Eilen illalla ahdisti aivan helvetisti, eikä seinänaapurien äänekäs seksi auttanut yhtään mielialaan (oikeastaan se sen taisi laukaista). Se jatkui vielä aamulla. Ahdistus siis, ei naapureiden puuhastelu. Luulen, että kieroutunut suhtautumiseni seksiin (tai sen puutteeseen) johtuu toisen ja äitini touhuista, mm. minä syömässä keittiön pöydän ääressä hiljaisuudessa samalla, kun he peuhasivat viereisellä sohvalla, näkymättömissä mutta ei hiljaa. He eivät pitäneet tuota aktiviteettia haitallisena lapsille, joten minkäänlaisia rajoitteita lääppimiseen ja kourimiseen toisen toimesta ei ollut edes julkisissa paikoissa, ja "kotona" oli normaalia, että ovi oli auki, kun he "rakastelivat". Ja tuo ei edes tapahtunut peiton alla. Vähemmästäkin Kpos 9-vee sekoaa.
Joka tapauksessa pelkäsin, etten jaksakaan mennä opistolle tuon painavan tunteen ollessa läsnä fyysisen väsymyksen lisäksi. Sain kuitenkin mentyä, ja hyvä niin. Fiilis oli aluksi täysin paska, mutta sosialisoinnin seurauksena se kipusi huippulukemiin. Kämpille matkatessa oli parhain olo ikinä, ja kuvittelin millaista olisi, jos tuo mieliala jatkuisi koko ajan. Jatkuvaa onnellisuutta, lähes euforiaa tihkuva olotila. Matkan päätyttyä se oli kuitenkin poissa, ja todellisuus astui kehiin.
Muistelisin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna masentuneisuuteni alkoi paheta suurimmilleen, joten luultavasti samaa on odotettavissa nytkin. Ehkäpä aaltoileva mieliala liittyy jotenkin myös vuodenaikojen vaihteluun. Ehkä kilpirauhanen oireilee taas, ja se yhdistettynä muutenkin mielenterveyden epävakauteen on vaikea kombinaatio.
Keskiviikkona olisi jälleen bileet. Poikkitieteelliset, kuten viimeksikin. Voisi poistua tutuista piireistä ja sosialisoida muiden kanssa. Tai no, "sosialisoida". Kyseessä on bilehelvettiyökerhotanssilattia-teemaa oleva baari, jossa tapahtuma pidetään, joten luultavasti keskustelua olisi hankalahkoa pitää yllä. Edelleen lukiotuttavani olisi tuonne ilmaantumassa, ja olisi siistiä nähdä häntäkin pitkästä aikaa, mutta tuskin saan aikaiseksi lähteä. Liikaa ihmisiä liian pienessä paikassa. Pienet pohjat ennen liikkeelle lähtöä helpottaisi jännitystä. Saa nähdä, lähdenkö.
Pää on edelleen sekaisin. En tiedä mistään mitään. Valmistuminen arveluttaa, hän arveluttaa, psykologilla käynti arveluttaa, ystävät arveluttavat. Kaikki on niin helvetin epävarmaa, ja se ei todellakaan rauhoita minua. En tiedä, osaanko purkaa kaikkea sitä pahaa oloa psykologille sanoilla. Halusin sanoa ystävälleni, että minua ahdistaa aivan vitusti, mutta tilaisuutta ei tullut. Enkä osaa selittää tuota ahdistusta ja ajatusteni sekaisuutta. Sille ei ole mitään selitystä. Se vain on. Se on aina ollut siellä, etsinyt sopivaa hetkeä, ja se hetki on nyt.
En osaa estää ajatuksia, joissa pohdin, kuka kaipaisi minua, jos tekisin itsemurhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti