Huomasin tänään, etten enää syytä "systeemiä" kaikesta paskasta, mitä olen joutunut kohtaamaan. En ulkoista omaa itsevarmuuteni puutetta mm. ulkonäköni suhteen medialle, en koe turhautuneisuutta siitä, että miesten kuuluu olla aloitteellisempi osapuoli ihmissuhteissa, en syyllistä yhteiskuntaa siitä, että on olemassa rikoksia ja pahoinvointia, en syytä maailmankaikkeutta olemassaolon tuskasta. Olen ajautunut enemmän yksilökohtaisempaan elämänkatsomukseen, siihen, että jokainen ihminen tekee loppujen lopuksi omat valintansa elämänsä suhteen, rajoitteista huolimatta, minä mukaan luettuna.
Rajoitteinani kulkevat masentuneisuus ja sulkeutuneisuus. En enää oikeastaan pidä itseäni itsetunnottomana ihmisenä. Tuo sulkeutuneisuus vain rajoittaa joitakin asioita huomattavasti, minkä sitten tulkitsen itsetunnon puutteeksi. En esimerkiksi ole kovin puhelias, eikä fyysinen kontakti tule minulle luonnostaan. Ne eivät ole itsetunnon puutetta, vaan introversiota ja tietynlaista henkistä varovaisuutta. Introversio on aina ollut, varovaisuus on tuotosta menneisyydestä.
Masentuneena kaikki tuntuu paskalta, jolloin tunnen alemmuudentunnetta kaikesta. Tuolloin ajatukseni harhautuvat aivan väärille urille. Juuri tuo ystäväni onnistuneen bileillan kertoilu sai jostakin syystä masennuksen nousemaan esiin. Reagoin väärällä tavalla isoihin asioihin. Oikea tunne tuosta kuullessani olisi ollut kateus, mutta sen sijaan halusin vain tappaa itseni. Samaa tunsin, kun epäonnistuin viime vuoden puolella yliopiston suullisessa esityksessä. Molemmat tapaukset olivat tilanteita, joissa oli vahvana jokin negatiivinen tunne, joka omassa mielessäni alensi arvoani ihmisenä, ja reagoin tuon takia aivan liian vahvasti ja hyvinkin erikoisella tavalla. Vahvoja reaktioita ovat aktivoineet myös kaikki yritykseni naisrintamalla, tai joissakin tapauksissa se, etten ole edes yrittänyt. Kun yksi väärä ajatus pääsee mieleeni, on tie ahdistukseen varma. Esimerkkinä ajatus, että "ehkä vastapuoli on löytänyt jonkun komeamman ja fiksumman", saa minut automaattisesti vihaamaan itseäni.
Haluaisin ymmärtää enemmän, miten mieleni toimii, miten masennukseni aina aktivoituu uudelleen ja uudelleen ja miksi en pääse eroon haitallisista pakkoajatuksista, mutta koska olen elänyt tällaisena lähes aina, on vaikea saada kiinni jostakin konkreettisesta. Itsereflektio on vaikeaa, kun ajatukset ovat mössöä. Varsinkin, kun fyysinen väsymys painaa psyykkisen lisäksi.
En ole pitkään aikaan ajatellut oikeasti syvällisiä asioita.
Minulla ei kai vain ole energiaa tehdä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti