The end

Vaikuttaisi siltä, että minulla ei ole mitään päivittäistä järkevää kirjoitettavaa. Muutenkin vapaa-aika on kääntynyt päälaelleen: ennen sitä oli yllin kyllin, nyt sitä tuntuu olevan aivan liian vähän. Mikään tuntimäärä ei riitä täyttämään tuota huumaavan tunteen muotoista aukkoa sydämessäni. Obsessio, kompulsio, euforia.

Näihin sanoihin lienen päättävä ainakin tämän "päivittäisen" blogautteluni. Tekstiä tulee silloin kun siltä tuntuu. En aio puida näitä samoja asioita, joita nyt viime postauksissani olen makustellut, sillä se saattaisi olla blogin alkuperäisen tarkoituksen vastaista. Sitten, kun minulla on jotain uutta, jotain alkuperäistä, jotain mielekästä sanottavaa, jatkanen kirjoittamista.

Siispä kiitokseni kaikille, jotka ovat mukanani pysytelleet tämän noin puolivuotisen matkan. Kehitystä on tapahtunut, vaikka päämäärään (365) ei päästykään. Palailen luultavasti tämän näppäimistön ääreen jälleen, kun joitakin ryppyjä rakkaudessa tapahtuu. Ja niitähän tulee tapahtumaan, näin rationaalisesti ajatellen, vaikka tunteet väittäisivät toista, vaikka olisin kuinka onnellinen hänen kanssaan. Se lienee tosiasia, jota on vaikea hyväksyä tässä vaiheessa ja tässä mielentilassa.


Elämä on välillä ihmeellistä. Valitettavasti tuo "välillä" on todennäköisesti kahden huonomman jakson keskellä, erottamassa nuo kaksi pettymyksellä ja alakulolla täytettyä ajanjaksoa toisistaan.

Paras pessimisti.

Sentimental man

Ilmeisesti en enää kykene pitämään yllä päivittäistä rutiinia kirjoittamisen suhteen. Toisaalta, eipä minulla paljoa kirjoittamista ole. Ajatukset pyörivät lähinnä hänessä. Arki kuluu nopeasti, tunnit kiitävät hänen seurassaan, ja kohta onkin seuraava aamu. Elämä tuntuu hyvältä. Kenties ainoa asia, mitä olen ikinä tarvinnut, onkin juuri tämä. Ehkä masentuneisuuteni olikin vain tukahdutettuja yksinäisyyden ja läheisyyden kaipuun tunteita. En tiedä. Olen ensimmäistä kertaa onnellinen, siitä olen varma. En pysty muistelemaan aikaa ennen häntä. Sitä varten tämä blogi kai on, osaltaan. Kehitys- tai kehittymättömyyskertomus.

En vieläkään tiedä hänestä kovinkaan paljoa. Keskustelu ei ole aina luontevaa. Sellaista se on. Aina puhetta ei tarvita, sen todistaa hyvä kaverini, jonka kanssa vietimme elokuvailtaa puhumatta melkein mitään koko kahden tunnin aikana. Sama tilanne tässä; voimme viettää koko yön sanomatta sanaakaan, mutta silti tuntea olomme täysin luonnolliseksi toistemme seurassa. Se on ihmeellistä. Harppaus on vain harvinaisen suuri sitten aamulla, kun pitäisi puhuakin.


Hän sanoi rakastavansa minua.

Lähetin viestin hänelle. Toivon, että hän ymmärtää.

Defenssi

Sunnuntai-ilta vierähti maanantaiaamuksi hiipien ja yllättäen. Vietimme yön kahdestaan, fyysisessä läheisyydessä. Olisi hyvä, jos oikea henkinenkin läheisyys jossakin vaiheessa astuisi kehiin, sillä emme juuri löytäneet yhteistä säveltä keskustelun suhteen. Kuten sanottua, olen uusien ihmisten kanssa erittäin hidas löytämään jutun juurta. Hyvä puoli asiassa on se, että molemmat tiedostavat noiden kiusallisten hiljaisuuksien olemassaolon ja pitävät sitä normaalina, asiaankuuluvana juttuna, joka ajan myötä häviää.

Olen jo tässä vaiheessa (liian aikaisin) ryhtynyt miettimään, mistä tietää, onko toinen se oikea™? Mistä tietää, että toinen on se, jonka kanssa haluaisi viettää koko elämänsä? Osa kiinnostuksenkohteistamme menee yksi yhteen, osa taas ei. Molemmat ovat introversioon taipuvaisia, tai ainakin siltä se vaikuttaisi. Molemmat ovat uskonnollisesti neutraaleja, saman kiihkottoman kolikon kääntöpuolet. Toki sanotaan, että liika samanlaisuus parisuhteen osapuolilla ei ole optimaalista. Ja lienee melko luonnollista, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Kai vastauksen tuohon kysymykseen antaa se, ettei voi olla erossa toisesta. Tuntuu vain oudolta olla noin lähellä toista ihmistä ja silti olla kykenemätön pitämään keskustelua yllä ja olla oma itsensä.

Kuuntelin juuri biisin, joka tuona yönä sopivasti soi televisiosta, ja se selvitti kaikki tuntemukseni. Kaikki epävarmuudet hävisivät. Haluan olla hänen kanssaan. Haluan tietää hänestä kaiken. Haluan, että pääsemme jossakin vaiheessa oikeasti luontevaan keskusteluun. Kaikki muu tulee jo luonnostaan, enää puuttuu vain tuo palanen. Se vain sattuu olemaan melko oleellinen osa kokonaisuutta.

Tuo epävarmuuteni saattaa olla vain puolustusmekanismi. En uskalla olla asemassa, jossa minuun voi sattua. Ihminen on kenties kaikista haavoittuvaisimmillaan juuri romanttista tunne-elämää koskevissa asioissa. Ehkä se on osa sen hienoutta. Se on myös sen huonoin puoli. Toisaalta, jos ei ota riskiä, ei koskaan voi edetä elämässä.

Ristiriitaisissa fiiliksissä eteenpäin.

Kaipuu

Tajuton ikävä. En voi olla miettimättä yhteisiä hetkiämme, vaikka niitä ei kovin paljoa olekaan. Mitä tahansa teenkin, huomaan kohta ajattelevani häntä. On hyvin hämmentävää olla näin voimakkaasti tunteellinen. Kaipa sitten oikeasti olenkin herkkä ihminen kovan kuoreni alla, vaikka en aina tiedostakaan lievempiä tuntemuksiani.

Euforiaa, addiktiota. Siitä kai oikea kiintymys on tehty. En ole koskaan, koskaan kaivannut ketään. Kenties tunsin koti-ikävää joskus lapsena joillakin leireillä, mutta se ei ole sama asia. Silloin kaipasin kotia mielentilana, nyt kohteena on ihminen.

Luultavasti kovinkaan moni lukuisista lukijoistani ei halua lukea tällaista ylisentimentaalista paskanjauhantaa. Luultavasti itsekään en haluaisi. Tässä mielentilassa en vain pysty kirjoittamaan mistään muusta. Olisi väärin torpata nämä ajatukset, sillä en antaisi myöhemmin itselleni oikeanlaista kuvaa tästä hetkestä, tästä päivästä. Saattaa vain helposti käydä niin, että nämä postaukset tulevat vain enemmän ja enemmän koskemaan juuri tätä asiaa, mistä olen pahoillani.


Enää olisi vain yksi asia tehtävissä, ja se on kirjoittaa viesti hänelle. Se tuntuu todella vaikealta. Miten tuon asian voisi kertoa loukkaamatta häntä? Sellaista keinoa ei kai ole. En aio pyytää anteeksi tunteitani, mutta voin kai pahoitella sitä, että en voinut pitää lupaustani tapaamisesta. Ikään kuin se helpottaisi hänen oloaan. Tuntuu pahalta.


Tapaaminen kun olisi mahdollisesti ollut jo ensi viikon jälkeen.

Onnen pilkahduksia

Joskus pessimismi ei ole parhain ratkaisu. Joskus "meidän pitää puhua" ei tarkoita kaikista pahinta asiaa. Joskus hyviä asioita tapahtuu aivan yllättäen. Joskus elämä tuntuu hyvältä.

Juuri nyt on tuo hetki.


En olisi voinut olla enemmän väärässä hänen "tuomiostaan". Hän ei halunnutkaan lyödä juttua poikki, vaan jatkaa. Hän pyysi anteeksi viime kertaista torjuntaa. Se olisi se juttu, josta piti puhua. Olin erittäin hämmentynyt, sillä olin jo valmistautunut siihen, että tämä oli nyt tässä. Hyvällä tavalla hämmentynyt. Pääsimmepä etenemään hiukan intiimimmälle alueellekin kuin pelkästään kosketukselle.

En tiedä, olenko onnellinen, mutta luulen olevani lähellä tuota tunnetta. En ole koskaan ennen kokenut tällaista. Kaikki on aivan uutta. Koenko ikävää, kaipuuta, iloa? En osaa tulkita itseäni, omia tuntemuksiani. Tiedän vain, että haluan nähdä hänet, uudelleen ja uudelleen.


Pitäisi uskaltaa luottaa omiin tunteisiinsa. Vaistosin jonkinlaisen yhteyden, jonkinlaisen molemminpuolisen kiintymyksen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Toisella kerralla se oli melko pitkään piilossa, ja juuri sen takia menetinkin kaiken toivon. Kaipa tuollainen vahva tunneside voi syntyä heti ensisilmäyksellä, eikä siis ihme, että tunsin elämältäni vajoavan pohjan, kun luulin kaikista pahinta tästä päivästä (eilisestä).


Pidän hänestä todella paljon. Näin lyhyessä ajassa näin uudesta ihmisestä se on jo paljon sanottu. Ystäväni kysyi millainen hän on. En osannut sanoa mitään muuta kuin "erikoislaatuinen". En kai vaan oikeasti tiedä, millainen hän on. Vielä. Tiedän vain, että haluan tietää hänestä kaiken.


Olisipa jo sunnuntai.

Hyvä fiilis

Tänään on varsin hyvä päivä. Ei ole ahdistanut yhtään. Olen kenties jo hyväksynyt tosiasiat, ja eilinen ja toissapäiväinen reaktioni vaikuttaa nyt lähinnä naurettavalta. Ystäväni sai minut tajuamaan, miten vähän aikaa olenkaan viettänyt hänen kanssaan, miten tyhmää on haikailla ihmisen perään, jota ei edes tunne. Enkä usko, että kiusallisia hetkiä tulee, vaikka näkisimme samoilla kursseilla ja näin päin pois. Varsinainen "tuomio" tosin tulee vasta huomenna, joten saa nähdä, kuinka reagoin.

Masentunut luokkatoverini, jota avitin fuksivuonna, on ilmeisesti menossa jälleen alamäkeä ja kovaa. Lähetin hänelle viestiä, että olisi mukava istua iltaa pitkästä aikaa, mutta hän semi-torjui tuon ehdotuksen. Semi-torjui tarkoittaen, että hän ei varsinaisesti sanonut ei, mutta ei varsinaisesti myöntynytkään. Kaipa hän sitten lähettää viestiä, kun tuntuu hiukan paremmalta ja siltä, että jaksaisi viettää aikaa ihmisten kanssa. Vaikka kieltäytyminen olisikin tuon sairauden aiheuttamaa, olisi outoa lähettää viestiä uudelleen ja kysyä täysin samaa asiaa. En vain osaa. Tuntuu, että tyrkyttäisin "apuani". Ja onhan siitä toki aikaa, kun viimeksi otin häneen yhteyttä, joten tuollainen yhtäkkinen lähestyminen näyttää lähinnä oudoksuttavalta.

Tämä päivä on mennyt mania-moodissa. Kaikki ihmiset tuntuvat loistavilta, tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, että energiaa on vaikka Mount Everestin kiipeämiseen. Tämä johtunee eilisen ahdistuksen katoamisesta ja siitä, että en ollut jaksanut olla sosiaalinen, vaikka pitäisi. Tänään sitten tapasin jälleen paljon tuttavia yliopistolla, mistä ilmeisesti piristyin melkoisesti.

Sosiaalisuus on aina hyvä lääke, vaikka ei aina jaksaisikaan. Jos vain sattuu olemaan paska mieliala, voi toinen osapuoli joutua oikeastaan kaivamalla kaivamaan jutun juurta, sillä jos olen jumiutunut esimerkiksi juurikin tuohon treffattavaani, ei vain yksinkertaisesti pysty ajattelemaan muuta kuin tuota tilannetta. Sama masentuneena: ei vain keksi jutun juurta muusta kuin omasta mielialasta, ja siitä, miten paskalta tuntuu. Toisaalta, kun nuo asiat saa ilmaistuksi, saattaa oma mieli puhdistua jonkin verran, minkä jälkeen on helpompi puhua jostakin muusta. Niin pitäisi tehdä aina, eikä jäädä vellomaan paskaan oloon. Kertoa siitä jollekulle. Niin asian saa pois systeemistä myrkyttämästä mieltä.


Voisin melkein luvata itselleni, että vastaisuudessa tekisin aina noin, mutta lupaukseni ovat hataria.

Kaksintaistelu

Yksi osa minusta haluaa koko ajan uskotella, että on vielä toivoa, että se ei ollut ehdoton ei, että ei ole mitään syytä masentua. Toinen puoleni haluaisi menettää kaiken toivon, jotta voisin olla vapaa. Vapaa tuosta kirouksesta, vaikkakin alakuloinen ja ylistressaantunut ja luultavasti vieläpä masentuneisuuden kouriin joutunut. Tilanne on täysin päinvastainen kuin muutama vuosi sitten: uskottelen itselleni, että mahdollisuus on, kun tuolloin harmaassa menneisyydessä en voinut kuvitella, että ikinä olisi minkäänlaisia todennäköisyyksiä onnistua kenenkään kanssa. Kaipa tämä on vain keino suojella psyykettäni, aivan niin kuin tuo toinen aikoinaan.


Harvinaista tässä on, että tunsin yhteenkuuluvuutta ja halua olla kontaktissa näin nopeasti, kun normaalisti uusien ihmisten kanssa etenen h-i-t-a-a-s-t-i. Nuo ylitsevuotavat tunteet lienevät saaneen sen aikaan. Sisälläni on käynnissä kaksintaistelu: toinen puoleni haluaa nähdä hänet, toinen haluaa unohtaa ja välttää näkemisen. Haluaisin, kaikkien osapuolten hyväksi, että jälkimmäinen puoli voittaisi ja pystyisin pääsemään pois tästä limbosta. Toki olisi hyvä, että voisimme puhua asiat poikki niin, ettei tarvitsisi tuntea kiusallisuutta aina kun näemme, mutta se ei ole välttämätöntä.


En edelleenkään pysty nukkumaan saati syömään, joten on vaikea huolehtia henkisestä tasapainosta, kun fyysinen on keikallaan. Opiskelu kärsii, sosiaalinen elämä kärsii.

Miksi tunnen kiintymystä näin nopeasti? Ei tässä ole mitään järkeä. Aina, kun astun mukavuusalueeni ulkopuolelle, aktivoituvat tunteet, ja rationaalisuus saa väistyä. Aina. Ei minua ole luotu tuntemaan, vaan järkeilemään, ottamaan asiat yksi kerrallaan ja laittamalla ne palasiksi ja sovittamalla ne palaset paikoilleen. Nyt tuntuu siltä, että palaset ovat täysin levällään, ja on liian myöhäistä lähteä enää kasaamaan niitä oikeisiin kohtiin. Ainoana vaihtoehtona on sekasorron aiheuttama tunteiden purkautuminen tai tukahtuminen. Luultavasti jälkimmäinen.

Ollapa täysin tunteeton.