jotka johtavat itsesyytökseen ja lopulta romahdukseen.


Aion siis keskittyä muuhun. Opiskeluun, hauskanpitoon, oman itseni hyvinvointiin, kenties reaalielämän "romanttisiin" kohtaamisiin. Jos avautuisi mahdollisuus keskustella tuon silmäpelitytön kanssa, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Noin vain käy tosi harvoin. Kuitenkin uskon, että tuolloin keskustelu on alkukankeuden jälkeen luonnollisempaa, enkä kokisi samanlaista ahdistusta kuin pelkästään tekstitse käytävässä kommunikaatiossa, mikä on toki huomattu yhdessä aiemmassa tapauksessa. Jotenkin pystyy enemmän luottamaan itseensä ja toiseen, kun on luotu yhteys reaalimaailmassa ennen virtuaalimaailmaa.

Jotenkin tuntuu vain siltä, näin itsevarmuuden ollessa jokseenkin normaalissa tasossa, että suurin kynnys parisuhteen muodostumiselle itselläni sekä yleisellä tasolla on se, että ei tapaa tarpeeksi ihmisiä. Kun lyöttäytyy vain yhteen porukkaan ja liimautuu siihen kiinni, sulkee pois kaikki mahdollisuudet sen oikean™ löytämiseen. Yliromanttinen ajattelu siitä, että se tapahtuu, kun sitä vähiten odottaa, on täyttä puppua. Se tapahtuu silloin, kun on ollut tarpeeksi mahdollisuuksia ottaa avoimesti vastaan kaikenlaiset uudet ihmiset ja/tai ottanut kiinni niistä tilanteista, joissa voisi tutustua avoimesti kaikenlaisiin uusiin ihmisiin. En usko, että siinä muuta tarvitaan.

Todennäköisyydet ovat kuitenkin aika minimaaliset.

torstai 16. tammikuuta 2014

Jännitteitä naisseurassa

En mennyt bileisiin eilen. Ahdisti liikaa. Tuntui hyvinkin oudolta, että reagoin noin vahvasti. Parin tunnin päästä ahdistus kuitenkin heikkeni, jolloin olisin hyvin voinut vielä mennä, mutta en sitten kehdannut. Kuitenkin se säilyi taustalla koko illan, ja osan tätäkin päivää. Tunsin pettäneeni itseni, kaiken sen kehityksen, jonka olen itsessäni nähnyt viime vuosien mittaan. Miten voin muuttaa uudelle seudulle täysin yksin ja luoda verkostoa, jos en pysty edes menemään tutun organisaation järjestämään tapahtumaan?

Huomasin itsessäni kyynisiä piirteitä tänään yliopistolla, varmaankin eilisen vastoinkäymisen johdosta. Tartun jälleen tuohon vanhaan aseeseen, joka aina iskee päälle pahimpien angstikausien käynnistyessä. Myöskin erään henkilön vitsiksi tarkoittamat sanat jäivät kaikumaan ikävästi korviin. Jotkut ihmiset ryhtyvät liiankin "tuttavallisiksi", heittävät henkilökohtaisuuksiin menevää läppää ihmisistä, joita eivät edes tunne. Tuollainen saa itselleni pelkästään negatiivisia ajatuksia mieleeni. Jos en tunne toista tarpeeksi, en osaa ilmeisesti ottaa vitsejä vitseinä, vaan käännän ne loukkauksiksi itseäni kohtaan.

Juttelin opistolla henkilölle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Juttu luisti ihan hyvin, mutta en voinut olla jälleen huomaamatta erästä piirrettä itsessäni: en osaa olla naisten seurassa rento samalla tavalla kuin "jätkien" kanssa. Minulla menee huomattavasti enemmän aikaa siihen, että osaan olla oma itseni vastakkaisen sukupuolen edustajien ympärillä. Tarkennus: oman ikäisteni naisten. Töissä naisvaltaisella alalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia sopeutumisessa, mutta nuo naiset olivat kaikki vanhempia kuin minä. Ilmeisesti alitajuntani luo jonkinlaista jännitettä aina, kun olisi mahdollisuus siihen, että jotain voisi tapahtua minun ja vastapuolen välillä emotionaalisella tasolla. Tuosta jännitteestä pääsee kuitenkin eroon, kun aikaa kuluu. En toki väitä, ettenkö voisi olla kiinnostunut vanhemmista naisistakin (pari kertaa töissä näin tapahtui, meinasin tosissaan pyytää heitä kahville) tai päinvastoin, mutta harvemmin noin käy.
Joka tapauksessa kyynisyyden mukana on tullut taas läheisyyden kaipuu. Haluan läheisyyttä, mutta en uskalla hakea sitä. Luultavasti menisin täysin paniikkiin, jos joku nyt yhtäkkiä päättäisi lähestyä minua. Kuitenkin yritän kai korjata ahdistusta ja masentuneisuutta sillä, että kysyisin jotakuta treffeille (tai menisin baariin koettamaan onneani). Ketä vain. Ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Kuvittelen, että se syntyy sitten myöhemmin. Tärkeintä on edes yrittää. Tuo on kuitenkin täysin väärä lähestymistapa, tiedostan sen, mutta ajatus siitä, että joku lähtisi kanssani kahville toki kohottaa itsetuntoa ja näin ollen sinkoaisi masennuksen taustalle.


Lääkitsen edelleen oireita, kun pitäisi karkottaa sairaus pois.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Bileet

Aina ennen opiskelijabileitä iskee jännitys. Jännittää se, tuleeko siellä olemaan yhtään tuttuja, joiden seuraan lyöttäytyä. Aina aiemmin olen mennyt noihin tapahtumiin jonkun seurassa, mutta nyt tuota jotakuta ei ole, joten on olemassa mahdollisuus, että harhailen koko illan ympäriinsä etsien jotakuta, jonka kanssa jutella. Pahimmassa tapauksessa joudun lähtemään pois heti kättelyssä, jos joudun vain istumaan jossain nurkassa yksin. Yleensä menen bailuihin hiukan myöhässä, jotta muut ovat ehtineet humaltua sen verran, että löytyy ainakin joku ihminen, vaikka olisi omassa suljetussa piirissään, johon en kuulu, joka ottaa minut silti mukaan istumaan iltaa. Strategia sekin.

Oikeastaanhan tuo pelko on aika irrationaalinen, että joutuisin häpeällisesti olemaan yksin. Alkoholi kuitenkin kummasti vähentää kitkaa tutustua uusiin ihmisiin, joten tuon tapahtumisen todennäköisyys on marginaalisen pieni. Silti ahdistaa. Haluan mennä, toivoisin tutustuvani uusiin ihmisiin, mutta noin on harvoin, harvoin käynyt. Pullollinen tai kaksi ekstroversiota toki auttaa, mutta en siltikään ole tarpeeksi "sosiaalinen", jotta voisin vain jutustella jollekulle aivan tuiki tuntemattomalle ihmiselle, varsinkin paikassa, jossa on järkyttävä määrä muitakin ihmisiä. Jokaisessa tapahtumassa olen kuitenkin löytänyt seuraa, joiden kanssa iltaa viettää, joten en ymmärrä, miksi ahdistun.
Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi menen noihin tapahtumiin näinkin usein. Toki, tykkään viettää aikaa ihmisten kanssa, mutta tuollaiset massatapahtumat, se ihmismäärä pienessä tilassa, on melko ahdistavaa. Mieluummin istuisin baarissa pienellä porukalla. Minulla on toki aina pieni haave siitä, että joku kerta löytäisin sen oikean
™, tai edes yöseuraa, mutta tiedostan, että se on vain haave, sillä en varmasti uskaltaisi lähestyä ketään tuollaisessa ihmissumassa. Mutta saa kai ihminen haaveksia.


Pääasiallinen syy siihen, miksi menen noihin tilaisuuksiin, lienee siinä, että ne tarjoavat jotain uutta. Mahdollisuuden astua pois omalta mukavuusalueelta. Vaihtelua arkeen. Tarinoita, joita kertoilla. Ihmisiä. Sosiaalista pääomaa (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Itsetunnon kohotusta. Hauskanpitoa.

Elämää.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Tunnelmointia

Kuinka olenkaan kaivannut yliopiston kahvilan epämukavia, mutta niin kodikkaita penkkejä. Tuolla on tullut vietettyä lukemattomia hienoja hetkiä, kiintoisia keskusteluja, produktiivisia istuntoja, puhumattakaan tietysti itse kahvista. Jotenkin mieltä lämmittävää istuutua aina noille penkeille jonkun enemmän tai vähemmän tutun henkilön seuraan, juttelemaan niitä näitä. Huvittavaa sanoa, mutta jään ehkä eniten kaipaamaan tuota paikkaa, tuota tunnelmaa, kun lähden täältä. Kyllähän seuraavassakin yliopistossa tuollainen paikka löytyy, mutta en tiedä, voiko se valloittaa sydämeni samalla tavalla.

En ole koskaan ollut fiilis-ihmisiä. Tällä tarkoitan sitä, että nautiskelee jostakin tilanteesta itsessään, sen estetiikasta, kaikista tunteista, mitä se herättää. En ole tuntenut tuollaista tunnetta kovinkaan vahvasti ikinä. Pikemminkin nostalgisoin, muistelen menneitä samanlaisella kaiholla kuin mitä nyt tunnen tuota kahvilaa kohtaan. Tunnen ihmisiä, jotka sytyttelevät kynttilöitä ihan yksinkin ollessaan, koska se luo tunnelmaa. Luulisin, että kaikenlainen juhlasesonkikoristelukin kuuluu tuohon kategoriaan, fiilistelyyn. Joskus lapsena joulun tunnelma luotiin juurikin koristeilla ja hajuilla, mutta nykyisin samanlaisia hetkiä en koe.

On minulla toki mielikuvia fiilistelyhetkistä, jotka haluaisin kokea. Haluaisin mennä jonakin talviyönä makaamaan johonkin syrjäiseen paikkaan katsomaan tähtiä ja juttelemaan syvällisiä jonkun kanssa. Haluaisin viettää kesäpäivän ulkona puistossa kavereiden kanssa, juoden olutta, soitellen kitaraa, heitellen frisbeetä ja sen sellaista. Haluaisin matkustaa ulkomaille johonkin kohteeseen ja nähdä paikkoja. Haluaisin mennä johonkin tuntemattomaan kaupunkiin ja löytää jonkin kahvilan, jonka ikkunasta voisin katsella maailman menoa. Tai oikeastaan haluaisin kokea tuon mielikuvan, enkä välttämättä itse tapausta, sillä kokemus ei aina vastaa kuvitelmaa. Olihan minulla romantisoitu kuva aamutupakasta ja -kahvistakin, mutta se ei vastannut todellisuutta. Toisaalta, kun kävin kotiseudulla viime kesän lopulla (pitäisi tehdä talviretki myös), tunnetila oli vahva, joten kenties kykenenkin joissakin tapauksissa kokemaan myös tuota mielikuvaa vastaavan fiiliksen.


Kesällä, kun masennus ei paina enää samalla tavalla (toivon todella, että näin tosiaan on) ja on vapaa-aikaakin, saatan toteuttaa joitakin noista haaveista. Ehkä sitten tiedän, vastaako kuvitelma todellisuutta. Vaikka en välttämättä kokisi mitään valaistusta noissa hetkissä, olisi silti hienoa hypätä pois oravanpyörästä hetkeksi ja nauttia elämästä ilman murheita.

Tai ainakin yrittää.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Epätietoisuus

Hyvä päivä. Voisin jättää tämän päivän fiilikset tuohon, mutta voisin kai selventääkin, että miksi. Vaikka nukuinkin todella huonosti, oli olo opistolla todella virkeä, tai oikeammin sosiaalinen. Opiskelurytmikin alkaa olla jälleen hanskassa, ja jos kaikki merkit pitävät paikkaansa, tulen valmistumaan tänä keväänä. Ihan oikeasti. Tuo realisoitui tässä hetkessä, kun suunnitelmat ja aikataulutukset varmistuivat. Olen mahdollisesti ensi elo- tai syyskuussa toisella paikkakunnalla, aloittamassa puhtaalta pöydältä elämääni, vaikka eipä siinä pöydässä paljoa puhdistettavaa olekaan. Mielenkiintoisinta onkin, että aloitin blogaamisen juuri noihin aikoihin viime vuonna, jolloin olin epävarma siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta nyt, vuoden kuluttua tuosta päivästä, tulen olemaan toteuttamassa sitä, mitä haluan. Tuntuu hyvältä tietää (tai luulla), mitä tulevaisuudessa haluaa.


Tein tänään uutta ruokaa ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin. Tajusin viikonloppuna, että syön samoja ruokia päivä toisen jälkeen. En kylläkään ole kaivannut mitään uutta, mutta sanotaanhan, että vaihtelu virkistää. Ei se jatkuva makaronin jauhaminen välttämättä mitään kaikista monipuolisinta ruokavaliota noudata. Kaipa olen rutiinien orja tuossakin asiassa, en jaksa käyttää energiaa sen miettimiseen, miten energiani saan.

Ehdotin tapaamista sivulauseessa hänelle, mutta joko hän ei ymmärtänyt vihjaustani tai ei halua nähdä, sillä saamassani vastausviestissä ei ollut mitään mainintaa tuosta asiasta. En tiedä, kuinka suhtautuisin siihen; en tiedä, mitä tuo merkitsee. En kai ole vielä sisäistänyt täysin tuota asiaa, sillä en ole pohjamudissa, demoni kun tykkää ajatella kaikesta vain pahinta. Kaipa romahdus tulee jossain vaiheessa. Pitäisi kai mieluummin kysyä ihan suoraan, ilman kiertelyjä tyyliin "olisin maisemissa". Kenties siten saisin oikean vastauksenkin, positiivisen tai negatiivisen, enkä vain epävarmuutta.


Kuitenkin mieliala on vielä korkealla, ja tuskin se nyt viikolla kauheasti laskee.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Dilemma

Arkirytmi varmistui. Näin sunnuntaisin fiilikset on jälleen katossa, pienestä aamun masentelusta huolimatta. Tätä hyvää oloa kestänee perjantaihin asti, jonka jälkeen tapahtuu jälleen lasku. Tuntuu kotoisalta. Toisaalta, kotini (porukoiden kämppä) ei ole koskaan ollut minulle paikka, jossa olisin viihtynyt, joten vertaus on hiukan ontuva. En kuitenkaan koskaan taida sopeutua tuohon kuiluun putoamiseen, mikä viikonloppuna lähes aina koittaa. Kukaan ei pysty. Se tuntuu aina yhtä pahalta. Tai, mikä pahempaa, olo on sellainen, että mikään ei tunnu miltään.


Jotenkin näin uuden viikon kynnyksellä tulee usein sellainen fiiis, että on oppinut jotain mullistavaa maailmasta. Tuntuu, että seuraava viikko tulee olemaan parempi juuri sen johdosta, itsevarmuuden ollessa parempi uusia haasteita päin mentäessä. Toisinaan toisten blogien lukeminen saa aikaan tuon, joskus ihmisten kanssa keskustelu, ja harvemmin, kuten nyt, kun tajusin jonkin epäkohdan omista ajatuksistani. Ymmärsin, että kehonkuvani on aina ollut ihan perseellään. Ruumiini ei itse asiassa ole ruma, vaikka demoni kovasti niin väittää. Kenties voisin vivuta tuolla tiedolla lisää itseluottamusta itselleni.

Jotenkin tuntuu siltä, että haluaisin keskustella menneisyydestäni jonkun kanssa. Jaoin tänään joitain tietoja tuosta ajasta ystävälleni, mutten avautunut täysin. Luultavasti pystyisin uskoutumaan hänelle, mutta jotenkin se ei tunnu oikealta. Tai en tiedä. Jos pystyisin kertomaan peräti tuntemattomalle ihmiselle noista asioista, pystyisin kenties olemaan avoimempi ja keskustelevaisempi persoona muille, täysin uusille tuttavuuksille. Näin luulen, sillä itselleni tuli välittömästi parempi olo, kun sain jotakin sanottua tuosta pimeydestä, jonka lapsuudessa koin. Ehkä pystyn päästämään irti menneisyydestä vasta, kun käyn siellä uudestaan.

En edes tiedä, miksi välttelen psykologille ajan varaamista. Aiemmin sain sairaanhoitajan kautta varattua ajan, mutta nyt pitäisi olla aktiivinen ja soittaa itse puhelinpalveluun. Kaipa tuossa se kynnys on. Vaikka olenkin maininnut, että pidän masennusta sairautena muiden joukossa, sellaisena, jossa ei ole mitään hävettävää, tuntuu jotenkin oudolta soittaa ja varata aika psykologille, vaikka puhelimen toisessa päässä oleva puhelinvaihteen henkilö ei tule koskaan tapaamaan minua, joten stigmatisoituminen on mahdotonta. Osasyynä lienee tietenkin se, että viikolla, jolloin ajanvaraus pyörii, on aina hyvä fiilis, jolloin soittaminen ja avun hakeminen vaikuttaa turhalta, kun taas viikonloppuna mieli on maassa, mutta aikaa ei pysty varaamaan.
Mikä dilemma.


Kenties sillä välin avaudun ystävälleni, ennen kuin olen valmis suurempaan koitokseen.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Tuomio

En tiedä, miten suhtautua taas mihinkään. Menetin toivoni, mutta sain kuin sainkin vastauksen viestiini, loppujen lopuksi. Viivästykseen oli hyväksyttävä syy, joten ei ole syytä pitää vihaakaan. Mieliala on koko päivän ollut melko alhainen, mutta yllä olevan asian myötä päivä kirkastui huomattavasti. Kai tämä oikeasti tarkoittaa, että kykenen tuntemaan kiintymystä, vaikka ylitsevuotavia tunteita ei aina olekaan, muuta kuin epätoivoa tulkitsemieni epäonnistumisten johdosta. Olin jo valmistautumassa siirtymään eteenpäin, että kävi niin kuin aina aikaisemminkin, mutta nyt syytä ei olekaan. Ja juuri tuon takia olen hämmentynyt.


Mieleni antaa liiaksi valtaa toiselle ihmiselle, jota en edes kunnolla (vielä) tunne, jos tuo henkilö pystyy pelkällä kommunikaation viivästämisellä vaikuttamaan elämänilooni ja mielialaani niin vahvasti. Ehkä siinä kuitenkin on kiintymyksen ydin. Haluaa olla yhteydessä toisen kanssa, vaikka vain verkon välityksellä. Päässäni kuitenkin pyörii epävarmuus. Toki, hänkin varmasti tahtoo olla yhteyksissä, eihän muuten tuota viestiä olisi koskaan saapunut. Haluaisin tavata hänet, mutta milloin olisi oikea aika ehdottaa tapaamista kasvokkain?

Ymmärrän kyllä täysin, miksi jotkut hakevat laastarisuhdetta, kun ero on tapahtunut. Itse koen ahdistusta jo muutaman päivän radiohiljaisuuden jälkeen, jolloin luulen, että toista ei kiinnosta ollenkaan, jolloin kuka tahansa kelpaisi läheisyyden tyydyttäjäksi. Kaipa siitäkin tunnistaa tunteet, joiden lukemisessa olen aina ollut huono: hänen
jälkeensä itse läheisyys on tärkeämpää kuin henkilö, joka sitä osoittaa. Kukaan ei voi korvata häntä, mutta fysiologisia kiintymyksen osoituksia voi ja pitää pakonomaisesti hakea keneltä tahansa, joka niitä on valmis antamaan.


Plääh, ajatus ei kulje.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Ahdistuskohtaus, we meet again

Aikaisemmin


Ahdistuskohtaus vai mikä lie iski. Puoli tuntia se kesti, nyt yritän rauhoitella itseäni. Tuona aikana päässä pyöri vain etkelpaavedäpäätäyteenmenebaariinyritäjotainseksiäläheisyyttärakkauttamitävain, mutta nyt pahin on ohi. Tosin vieläkin kännin vetäminen kuulostaa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Pelkään kai, että tulen olemaan loppuelämäni yksin, jos olen kokematon vielä seuraavana ikävuotenani, joten yritän tuolla humalan hakemisella edes maksimoida itsevarmuuden ja sitä kautta todennäköisyyden, että jotain tapahtuisi, jos saisin päähäni lähteä yöelämään. Toki alkoholi myös helpottaa ahdistusta itsessään.


Ja olin ilmeisesti oikeassa. Arjen koittaessa demonikin heräsi, joten viikonloppuisin ei ole enää mitään odotettavaa, muuta kuin paskaa oloa ja selviytymistaistelua.


Nyt

Yllä oleva avautumisahdistus kuulostaa helvetin tyhmältä ja säälittävältä, mutta kyllähän tuohon kohtaukseen syy on. Oma epävarmuus, läheisyyden puute, masennus, yksinäisyys, paska lapsuus, henkinen väkivalta, pelko, kaikki nuo näkyvät tuossa sopassa. Jos mitään hyvää ei ole tapahtunut koskaan aiemmin, miksi tapahtuisi nytkään? Miksi seuraava ikävuosi olisi parempi? Miksi yhtäkkiä kokisin jonkinlaisen mullistuksen elämässäni? Miten oikeastaan voisin kehittyä?


Tiedostan, että tämä on ohimenevä vaihe, pelkkä muutaman hassun tunnin kestävä siirtymä ennen hyvän olon paluuta, mutta silti en voi olla yhtymättä noihin ajatuksiin jollakin tasolla.

Mitä odotettavaa minulla oikeastaan on, muuta kuin uusia pettymyksiä?

torstai 9. tammikuuta 2014

Yhteisöllisyys, ja nykyinen ihastukseni

Elämä tuntuu asettuneen uomiinsa, normaaliin rytmiin. Varmuuden saan tähän tosin vasta viikonloppuna, jolloin selviää, iskeekö alakulo vai ei. Joka tapauksessa alan jälleen nauttia yliopistolla olosta, muutamia kiinnostavia kursseja luvassa, muutama vähemmän kiinnostava. Lukujärjestyskin mukavasti antaa myöten unirytmilleni, joka on täysin sekaisin. Kenties vähemmän väsyneenä ei masennuskaan pääse yllättämään puun takaa.


Se yhteisöllisyys, mitä yliopistolla tuntee, on aivan käsittämättömän hienoa. Ei minulla varsinaisesti ole mitään piiriä, jonka kanssa liikkuisin joka paikkaan, vaan on useita muita klikkejä, joihin olen sulautunut melko vaivattomasti sekaan, jolloin hengailen niiden ihmisten kanssa, jotka nyt sattuvat näköpiirissä olemaan. En siis hengaile ryhmässä, vaan yksilöiden kanssa. Tietenkin jotkut ihmiset ovat läheisempiä minulle kuin toiset, mutta kommunikaatiota tapahtuu helposti noista piireistä kenen tahansa kanssa, ja ohimennen tulee juteltua vieläkin useamman henkilön kanssa.

Omituista onkin se, että en pidä itseäni mitenkään erityisen hyvänä keskustelijana tai mitään, mutta silti ihmiset hakeutuvat seuraani. Kyselen kyllä usein kuulumisia ihmisiltä, puhelen kursseista ja muusta sellaisesta, mutta spontaania puhetta itsestäni minulla tulee melko harvoin. Toki kommentoin mielelläni muiden turinointia, mutta oma panokseni onkin lähinnä kuuntelussa. Kai sitten osaan tuon taidon hyvin. Kahdenkeskisessä keskustelussa mielestäni loistan, toisinaan, mutta tuollaista tapahtuu hyvin harvoin, tilanteen sattuessa kohdalle.

En ole saanut vieläkään viestiä takaisin häneltä, ja olen jo nyt menettänyt kiinnostukseni. Jälleen. Tuota tapahtuu harvinaisen paljon, oikeastaan kaikki lähiaikoina tapahtuneet orastavat ihastuksentunteet ovat hävinneet juuri sen takia, että toinen osapuoli ei näytä kiinnostuneen. Tällöin keksin tekosyitä sille, miksi tuo toinen ei olekaan sopiva minulle, oli sitten kyseessä jokin persoonallisuuden piirre tai aate, ikään kuin rationalisoin sen, miksi juttua ei syntynyt. Ensin toki ryven itsesäälissä hetkisen - kukaan ei kelpuuta minua, tuolla toisella on varmasti joku paljon komeampi ja keskustelutaitoisempi ihminen piirittämässä häntä - mutta hetken kuluttua siirryn eteenpäin. Kohta kuitenkin kiinnostun jostakusta toisesta, ja sama kaava toistuu.


En toki tarkoita, ettenkö aikoisi yrittää hänen kanssaan vielä. Olemme viestitelleet melko ahkerasti viime kuukauden ajan, mutta kun en saa vastausta muutamassa päivässä, olen jo valmis heittämään kirveen kaivoon, kunnes viesti sitten tulee. Tuolloin kiinnostus herää hetkeksi, mutta uskon, että tarpeeksi pitkään tuon jatkuessa en vain enää jaksa välittää. Ja kyllä, tuo henkilö asuu toisella paikkakunnalla, joten tilanne on tietenkin siksi erilainen kuin jos esimerkiksi näkisi toista päivittäin.

Haluaisin tavata hänet, mutta en usko, että molemminpuolinen kiinnostus kantaa niin pitkälle

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Nettisosiaalisuus

Hah, ei mennyt edes viikkoa, kun jo järkyttävä mielialan aaltoilu alkaa, näin arjen puskiessa päälle. Yhtenä hetkenä energia on aivan loppu, masentaa, ja hetken kuluttua tuntuu siltä, että voisi valloittaa maailman. Itsevarmuus on huipussaan muutaman tunnin ajan, sitten se jälleen romahtaa pohjalukemiin. Muutenkaan en ole pystynyt keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, vaan ajatus heittelehtii ja motivaatio siirtyy aktiviteetista toiseen sekunneissa. Nyt illalla aallokko on hellittänyt, ja meri sisälläni on tyyni. (Heittäydyn näemmä aina metaforiseksi, kun demoni aktivoituu.)

Lomalla ollessani olen ilmeisesti unohtanut kaikki mielenterveydelle edulliset käyttäytymismallit, joten nyt alkaa jälleen kunnostautuminen tuossa asiassa. Älä tarkasta Facebookia jatkuvasti, älä vilkuile koko ajan viestiboksia nähdäksesi, onko hän laittanut viestiä, älä lue iltapäivälehtien paskoja artikkeleita, älä tahallaan altista itseäsi sellaisille ärsykkeille, jotka vievät mielen maahan. Älä pakene todellisuutta TV-sarjoihin, vaan pidä se erillisenä osana elämääsi, pelkkänä viihdykkeenä. Mene ulos. Ole ystävien seurassa. Ja, mikä tärkeintä, yritä ajatella positiivisesti.


Mietin tänään sitä, miksi en useinkaan kommentoi mitään, mitä internetissä näen. En jätä viestiä YouTubessa videoihin, harvemmin minulla on sanottavaa muille blogaajille, nettikavereita minulla ei ole. Olen aina pitänyt tekstitse tapahtuvaa keskustelua vähäisenä sosialisoinnin muotona, sellaisena, josta ei ole mitään hyötyä, vaikka juuri nykypäivänä asia voi olla täysin päinvastoin. Olenhan Omeglessakin ajautunut melko hedelmällisiin keskusteluihin, joten miksi noin ei voisi tapahtua myös muualla?

Ehkä en pidä mielipiteitäni tärkeinä tai mielenkiintoisina, ehkä kuvittelen, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Asiahan on päinvastoin, en kai muuten blogia kirjoittaisi. Minulla juuri on sanottavaa, vaikka en reaalimaailmassa aina osaakaan olla sanavalmis. Ihmiset ovat kiinnostavia, joten miksi en voisi pitää yhteyttä myös sähköisesti? On toki erilaista olla jollekulle nettituttava kuin nähdä toista naamatusten. Kai kuvittelen, että internetissä on miljoonia muita ihmisiä, joihin tutustua, joten miksi olisin jotenkin niin poikkeuksellinen, etteikö joku noista miljoonista muista voisi ottaa paikkaani? Miksi jättää kommentti, kun joku muu kuitenkin tekee sen?

Kai kyse on, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, kateudesta. Ne ihmiset, joita nään naamatusten, pääsevät "nauttimaan" lähes täydellisestä läsnäolostani ja päinvastoin, kun taas ruudulla tapahtuvassa kommunikaatiossa toinen voi tehdä mitä vain samalla, kun viestittelee, jos kyse on reaaliaikaisesta toiminnasta. Läsnäolo ei välttämättä ole kokonaista, mutta miksi sen pitäisikään olla?



Kuitenkin eniten nautin pitkistä viesteistä, ei-reaaliaikaisesta kommunikaatiosta, jos kyse on internetin kautta tapahtuvasta toiminnasta. Pääsee oikeasti kertomaan asioista, miettimään tarkkaan sen, mitä haluaa sanoa ja kysyä toiselta, paneutua viestin ulkoasuun ja sisältöön, rakentaa siitä oman näköinen. Siis käyttää oikeasti aikaa siihen, mitä haluaa toiselle sanoa. Omistautua. Sellaista tämä blogaaminenkin kai tavallaan on, vaikka itseäni varten tätä teenkin.

Siinähän on koko blogaamiseni ydin.



Mitä oikeastaan haluaisin kertoa itselleni?

Millaisen tarinan haluan kuulla?

tiistai 7. tammikuuta 2014

Seksi, miksi?

Inhoan lukea mitään, mikä liittyy seksiin. En siksi, että minulla olisi mitään sitä vastaan, vaan siksi, että se muistuttaa minua omasta kokemattomuudestani ja näin ollen itsetuntoni heikkoudesta ja epävarmuudestani. Kaikkialta saa lukea sinkkuuden tuomista seikkailuista ja muista sellaisista. Nuorena pitäisi heittäytyä ja harrastaa "haureutta", aikuisena ehtii sitten katua. Kun mietin, mihin itse toisaalta olen aikani käyttänyt, tuntuu siltä, että olen hukannut nuoruuden päiväni täysin. Masentuneisuuteni syvenee tuon myötä erittäin pahasti.


Toisaalta, miksi kaikkien pitäisi olla samanlaisia? Miksi pitäisi mennä massan mukana? Kai siksi, että jos ei täytä kaikkia vaatimuksia, jää ikään kuin ulos ihmisyydestä, miehisyydestä. Se luo kuilun omalle itsevarmuudelle, joka syvenee ajan kuluessa. Eniten minua syö se, että minulla olisi ollut muutamia tilaisuuksia, joissa tilanne olisi voinut edetä tietyille urille, mutta omassa sulkeutuneisuudessani ja epäitsevarmuudessani en uskonut tuohon mahdollisuuteen, ja siksi menetin sen. Tuskin elämäni olisi mitenkään merkittävästi muuttunut. Itsevarmuudessa kenties olisi näkynyt jotain muutosta, mutta elämänlaatu ei olisi yhtäkkiä maagisesti parantunut.

Kai ihmisillä on tapana etsiä helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Siksi uskomme, että kun omistan tuon ja tuon tavaran, tulen onnelliseksi, kun olen menettänyt poikuuteni, olen onnellinen, kun kuntoilen ja näytän hyvältä, tulen onnelliseksi. Oikeastaan ongelma ei ole noiden asioiden puuttessa, hyvän ulkonäön, seksin tai omaisuuden. Ongelma on päänsisäinen, vika kytkennöissä, joiden luulemme korjautuvan, kun vaihdamme muutaman osasen tässä kaoottisessa systeemissä. Kytkentöjen muuttaminen on aivan helvetin vaikeaa omin avuin. Siksipä yritämme jatkuvasti paikata osia.
Mitäpä muuta olisivat pakonomainen kehon hallinta, seksi, viiltely ja stimulanttien käyttö, jos eivät tapoja korvata komponentteja, jotka eivät tarvitse korjausta, tavoitteena saada kytkennät toimimaan paremmin, saada ahdistuksen laskemaan, saadakseen koneen takaisin toimintakuntoon?


Epävarmuus hiipii liian lähelle nyt, enkä usko, että hän pitääkään minusta, vaikka kaikki merkit viittaavat siihen.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Arki koittaa, miksi masentua?

Ei tee mieli kirjoittaa mitään. Ensimmäistä kertaa, luulen. Nyt ei ole kysymys aiheen puutteesta, sillä olen listannut itselleni muutamia teemoja, joista haluaisin puhua. Jostain syystä ei vain ole draivia saattaa mitään ajatuksia virtuaaliselle paperille. Ei mitään, ei mistään.

Huomenna alkaa jälleen opiskelu. Olen toisaalta iloinen, toisaalta surullinen.

Iloinen, koska muutama ystävä ja joukko kavereita palaavat jälleen seudulle lomaltaan, koska pääsen jälleen opiskelemaan (toivottavasti) mielenkiintoisia asioita, koska pääsen fiilistelemään jälleen kampuskahvilan tunnelmaa, koska pääsen jälleen syömään jonkun muun tekemää terveellisempää ruokaa, koska pääsen jälleen kiinni arkeen, rutiineihin, motivaatioon, koska pääsen irti loman aiheuttamasta passiivisuudesta ja asosialisuudesta, koska pääsen takaisin ihmisten pariin.

Surullinen, koska tiedän, että joudun ahertamaan melko paljon, koska tiedän, että tämä tulee olemaan todennäköisesti viimeinen kevätlukukausi tässä yliopistossa, koska joudun tapaamaan henkilöitä, jotka mieluummin unohtaisin, koska tiedän, että masennus iskee päälle jälleen muutaman viikon kuluttua ellei jo tämän viikon lopulla.

Olen miettinyt aiemminkin, ja mietin edelleenkin, että miksi oikeastaan olen masentuneempi silloin, kun käyn yliopistolla. Lomalla ollessani en masistellut, en myöskään töissä. Yliopistoaikana olen ihmisystävällisempi, otan yhteyttä helpommin ystäviini ja kavereihini, syön paremmin, liikun enemmän (tai no, opistolle ja takaisin), olen vähemmän ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa, saan paljon enemmän aikaan, mutta silti viimeistään viikonloppuna tapahtuu romahdus.

Kenties se johtuukin juuri sosiaalisesta ympäristöstä. En kestä muiden ihmisten onnellisuutta. En kestä sitä, että näen niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua, mutten uskalla tai saa tilaisuutta. En kestä sitä, että "kaikki muut" (tiedostan ajatuksen virheellisyyden) ovat ekstrovertimpia kuin minä, ikään kuin olisin alempiarvoisempi omana persoonanani. Tai sitten ehkä esitän roolia tuossa instituutissa, tiedostamattani. Ehkä en olekaan minä, kun olen yliopistolla. Ehkä lukitsen oikean minäni kahleisiin, ja avaan ne vasta viikonloppuna. Ehkä siksi, etten anna oikean persoonani olla esillä.


Ehkä siksi, etten osaa olla minä.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Sukulaiset ja ryhmädynamiikka

Huomasin jälleen, miten en osaa olla sukulaisten seurassa. Olen aina tottunut siihen, että joku toinen hoitaa puhumisen, että olen sivustaseuraaja ja välikommenttien heittäjä, jos sitäkään. Toki saan aikaan keskustelua opiskelusta ja muusta sellaisesta, jos joku asiasta kysyy, mutta on niin hankala keksiä mitään puheenaiheita varsinkin vanhempien sukulaisten kanssa, kun ei ole mitään, mikä meitä yhdistäisi.


Siinäpä onkin juuri oudoin asia sukulaisuudessa. Kun on jo pienestä vauvasta lähtien ollut enemmän tai vähemmän säännöllisessä kanssakäymisessä jonkun ihmisen kanssa, oppii toinen "tuntemaan" sinut, mutta sinä et toista, jos nyt pienen lapsen tapauksessa voi puhua tuntemisesta. Kun onkin sitten yhtäkkiä täysi-ikäinen, vasta elämänsä alussa oleva, ja toinen on eläkkeellä, mistä oikeastaan voi puhua? Minua kiinnostaisi tietää mummini menneisyydestä, mutta en koskaan saa tilaisuutta kysyä asiasta, kun ympärillä on kauhea hyörinä päällä, ja tietenkin äitini läsnäolo saa minut aina sulkeutuneeksi.

Kuitenkin, halusin kirjoittaa ryhmädynamiikasta, siitä, millaisen roolin otamme tietyissä joukoissa. Olen tottunut olemaan sukulaisten kesken hiljainen, mutta läsnäoleva, koska niin on aina ollut. On vaikea lähteä muuttamaan tuota roolia, kun pelkästään toisten läsnäolo saa minut asettumaan tuohon moodiin. Hiukan samanlaiseksi menen aikaisemman blogimerkinnän "kaverin" ollessa läsnä "jengin" kokoontuessa. Kun yksi henkilö oikeastaan hallitsee koko keskustelua, ja kun tuo henkilö ei huomioi minun kommenttejani, tyydyn hiljaisuuteen.


Hauskaa onkin, että saatan olla jopa tuntemattomien ihmisten tai niiden henkilöiden, joita en vielä kunnolla tunne, seurassa paljon puheliaampi kuin noiden kahden edellämainitun ryhmän ympäröimänä. Kaipa ryhmässä jokaisella on oma roolinsa, halusi sitä tai ei, oli se rooli miellyttävä tai ei. Haitallinen tuosta roolista tulee, jos juuttuu siihen kiinni, jos alkaa uskoa siihen, että tuo rooli on se, mitä itse on. Tukahdutettujen tunteiden ja sulkeutuneen lapsuuden jälkeen juutuin kiinni syrjäävetäytyvä ja yksityisen ihmisen rooliin. Uusien ihmissuhteiden luonnissa turvasin tuohon tuttuun tapaan, mutta vähitellen tuo rooli haihtui kotoa pois muutettuani ja itsenäistyttyäni. Ja hyvä niin, sillä en tiedä, missä olisin, jos niin ei olisi käynyt.

Kenties en olisi kirjoittamassa tätä.