Tänään oli lähes koko päivän tyhjä olo. Eilinen vitutus on takana päin, vaikka vieläkin harmittelen sitä, että kehoni ei arvosta normaalia unirytmiä ollenkaan. Olisi niin paljon enemmän sanottavaa ihmisille, jos en olisi koko ajan jäässä. Mutta kuitenkin. Tuo tyhjyys tuntui oudolta. Ei ollut mitään tehtävää, en halunnut paiskia opiskeluhommia, en halunnut musisoida, en halunnut selata internettiä. Ei mitään. Kaikki tuntui, no, väärältä. En ollut masentunut, kaikki vain tuntui turhalta. Jokin outo kaipauksen tunne oli koko ajan läsnä, ja tajusin, että ikävöin häntä. Mielenkiintoista sinänsä on kysyä, voiko kaivata jotakuta, jota ei ole koskaan tavannut. No jaa. Tulkitsin tuon tunteen ikävöimiseksi, vaikka ei minulla sellaisesta ole kokemusta.
Tunteet ovat siis tulleet takaisin tajuntaani, mistä olen kiitollinen. Saanpahan ainakin jotain varmuutta tähän tilanteeseen, varsinkin, kun hänkin pitää minusta. Tai molemmat pitävät siitä kuvasta, minkä toinen on antanut. Ei saa olla liian naiivi, vaan realistinen. Nykyään odotan hänen viestiään innolla, kaiholla, ja jos viestiä ei olekaan tullut, en hajoa täysin palasiksi ja ala epäillä, että olen epäkelpo, vaan kohautan olkapäitäni ja jatkan elämääni. Selvä ero on havaittavissa: Ennen tarvitsin noita viestejä, nyt kaipaan niitä.
Ystäväni juttu ei toiminutkaan. Häntä ahdistaa. En tiedä, osasinko tämänpäiväisellä puolittaisella läsnäolollani auttaa hänen tuskaansa, mutta yritin parhaani. Hän kyselee jatkuvasti, että mikä hänessä on vialla. Ei hänessä ole mitään vikaa. Ei kenessäkään ole. Ihmiset vain tahtovat eri asioita, kaikki ihmiset eivät sovi toisilleen. Olisin halunnut sanoa tämän, halunnut saada hänet uskomaan tuohon totuuteen, joka hänen tilassaan vaikuttaa kenties vain tyhjiltä sanoilta, mutta olin liian aivokuollut tuottaakseni tuonlaista aivotoimintaa.
Ihmissuhteet ovat vaikeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti