Julma maailma, eli asiaa ulkonäköpaineista ja kaksinaismoralismista

Nettideittikokeiluni numero 383 meni odotettavasti, eli pieleen. En ole yllättynyt, pettynyt, enkä mitään. Erästä henkilöä, jonka tiedän ihan IRL, käy kuitenkin sääliksi. Hän luo lähes päivittäin uuden profiilin tuohon palveluun, lähes samoilla tiedoilla, mutta joka kerta hän yrittää jotain uutta lähestymistapaa. Kuitenkin sanavalintojen kautta huomaa helposti, että kyseessä on sama henkilö. Välillä hän häviää moneksi viikoksi, mutta profiili ei koskaan säily yli vuorokautta.

Alussa (joskus viime kesänä) hän kuvaili itseään sporttiseksi, trendikkääksi ja kauniiksi, ja haki tietenkin komeaa ja lihaksikasta miestä elämäänsä. Nyt hän kuvaa itseään mielenkiintoiseksi persoonaksi ja "normaali"vartaloiseksi, eikä kategorisoinut minkälaista miestä etsii. Hän yrittää aina tuttavallista lähestymistapaa, tyyliin "olisi kiva löytää joku, jonka kanssa tehdä asiaa x", ja useimmiten hän toistaa tuon monissa kappaleissa.

On raastavaa, miten julma maailma voi ollakaan ihmisille, jotka ovat syntyneet "huonoilla" geeneillä. Toki on kaksinaismoralistista sanoa näin, sillä en itsekään deittailisi omaan silmääni epämiellyttävältä näyttävää henkilöä. Tuo ihminen ei kuitenkaan ole silmiinpistävän epäkauniin näköinen omasta mielestäni, ja sporttisuus-osuus kuvauksesta pitää paikkansa.

Mitä oikeastaan haen takaa tällä kuvauksella? Sitä vain, että käsitys omasta itsestä voi olla hyvinkin kiinni siitä, miten ympäristö reagoi sinuun. Tuossa tapauksessa ihminen luuli olevansa "kärkikastia" ja oli siksi yli-itsevarma ja kenties hiukan ylimielinenkin, mutta kun muu maailma ja sen käsitykset astuivat kehiin, tippui myös oman itsensä arvostus pohjalukemiin. On positiivista olla itsevarma, mutta ylimielisyyttä en kestä. Toisinaan nuo kaksi ovat kuitenkin synonyymeja toisilleen, mikä on harmittavaa.

Toinen asia, mitä tuo sai ajattelemaan on se, miten tärkeää on olla haluttu. Naisten ulkonäköpaineiden jatkumossa ulkoisesti vähemmän kauniit ihmiset ovat jatkuva arvostelun kohde (tai ainakin se tulkitaan sellaisena ryhmänpaineen vuoksi), mikä vie jo valmiiksi hataralla pohjalla olevan itsetunnon lähes olemattomiin. Kun sitten prinssiä uljaalla ratsullaan ei saavukaan niin helposti kotiovelle kuin joillekin toisille, on masennus taattu.

Luulen, että naisia parisuhteettomuus nakertaa vielä enemmän kuin miehiä. Stereotyypillisen kulttuurillisesti nainen on Nainen, kun hän on avioliitossa ja saanut lapsia, kun taas mies on Mies, kun hän on käynyt armeijan. Noiden määritysten perusteella naiseuteen liittyy huomattavasti enemmän paineita ja vaatimuksia kuin mieheyteen. Ulkonäkökeskeisyyden takia ne ihmiset, varsinkin naiset, jotka eivät koskaan ole olleet parisuhteessa tai joilla ei ole koskaan ollut vispilänkauppaa, tuntevat itsensä usein rumiksi ja epähalutuiksi, vaikka todellisuudessa tilannetta sen oikean™ kohtaamiseksi ei vain ole päässyt syntymään syystä tai toisesta.

Näin ainakin haluan uskoa.

Onnellinen

Olen onnellinen. Vaikkakin luultavasti vain väliaikaisesti, mutta silti. Näitä tunnetiloja tulee liian harvoin.

Vietin siskoni syntymäpäivää tänään, ja tajusin, miten paljon häntä ja kaikkia sisaruksiani rakastankaan. En vain aina osaa näyttää sitä, enkä pidä tarpeeksi yhteyttä heihin, sillä usein tunnen oloni kiusalliseksi äitini lähellä (nuorimmat kun asuvat vielä kotona). Tänään kiusallisuutta ei juuri ollut havaittavissa, mistä olen yllättynyt positiivisesti. Sanoin äidilleni sivulauseessa olevani masentunut, johon hän ei juurikaan reagoinut mitenkään (ehkä hän ei kuullut), ja yhdessä vaiheessa meinasin, meinasin haluta keskustella menneestä. Ehkä se olisi avannut välejämme hiukan. Kuka tietää...


Kuitenkin oli harvinaisen hienoa vain röhnöttää sohvalla katsellen leffaa sisko kainalossani. Kenties läheisyys aktivoi tuon ylitsevuotavan onnellisuuden tunteen jota nyt tunnen. Kämpille palatessani kuitenkin tunsin oloni väsyneeksi, luultavammin sosialisoinnin takia. 


Toiseen asiaan: On harvinaislaatuista, miten paljon yksi katse voi muuttaa ihmistä. Yliopiston käytävää pitkin kävellessäni sain katseen eräältä ihmiseltä. Olen ollut hänen kanssaan samoilla luennoilla jo viime vuodesta asti, mutta vasta nyt huomasin hänen huomaavan minut, aivan kuin ensimmäistä kertaa. Typerää, tiedän, mutta ihastuin tuohon ihmiseen pelkän tuon tapahtuman johdosta. Ehkä tulkitsen tuon eleen väärin, ehkä hänellä ei ole mielenkiintoa minua kohtaan. Pikainen stalkkaus ystävämme Facebookin avustuksella  (säälittävää, tiedän)  paljastaa, että hän luultavasti on sinkku, kun aiemmin oli luultavasti parisuhteessa. Luultavasti. Liian monta muuttujaa. Ensi viikolla saan mahdollisesti tilaisuuden tutustua häneen. Olen optimistinen, vaikka itsevarmuuteni onkin luokkaa kenkä.

Hassua on, että itselläni ei (tietenkään) ollut minkäänlaisia tuntemuksia tuota henkilöä kohtaan, mutta tuollainen aivan arkipäiväinen tapahtuma, silmiinkatsominen (vaikkakin melko pitkä sellainen) voi tuoda tunnepyörremyrskyn näin jälkikäteen, muutaman päivän itämisajalla. Tykkään itsekin pelailla silmäpeliä ihmisten kanssa, siten kun voi havaita ihmisiä, jotka mahdollisesti ovat kiinnostuneita. En tietenkään välttämättä uskaltaisi lähestyä, jos joku vastaisi silmäpeliin (kuten on käynytkin), mutta tuon henkilön kanssa en ole sitä tehnyt. Ikinä. Nyt hän "aloitti" sen, joten olen luonnollisesti aivan sekaisin.

Tänään tuntuu flow olevan sitä luokkaa, että aion kirjoittaa toisen, ehkä huomisen postauksen heti tämän jälkeen.

Miten muut näkevät masennuksen

Tänään mietiskelin Tales of Mere Existencen siivittämänä miten ne, jotka eivät ole koskaan olleet masentuneita, näkevät ja kokevat masennuksen. Jos kertoo jollekulle olevansa masentunut, saattaa saada olevinaan "hyviä" neuvoja siihen, miten selvitä siitä. "Pitää keskittyä positiivisiin asioihin eikä ajatella negatiivisia asioita". Tai pahimmillaan saattaa vastapuoli sutkaista, että "sinullahan on kaikki niin hyvin, ajattele vaikkapa Afrikan lapsia".

Toki kuka tahansa jonkinasteisesta masennuksesta ikinä kärsinyt tietää, että kun iskee huono kausi niin ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan positiivisesti. Tätä ei tietenkään "normaali" ihminen pysty käsittämään, kun itsellä asiat ovat niin hienosti ja moista alakuloisuuden alhoa ei ole ollut edes näköpiirissä. Tietyllä tavalla on huvittavaa, että ihmiset reagoivat noin. Jos jollakulla on jalka murtunut, eihän hänellekään sanota "kävele". Miksi siis masentunutta pitäisi kehottaa keskittymään positiivisuuteen, jos hän ei siihen pysty?

Jälkimmäinen tapaus on pahempi: Siinä siirretään syy masennuksesta masentuneelle itselleen, hänen "heikkoudelleen": "Ei sinulla ole asiat huonosti, ryhdistäydy." Vaikka tarkoitus on tietysti sama kuin aikaisemmassa, eli se, että keskitytään kaikkiin positiivisiin asioihin, mitä elämässä on (ja mitä Afrikan lapsilla ei ole), on tämäkin heitto melkoisen tarkoituksenvastainen ja saattaa pahentaa masennusta.

Ymmärrän kyllä, että kun ei ole itse kokenut mitään mielenterveydellisiä ongelmia, voi olla vaikea käsittää niiden ihmisten mielenliikkeitä, joilla sellaisia on. En itsekään väitä ymmärtäväni täysin kaikkia mielenterveyden oikkuja, esimerkiksi OCD:ta, mutta en usko, että tuota sairautta kärsivälle ihmiselle on syytä mennä vittuilemaan hänen käytöksestään. Myöskin tulkinta siitä, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa sanomalla olevansa masentunut saattaa vaihdella ihmisestä ihmiseen. Jotkut voivat mieltää masentuneisuuden surullisuutena, jolloin positiivinen ajattelu saattaa auttaa, joten sen ehdottaminen ja siihen kannustaminen on "normaalia", kun taas toiset pystyvät ymmärtämään koko masennuksen harmaan spektrin.

Pahimmillaan masennus kuitenkin nähdään laiskuutena ja velttoutena, mikä on aivan sairas näkemys. Toisen ihmisen tuskaa ei voi nähdä eikä kokea, joten tuomitseminen pelkkien luulojen ja ennakkokäsitysten varassa on helvetin typerää.

Tajusin juuri, että olen tehnyt vastaavan postauksen aikaisemmin melko samanlaisilla esimerkeillä ja sananvalinnoilla (Ajatuksia anoreksiasta). Ehkä tässä alkaa tulla jonkinlainen raja vastaan; ei keksi enää mitään uutta kirjoitettavaa.

Sitten kun postaukset ovat enää parin rivin pituisia saatan suorittaa eutanasian blogille.

Kokemattomuuden taakka

Haluaisin tehdä niin paljon kaikkea, mutta vapaa-aika on aina niin tuskallisen rajallinen. Lomalle kaipuu on suuri, mutta onneksi kohta koittaa hetkellinen vapaus.


Oma kokemattomuuteni parisuhdeasioissa nousi jälleen tietoisuuteen, kiitos aikaisemmin mainitseman nettitreffailun uudelleen aloittamisen. En oikein ymmärrä treffailun dynamiikkaa sinänsä, tai että miten ihmiset uskaltavat ylipäätään lähestyä toisiaan sekä fyysisesti että henkisesti. Varsinkin fyysinen osuus vaikuttaa ylitsepääsemättömän vaikealta itselleni, ellen tunne toista hyvin. Kuinka sitten voi vaikuttaa itsevarmalta ja "miehiseltä", jos ei kykene toteuttamaan kaikkia siihen vaadittavia asioita? Ehkä minun ei sitten tarvitse olla ylimaskuliinen tai sen sellaista. Ehkä kelpaan omana itsenäni.

Muutenkin tietyllä tavalla pelkään, että jos joku ihminen kiinnostuu minusta, hän tulee jossain vaiheessa pettymään ja lakkaa olemasta kiinnostunut. Tämä on tietysti ihan helvetin tyhmä ajatus, sillä jos jollakulla on tunteita toista kohtaan, ei se luultavasti kovinkaan helposti tule muuttumaan. Miksi oikeastaan kiinnostuisin sellaisista ihmisistä, jotka eivät hyväksy minua itsenäni? Ihmismieli on kummallinen.

Itsevarmuuden puute toki vaikeuttaa huomattavasti kaikenlaista toimintaa. Ehkä myös lapsuuden traumat vaikuttavat siihen, etten luontevasti osaa olla fyysisessä kontaktissa juuri kenenkään kanssa. Kenties jokainen tuntee niin, ettei kosketus tule luonnostaan. Kenties itsevarmuus onkin juuri sitä, että uskaltaa tehdä sen, mikä on oman turvallisuudentunteen ja mukavuusalueen ulkopuolella.

Kuinka tuota itsevarmuutta sitten voisi kehittää? Takanani painaa edelleen kokemattomuus, ja sen taakka on suuri. En osaa tuntea omanarvontunnetta. Pidän vain toivoa yllä siitä, että joskus, jossakin oikeassa tilanteessa, pääsen eroon noista kantamistani taakoista. Ehkä sitten pystyisin hyväksymään itseni.


Tietenkin tuollainen ajattelu on täysin väärä. Asetan ehtoja omalle onnellisuudelleni. Jos en osaa rakastaa itseäni nyt, miten yhtäkkiä pystyisin niin tekemään noiden taakkojen jäädessä taakse?

Tällaista tänään.

Hyvät ja huonot uutiset

Meinasin unohtaa kirjoittaa tänään, harvinaista kyllä. Usein sepustusurakka saattaa jäädä myöhälle, mutta unohtaa en ole koskaan tainnut. Kerrankos tällaista. Vietin tänään täysin työttömän päivän katselemalla TV-sarjaa, joka on ollut pitkään jonossa. Ehkäpä tuo vei ajatukset melko kauas, jolloin blogipostauskin meinasi jäädä unholaan. Hyvä näin, toisinaan. Ylipäätään tänään on ollut virkeä ja varsin hyvä olo pitkien yöunien jälkeen. Kenties pitäisi lääkkeiden avulla korjata rytmi kokonaan kuntoon niin, että viikonloppunakin heräisi aikaisin. Turha toivo, luulen. Herätyskello lentää seinään aina, kun tietää, ettei tarvitsisi herätä.


Olen viime päivinä toiminut melko aivot narikkaan -periaatteella. En ole pohdiskellut sen kummemmin asioita ja olen höllentänyt työtahtia melkoisesti. En ole aloitellut "ylimääräisiä" projekteja niin kuin usein teen, kun muut työt on tehty. Demonikin on pysynyt poissa melko hyvin. Usein toimettomana ajatukset karkaavat huonoille poluille, mutta kenties passivoiva viihdekin toimii paholaisenkarkottajana.


Siinä hyvät uutiset. Huonot uutiset: Eksyin jälleen nettitreffailun ihmemaahan. En tiedä mikä saa aina palaamaan tuohon tarkoituksenhakuiseen palveluun, jossa itsensä markkinointi on arkipäivää ja keskustelu usein melko ontuvaa. Koska se on helppoa, kenties. Ei tarvitse oikeasti jutella kenellekään - sosiaalisesti rajoittuneen ihmisen märkä uni. Mieluummin juttelisin kuitenkin kasvokkain, mutta kenties nettikirjoitteluunkin voi oppia. No, pitää toivoa, etteivät mahdolliset vastoinkäymiset vie mieltä alas liiaksi, olenhan melko hyvin toipunut viimeisimmästä takaiskusta. Vaikka ainahan sinkkuuden haamu kummittelee taustalla. Ei tuossa palvelussa ole tältä seudulta kuin yksi oikeasti kiinnostava ihminen, johon ehkä haluaisi tutustua, mutta kenties, kenties.

Koskapa en saa mitään muuta järkevää kirjailtavaa mieleeni, on järkevintä lopettaa.

Väsymys, kaveruus ja menneisyyden roolit

Väsyttää, muttei saa nukutuksi. Onneksi loma koittaa kohta, ja luennotkin alkavat olla loppumassa ennen tenttiviikon käyntiin pamahtamista. En tiedä, vaikuttaako syksyn pimeys virkeyteeni vai kenties unilääkkeiden aiheuttama unen katkonaisuus vai sittenkin elämän tyhjyyden tunne. Eilen kehittelin mielessäni jotakin tekemistä jokaisen ystäväni ja kaverini kanssa. Kenties joululomalla saan tilaisuuden sitten viettää aikaa heidän kanssaan, jolloin nuo suunnitelmat voisi toteuttaa: Tuon kaverin kanssa voi katsoa leffaa, tuon kanssa lähteä oluelle, tuon kanssa pelailla jotain.

Toisinaan pidän minusta välittäviä ihmisiä tietyllä tavalla itsestäänselvyytenä. En useinkaan ota yhteyttä kavereihini, ystäviini kylläkin, perheenjäseniin harvoin, ellen tarvitse jotakin (paitsi toiseen veljeeni, jonka kanssa vietän aikaa muutenkin). Kavereille olen se, jolle soitetaan, ja joka useimmiten on valmis lähtemään mihin tahansa milloin tahansa. Arvostan toki heidän seuraansa, mutta koska en tunne oloani täysin omaksi avoimeksi itsekseni heidän seurassaan, olen harvoin se, joka ehdottaa tapaamista. Tästäkin olen kirjoittanut aikaisemmin.

Ehkä nimenomaan noiden ihmisten kanssa tulisi viettää enemmän aikaa, jos kaverisuhde vaikkapa kehittyisi ystävyydeksi. Kuitenkin nuo henkilöt ovat tuttuja jo pitkän ajan takaa, yksi ala-, yksi yläkoulusta. Alakoulukaveri on vanhin tuttuni. Yhdessä vaiheessa olimme ystäviä, pystyimme juttelemaan melkein mistä tahansa yläasteen angstivuosinakin. Kuitenkin kotiolojeni takia tulin yhä sulkeutuneemmaksi, ja kun muutimme kauemmas, ei hän kaivannut perääni, enkä itsekään juuri osannut poistua yksinäisyyden kuplastani. Totuin yksinäisyyteen, pidin sitä vakio-olotilana. Vasta myöhemmin avauduin jälleen, ja kuin onnen kaupalla entinen narsistiystäväni otti kerran hänet mukaansa käymään kotonani. Vanha ystävyys ei kuitenkaan syttynyt heti, ja kaverisuhteen uudelleenkehittyminenkin vaati aikaa.

Yläkoulukaverini kanssa välit pysyivät, koska siirryimme samaan lukioon. Hän oli ainoa henkilö, jonka kanssa vietin aikaa lukiossa. Sinnittelin ensimmäisen vuoden jotenkin tekemättä minkäänlaisia yhteyksiä muihin luokkalaisiini, joten tuo kaverini kannatteli minut läpi tuon harmaan vuoden. Lukion toisella osasin jo avautua. Ilmeisesti kesällä tapahtui jotain merkittävää, mutten tiedä, mitä. Muutimme pois toisen myrkyttämästä kodista, vaikka hän ei ollutkaan enää ollut maisemissa aikoihin. Kenties tuo maisemanvaihdos auttoi avautumisessani: Oli kuin ilmapiiri olisi muuttunut täysin, ja entinen, sulkeutunut minä olisi jäänyt taakse. En kuitenkaan muista noista ajoista juuri mitään, joten en voi sanoa varmaksi, miksi koin niinkin radikaalin transformaation.

Outoa onkin, että ne ihmiset, jotka olen tuntenut pisimpään, eivät ole kovinkaan läheisiä minulle: Äitini on minulle melko tuntematon, sisarusten kanssa ei voi jutella henkeviä, vanhimmat kaverini ovat joko jättäneet minut tai minä olen heidät jättänyt, lukuunottamatta noita kahta. Kenties nuo ihmiset muistuttavat itseäni vanhoista huonoista ajoista, joten he ikään kuin vievät minut takaisin vuosien taakse siihen minään, joka tuolloin olin. Äitini on aina ollut läsnä, joten hänen seurassaan olen se sulkeutunut poika, joka yritti selvitä. Sisarusten kesken olen selviytyjä, niiden traumojen jakaja, joista ei puhuta. Alakoulukaverini kanssa muistan yksinäisen itseni, joka haihtui pois kuvioista. Yläkoulukaverini muistuttaa minua siitä ihmisestä, joka oli kahden niin erilaisen elämän välitilassa, entisen elon ja odottamattoman suuren muutoksen.


Ei siis ihme, miksi en tunne itseäni aina itsekseni noiden ihmisten seurassa, jos palaan aina takaisin siihen rooliin, jota kulloinkin pidin yllä.

Menneisyys

Näin yöllä unta, että tapoin toisen. Hän uhkaili jotakuta, en muista, ketä, varmaankin siskoani. Tiesin, että hän bluffaa, että hän ei uskaltaisi erittäin huonolla narsistin itsetunnollaan tehdä mitään, joten lähestyin häntä itsevarmasti uhkailuista huolimatta. Hän hämmentyi, sain hänen pitelemän veitsen käteeni ja viilsin, viilsin. Hän jäi maahan vuotaamaan kuiviin, kun kävelimme pois siskoni kanssa.


Tuollaista itseluottamusta olisin tarvinnut nuoruudessa, kun kohtasin epäoikeudenmukaisuutta, varmuutta puuttua asioihin huolimatta siitä, miten paljon henkistä koettelemusta se olisi vaatinut. Mutta en tiennyt, millainen on oikea perhe; en osannut kyseenalaistaa henkistä väkivaltaa. Lapsena kohdattu kaltoinkohtelu onkin kauheinta, koska ei pysty puolustautumaan, eikä välttämättä edes tajua, että joku tekee väärin. Nyt kannan mukanani vääristyneitä ajatusmalleja, jotka jatkuvasti yrittävät viedä minut kurimukseen. Menneisyyden taakka on raskas kannettava, vaikka en pitkään aikaan tajunnut, että ongelmani ovat sieltä peräisin. Tuon asian tajuaminen on helpottanut suunnattomasti: En ole vastuussa näistä ajatuksista, en ole "ansainnut" niitä. Toisen tyrannia on ne aiheuttanut, ja vain hän on niistä vastuussa. Itsesyytökset siitä, että minulla on itsesyytöksisiä ajatuksia on siis väärä.


Pahinta on, että hän ei tule koskaan kärsimään teoistaan tarpeeksi. Toki tuo on täysin subjektiivinen ilmaisu, mutta se, että tuhoaa toisen (tässä tapauksessa usean) ihmisen mahdollisuudet terveeseen kasvuympäristöön vaikuttaa ihmisen tulevaisuuteen merkittävästi, joten mielestäni mikään rangaistus ei ole kyllin ankara. Tietenkin tervettä ajatusmallia voi rakentaa myöhemmälläkin iällä, mutta kynnys lähteä psykiatrin luokse on suuri. Toki yksinkin voi pärjätä, ja koska olen tuohon itsenäiseen olemiseen niin tottunut, olen rakentanut itselleni keinoja "parantaa" itseäni. Tiettyjä tunnelukkoja minulla on ja olen kasvanut melko "tunnottomaksi" tietyssä mielessä, mutta olen selvinnyt.

En tiedä, voiko kamalasta menneisyydestä päästä kokonaan yli edes ammattilaisen avustamana, vai onko kyseessä pikemminkin koko elämää raskauttava aspekti, joka kummittelee taustalla. Ihminen kuitenkin sopeutuu lähes mihin vain. Resilienssi toki vaihtelee suurestikin ihmisten välillä, ja kenties olen siinä mielessä "kovimmasta" päästä. Kuitenkin tiedän itsekin, että hyötyisin varmasti psykiatrikäynnistä, tai edes psykologille näistä asioista juttelemisesta.

Miksi siis kiellän itseäni auttamasta itseäni?

Mielipiteet

Jotkut ihmiset kokevat muiden mielipiteet uhkana itselleen, tai sitten en vain käsitä, miksi esimerkiksi YouTube-videoon heitettyyn trollaukseen vastataan ikään kuin se olisi maailman suurin epäkohta. Mitä merkitystä yhden täysin tuntemattoman ihmisen mielipiteellä on tässä valtavassa maailmassa, ja miksi se koskettaisi juuri sinua? Miksi pitäisi nousta puolustuskannalle, jos joku ajattelee, että suosikkibändisi musiikki on paskaa? Ymmärrän sen, että jos tuollaisen kuulee jonkun sinulle läheisen ihmisten suusta, on tietty tunnereaktio oikeutettu ja täysin normaali, mutta miksi muutama merkki tietokoneen näytöllä vaikuttaisi millään lailla, paitsi jos hyökkäys kohdistuisi sinuun itseesi?


Ehkä kyse on vain temperamenttieroista. Saatan olla aiemmin maininnut, että en juurikaan menetä malttiani helposti. Toisinaan turhaudun ja se näkyy vetäytyväisyytenä, mutten oikeastaan koskaan ole raivonnut kenellekään (ehkä pitäisi), kun taas toiset kiihtyvät nollasta sataan muutamassa hetkessä oikean ärsykkeen sattuessa kohdalle. 

En ole koskaan ymmärtänyt myöskään mielipiteenvaihtoa internetitse, sillä en juuri näe, että tuollaisella olisi minkäänlaista vaikutinta mihinkään, oli sitten kyseessä poliittinen keskustelu, uskonnollinen debaatti tai vaikkapa se, että mikä pelikonsoli on paras. Politiikkakin pohjautuu lähinnä mielipiteisiin siitä, miten yhteiskuntaa pitäisi hallita, usko on henkilökohtainen tunnetila, jonka harvoin pystyy kumoamaan rationaalisuudella, ja pelikonsolin parhaus on sanan varsinaisessa merkityksessä mielipide. Mitä keskusteltavaa siitä on? "Mielestäni X on parempi kuin Y." "Ei, Y on parempi kuin X, koska blaablaablaa." "Ei, X:ssä on parempi nönnönnöö kuin Y:ssä." Ad infinitum.

En toki tarkoita, etteikö mielestäni olisi kiintoisaa kuulla muiden näkökantoja relevanteista asioista, päinvastoin. Tietyllä tavalla muiden näkökannoista saa referenssiä omiin mielipiteisiin, ja osaa sitten kyseenalaistaa ne. Parhaimmassa tapauksessa huomaa itse omat virheensä ajattelussa, mikä johtaa tietynlaiseen valaistumiseen, mutta en juuri näe pointtia siinä, että lähtee käännyttämään toista omien mielipiteiden mukaiseksi. Miksi minun mielipiteeni olisi yhtään sen parempi kuin tuon toisen, ja mitä merkitystä on sillä, vaikka olisikin? Onko tuon toisen ihmisen mielen muuttaminen tai sen yrittäminen oikeastaan merkityksellistä; entä jos olenkin itse "väärässä"?

Opinions are like assholes; everybody has one.

Aktiivisuus/passiivisuus kommunikoinnissa

Olen havainnut, että kaikenlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä on tietyssä mielessä aina kaksi roolia, jotka voi ottaa: aktiivinen ja passiivinen. Aktiivisen roolin ottaja heittää asoita ja teemoja, joista keskustella, kyselee ja yrittää viedä keskustelua eteenpäin. Passiivinen taas kommentoi toisen ilmi tuomia aiheita, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Tietenkään emme "valitse" roolia, vaan se tapahtuu alitajuisesti, ja usein se voi vaihtua, kun kommunikointi kestää tarpeeksi pitkään. Esimerkiksi hitaasti lämpenevillä ihmisillä, kun keskustelua on käyty tarpeeksi ja/tai kun keskustelukumppani on tullut tutuksi, saattaa tapahtua dramaattinenkin muutos passiivisesta aktiiviseksi. Nuo roolit eivät tietenkään kerro mitään toisen motiiveista. Passiivinen osapuoli ei aina halua, että toinen tukkii turpansa ja loikkii muualle häiriköimään, vaikkei puhukaan.

Itse olen tutussa ryhmässä passiivisesti aktiivinen: Kun joku kertoo jonkin jutun, olen usein ensimmäisenä kommentoimassa, mutta en itse juurikaan nosta asioita esille. Tuntemattomassa ryhmässä otan usein passiivisen roolin, enkä juurikaan puhele, paitsi jos ryhmä on tarpeeksi pieni. Kahdenkeskisessä kanssakäymisessä olen yleensä aktiivinen: Usein kyselen tutuilta asioita, joita he ovat maininneet, tai että miten viikonloppu meni ja tuon tuollaista small talkia. En ole huomannut muiden kyselevän itseltäni tuollaisia juuri koskaan. Ehkä en kerro itsestäni tarpeeksi asioita, jotta niistä voisi kysellä, tai sitten muut eivät ole tottuneet utelemaan tuollaista.

En useinkaan kerro siitä, mitä olen edellisenä päivänä tehnyt, sillä useimmiten päiväni noudattavat samaa kaavaa. En pysty mainitsemaan mielenkiintoisia asioita, mitä olen internetin ihmemaasta löytänyt, sillä muistini on erittäin huono (ja useinkaan en löydä mitään, sillä en selaile foorumien kaltaisia paikkoja tai muita sellaisia, joissa niihin törmäisi). Ehkä nuo asiat hiukan rajoittavat omasta itsestäni kertomistani: En vain yksinkertaisesti muista kaikkea sitä, mitä ehkä haluaisin jakaa ihmisten kanssa, ja useinkaan ei ole mitään, mitä jakaa. Siispä on helpompi vain jutustella toisen osapuolen asioista ja yhteisistä kursseista, tapahtumista jne.

"Yksityiselämäni" on tuossa mielessä melko individualistista. Muut jakavat asioita, joita itselle tapahtuu tai joita löytää internetistä, vaikkapa hauskoja videoita, kun itselläni ei juuri ole, mitä jakaa. Muilla on jonkinlaista aktiviteettia asunnossaan vieraita varten, kun itselläni ainoa asia, jonka jakaa muiden kanssa, on keskustelu ja shakkilauta. Siispä on helpompaa vain lähteä muualle sosialisoimaan eikä kutsua muita kämppääni. On siis ikään kuin kaksi minää: Sosiaalinen ja aktiivinen sekä omassa kuplassa oleva ja passiivinen.


Kenties jokaisella ihmisellä on jonkinlainen kaksijakoisuus elämässään yksityisen ja julkisen välillä, ja ne peilautuvat sitten sosiaalisiin tilanteisiin aktiivisuutena tai passiivisuutena. Facebookia joka tunti päivittelevä ihminen voi todellisuudessa olla hyvinkin sulkeutunut kommunikoinnissa, kun taas hyvinkin ulospäinsuuntautunut suupaltti saattaa viettää kaiken vapaa-aikansa yksin.


Ajatus karkasi, joten aasinsiltaa hyvään lopetukseen ei ole.

Tunteiden piilottaminen

Ihmisen käytös on joskus näkyvä tekijä ihmisen sisäisestä maailmasta jollakin hetkellä. Varsinkin suurten tunnekuohujen aikaan on pääteltävissä henkilön mielentilasta jotain, sillä elekieli alitajuntaisesti muuttuu mukailemaan tuota vallitsevaa tilaa. Kuitenkin useimmiten peitämme itsestämme negatiiviset tunteet emmekä juuri paljasta niitä kanssaihmisille tiettyjen sosiaalisten normien takia. Koska emme ole tottuneet siihen, että niitä osoitetaan, emme aina huomaa ihmisten tarpeita, vaikka toinen niistä nonverbaalisesti yrittäisi viestiäkin.


Uusien tuttavuuksien seurassa on lähes mahdotonta sanoa, milloin toisella ei ole kaikki kunnossa, sillä toisesta ei ole muodostunut jotakin standardia, johon verrata hänen käytöstään. Hyvienkään ystävien ahdinkoa ei aina huomaa, vaikka silloin pitäisi olla jo suhteellisen hyvä käsitys toisen tavoista. Masennuksessa pahinta on, että usein tuo olotila on vallitseva, joten on hyvin vaikea huomata, että toisella on paha olla, kun on tottunut siihen, että toinen on "surumielinen persoona". Toki sen pahentuessa oireet voivat toki ilmetä näkyvämminkin.

Pahimmassa tapauksessa masentunut henkilö ei itse koskaan varsinaisesti paljasta sitä toisille, vaikka vastaanottavia henkilöitä, kuulijoita ja tukijoita varmasti löytyisi, sillä tuo tauti itsessään kieltää henkilöä hakemasta apua. Kun itsesyytöksestä ja omasta arvottomuudesta tulee normi, tuntuu, ettei ole oikeutettu apuun, että ansaitsee nuo tuntemukset ja myrkylliset kognitiot. Kuitenkin jokainen ansaitsee voida paremmin, ja jokaiselle on olemassa joku, joka kuuntelee, vaikkei siltä tuntuisi.

Siispä seuraavan kerran, kun joku kysyy "Miten menee?", vastaa rehellisesti. Jos ahdistaa, kerro siitä. Jos masentaa, puhu. Jos on hyvä fiilis, sano se. Parhaimmassa tapauksessa tuo ihminen kuuntelee ja yrittää tukea kykyjensä mukaan. Pahimmassa tapauksessa hän ei osaa suhtautua asiaan, mikä ei tietenkään tarkoita, ettei hän haluaisi auttaa tai että hän ei pidä sinusta. Joillekin ihmisille tuollainen voi tulla puun takaa, ettei toisen käytös siitä millään tavalla kieli, jolloin on hankala äkkiseltään ryhtyä analysoimaan tuota uutta dataa samalla, kun yrittää auttaa. Kuitenkaan hävittävää ei ole, sillä puhuminen auttaa aina.

Tunteet ovat kuitenkin oleellinen osa ihmisyyttä, joten on jokseenkin outoa, että niitä pyritään tukahduttamaan. Kuitenkin tunteiden osoittaminen pitäisi suhteuttaa oikein: Kaupan kassalle tiuskiminen ei ole rakentava tapa purkaa pahaa oloa.


Tulipa laimean oloinen teksti, mutta menköön näin kiireiltana.

Vapaaehtoistyöhön (?)

Viime yön nukahtamislääkekokeilun myötä päädyin sitten siihen, että pillereiden voimalla mennään. Yllättävän nopeavaikutteisia, puolessa tunnissa taju on jo poissa.


Olen miettinyt ilmoittautumista vapaaehtoiseksi työntekijäksi SPR:lle, siellä kun olisi yksi kiinnostava projekti odottamassa lähtölaukausta ja vapaaehtoisia ilmoittautujia. Kynnystekijänä lienee itsellä ajan puute. En vain yksinkertaisesti välttämättä ehtisi opiskella ja tehdä noita juttuja vielä lisäksi. Lisäksi projektiin pitäisi sitoutua pidemmäksi aikaa, enkä tiedä, olenko seudulla vielä ensi lukuvuonna, tai että miten pitkään projekti ylipäätään kestäisi.

Ehkä nuo kuitenkin ovat vain tekosyitä oman jännityksen peittämiseksi, sillä tietenkin uudet sosiaaliset tilanteet jännittävät, varsinkin sellaiset, joissa ei ole ketään tuttua tai edes jotakuta, jonka olisi joskus nähnyt. Tai ei oikeastaan jännitä, vaan se fakta, että tiedän, etten saa sanaa suustani tuollaisissa tilanteissa on harmillista. Toisaalta, eipä kai ylenpalttista suulautta voi olettaakaan kaikista. Persoonaani en voi muuttaa, mutta omista rajoittavista ajatuksista voi luopua. Tiedän, että pienissä ryhmissä osaisin olla luontevasti, mutta tuon projektin osana pitäisi viettää aikaa melko isoissa piireissä, joissa taas jäädyn täysin, joka osaltaan ahdistaa. Kuitenkin lupasin itselleni tarttua uusiin tilaisuuksiin, joten ehkä ilmoittaudun.

Oikeastaan suurin tekijä on varmasti se, että itselleni tulee aina alemmuuskompleksi, kun muut ovat niin sanavalmiita ja yliekstrovertteja. En tiedä miksi, sillä olen sinut oman persoonani kanssa, mutta tuollaiset tilanteet aina aktivoivat tiettyjä ajatuksia, mikä pahimmassa tapauksessa vie mielen alas. Ehkä tuosta kuitenkin pääsisi eroon, kun tarpeeksi viettäisi aikaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Pitäisi vain muistuttaa itseään siitä, että elämä on lyhyt ja jos ei uskalla uskaltaa, niin elämä saattaa hyvinkin vilahtaa ohi rutiininomaisessa puurtamisessa. Vanhana kaduttaa, kun nuorena ei uskalla.


Tosin tuota ei tietenkään aina tässä hetkessä ymmärrä, ihminen kun on mukavuutta haluava olento.

Väsymyksestä & uniongelmista

En ole pystynyt sopeutumaan yliopistoelämässä kahdeksan aamuihin. Ikinä. Huomaan sen taas, kun joutuu heräämään useana päivänä liian aikaisin. Voimat on niin loppu, että kommunikoinnista tulee pintapuolista ja ajatus junnaa paikoillaan. Illalla on sitten niin virkeä olo, että jaksaisi tehdä mitä vain, mutta pitäisi käydä nukkumaan. En edes tiedä, miksi edes yritän aikaisia herätyksiä, kun ei ole mikään välttämättömyys lähteä istumaan luennolle tuohon aikaan. Aivan yhtä hyvin voisin opiskella asiat illalla omin avuin. Niin aionkin jatkossa tehdä, ennen kuin poltan itseni loppuun. Ehkä tuo vaikuttaisi myös mielenterveyteen edullisesti.

Lukiossa vielä "jaksoin" herätä tuohon aikaan, käytännössä siksi, että oli läsnäolopakko. Toki muistelen, että olin aivan yhtä väsynyt silloinkin, ja kenties masentuneempi. Ehkä masentuneisuuden tunne ja väsymys kulkevat käsi kädessä: Masentaa, kun väsyneenä ei jaksa sosialisoida eikä ajatus kulje, jolloin haitallisia ajatuksia ei osaa torjua. Ei osaa ajatella asioita kirkkaasti, kaikilta näkökannoilta.


Olen kokeillut unilääkkeitä (tai nukahtamislääkkeitä), mutta tuntuu, että ne tuovat tokkuraisen olon päivällä. Tosin tokkurainen olen myös, jos olen nukkunut liian vähän, joten vaikutus on plus-miinus nolla. En sitten tiedä, kumpi on parempi: Kemiallinen, normaalipituinen uni vai lyhyempi, luonnollinen uni. Pitäisi tehdä pitempi testi noilla pillereillä, jos tuo tokkuraisuus johtuukin vain "liiasta" unesta. Siispä on kaksi järkevää lähestymistapaa uniongelmaani: Joko nukun pitempään, noiden kahdeksalta alkavien luentojen yli, tai sitten pillereiden avulla menen aiemmin petiin ja herään sitten kahdeksaksi.

Hankalaa on toki, että on jo tottunut vääränlaiseen rytmiin: Olen koonnut illalle kaikki aktiviteetit. En tosin edes tiedä, onko tämä oikeastaan rytmistä kiinni. Niin kauan kuin muistan en ole kyennyt nukkumaan ennen kuin kello lyö 12. Harvinaista on, että töihin piti herätä jo kuudeksi, ja tuolloin samanlaista tokkuraisuutta ei ollut. Toisaalta, silloin tuli liikuttua koko päivän eikä tarvinnut ajatella. Luennoilla pitää jaksaa olla paikoillaan ja keskittyä, ja vapaa-aikoina tehdä vielä lisää opiskelua. Ehkä koko päivän hyppely ei olekaan kuormittavampaa kuin opiskelu.


Puhumattakaan opiskelijabileiden jälkeisistä krapula-aamuluennoista.

Suorittamisesta

Pläähplööh. Taas tuli tunne, että elämä on vain suorittamista. Miksi otan osakseni näin paljon töitä? Omalta osaltaan tämäkin kirjoittaminen on tietyllä tapaa "työtä", olenhan sitoutunut tähän noin vuodeksi. Tänään ei kuitenkaan tee mieli kirjoittaa, mutta pakotan itseni. Onko tuollaisessa oikeastaan mitään järkeä? Loppujen lopuksi työ ei tekemällä lopu. Aina on jotain uutta, jota pitäisi tehdä. Rakennan elämäni liiaksi velvollisuuksien varaan, luulen. Mitä oikeastaan jää käteen siitä, että hoidan opiskeluni nopeasti ja työllistyn? Olen tuolloinkin vain rattaan osa, suorittaen velvollisuuteni huolimatta siitä, mitä itse haluaisin tehdä.


Nyt haluaisin katsoa jotakin tv-sarjaa. Ja aionkin. Kunhan saan tämän tehdyksi. Oikeastaanhan en ikinä määritellyt itselleni, kuinka pitkiä näiden tekstien pitäisi olla. Sama olisi lopettaa tähän. Mutta en voi, en voi. Jokin saa sormet jatkamaan näpyttelyä ajatuksenvirran siivittämänä. Automaatio, kenties. Nyt ei sentään ole OOB-tunnetta. Tietynlaisen flow'nhan voi saavuttaa, ja tekstiä tuntuu tulevan tyhjästä. Useimmiten tuollaiset ihmiset ovat taiteellisia. Itseäni se ei koske. En osaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Tai en tiedä: Olen aina luovuttanut. Kun luen sepustuksiani, tunnen lähinnä myötähäpeää. En osaa kuvailla runollisesti hahmoja, en onomatopoeettisesti maalailla äänikuvia ympäristöstä. Olen liian käytännönläheinen sellaiseen, luulen. Suoraan asiaan turhia jaarittelematta on lähestymistapani lähes kaikkeen.


Määräänkö oman arvoni sillä, miten paljon työtä saan aikaan? En tiedä. Pakenenko masennusta? Kyllä, aivoille ei jää resursseja heittää paskaa niskaani. Nautinko työstä? Kyllä.


Mikä sitten on vikana? Työ ei saa tulla itseisarvoksi. Vai saako? Sanotaan, että pitäisi tehdä työkseen sitä, mitä tekisi, jos raha ei olisi ongelma. Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, ja pystyisit silti elättämään itsesi? Mitä oikeastaan haluan tehdä?


Kaiketi tätä samaa, kunhan en rutinoituisi liikaa.

Apokalypsi, ja hyvä päivä

Jälleen kerran näin sunnuntaihin tultaessa masentuneisuus on kadonnut lähes täysin. Ilmeisesti tuttu viikon aaltoilumalli on tullut takaisin: Maanantaista perjantaiaamuun loistava fiilis, perjantai-iltana iskee lähes täydellinen lamautuminen, jota sitten lauantain aikana korjaillaan ja sunnuntaina ollaan taas täydessä toimintavalmiudessa. Nyt tuo romahdus tuntuu jälleen varsin kaukaiselta, enkä tunne syytä hakea apua. Tunnistan itsestäni kuitenkin sen, että on ollut jokin syy, jokin sanoinkuvaamaton ahdistuksen tunne, jonka takia olen sitä kuitenkin miettinyt. Teenkin nyt lupauksen itselleni, että jos tilanne ei ole parantunut jouluun mennessä, aion jälleen käydä pitämässä pienen keskustelutuokion psykologin kanssa.

Tänään kirjoittaminen jäi jälleen varsin myöhäiselle ajalle, osasyynä opiskelu, osasyynä sosialisointi. En ole ehtinyt miettiä, mitä kirjoittaa, joten teksti tulee ajatuksenvirranomaisesti ja täysin spontaanisti, mikä on toki hyvä asia. Ajatus kulkee jälleen, demoni on palannut maan alle odottamaan uutta tilaisuutta laittaa mieleni heikoimmat osa-alueet roihuamaan helvetillisellä painostuksella.


Lähipäivinä Suomeen rantautunut myrsky saavutti myös tämän kolkan. Luonnon tuhoava voima näkyi täälläkin, ja usein kuuli erinäisten hälytysajoneuvojen ujellusta kaoottisen tuulen ulvonnan seasta. Tuo sai pohtimaan asiaa: Mitä jos yhtäkkiä asuntoni päälle kaatuukin puu, jolloin koko kämppä tulee asumiskelvottomaksi? Mitä silloin tekisin? Toki, löytäisin tilapäisen asuinpaikan läheisteni luota, mutta mitä sitten? Joutuisin miettimään käytännön järjestelyt täysin uusiksi, luopumaan tästä täydellisen viihtyisästä kuplasta, jossa tykkään viettää aikaa. Tietenkään kyseessä ei ole maailmanloppu, mutta kun on niin tottunut tähän elämäntyyliin ja näihin puitteisiin, tulee väistämättä mieleen se, miten helposti kaikki voi järkkyä.


Tuo skenaario sai puolestaan pohtimaan sitä, miten paljon olemmekaan yhteiskuntana riippuvaisia internetistä, sähköstä, tai rahataloudesta. Jos joku noista komponenteista poistettaisiin, ei olisi enää samanlaista maailmanjärjestystä. Varsinkin monetaarinen apokalypsi vaikuttaa hirvittävältä: Jos yhtäkkiä raha lakkaisi olemasta minkään arvoista, jos pankkitilien saldo ei vastaisi mitään reaalimaailmassa, jos setelit olisivat vain hienoa paperia ja kolikot pelkkää romumetallia, miten oikeastaan selviäisimme? Kaikki toimii rahalla, enemmän tai vähemmän. Töitä ei tehtäisi, jos ei olisi takeita siitä, että työn arvo vastaisi jotakin, oli sitten kyseessä hyödyke tai palvelu. Raha on helppo vaihdannainen noiden välillä. Ruokapalkalla työn tekeminen toki onnistuisi, mutta ruokakin täytyy saada jostain. Mitä ruuantuottajille sitten annetaan vaihdossa? Raha vaikuttaisi tietysti myös sähkön saatavuuteen: Ei olisi järkeä tuottaa sähköä, jos siitä ei hyödy mitään, ja tietenkin sähkön tuottamiseen tarvitaan raaka-aineita, jota saadaan, millä muullakaan, rahalla. Väistämättä siis rahatalouden totaalinen romahdus vaikuttaisi myös siihen, miten pystyisimme elämään ylipäänsä, ei vain ravintoon.

Teoriassa tuon kaiken voisi järjestää, jos olisi jokin siirtymäaika, mutta täydellinen, yhtäkkinen kumous olisi kaoottista. En tiedä, miten tulisin itse käyttäytymään tuollaisessa poikkeustilassa. Olisinko yksi niistä, jotka ryöstäisivät kaiken mahdollisen, egoistisesti puolustaisin sitä, mitä pitäisin omanani? Vai olisinko joku niistä, jotka pitäisivät periaatteistaan kiinni viimeiseen asti, alistuen nälkään ja kurjuuteen? Kuinka nopeasti heittäisin kaiken etiikkani ulos ikkunasta selviytymisen vuoksi? Ihminen on eläin ja elämisen vaisto on määräävä tekijä, joten kuvittelisin sinnitteleväni melko pitkälle ilman moraalin rappiota, mutta varmasti sortuisin jossain vaiheessa.

Onko siis poikkeustilassa moraali toisarvoista? Esimerkiksi sodassa tapahtuu hirviömäisiä rikoksia ihmisyyttä kohtaan, mutta onko se oikeutettua? Kun ihminen poikkeutetaan normaalitilastaan, eli siitä, mihin hän on koko elämänsä aikana tottunut, pätevätkö silloin samat säännöt, vai muuttuuko elo vain selviytymiseksi, eläimelliseksi "voiton" tavoitteluksi? Pystyykö ihminen silloin olemaan inhimillinen?

Ehkä pohdin tätä joskus myöhemmin, sillä nyt tulee aikaraja vastaan.

Hiukan parempi päivä

Vähän parempi päivä. Ei ylitsepääsemätöntä tyhjyyden tunnetta. Pakotin itseni olemaan liiaksi jälleen rehkimättä, tietämättä itsekään, miksi. Ehkä haluan ehdollistaa itseni siihen, että en tarvitse jumalatonta työtaakkaa, jolla peittää omaa alakulo, vaan voin työskennellä ajatusten kanssa, päästä niistä yli. En kylläkään tänään ajatellut, en kykene ajattelemaan. Ei ole mitään, mistä aloittaa purkamaan tätä vyyhtiä pääni sisässä, sillä en itsekään tiedä, mikä on pielessä. Tai tiedän, mutta en sitä, mikä on erityisesti pielessä juuri nyt. On vain demonin aiheuttama painostuksen tunne, josta ei pääse eroon.


Niin, koska ajatus ei kulje, ei myöskään tekstiä tule samalla tavalla. Pitää keksimällä keksiä jotain, mistä kirjoittaa. Toki haluaisin kirjoittaa, mutta ei ole mitään sanottavaa. Olen selvinnyt tästä päivästä. Siinä kaikki. Asiat eivät tunnu samalta. Ei ole mitään tekemistä. Tai on, ääretön määrä mahdollisuuksia, mutta mitään ei tee mieli.

Miksi tunnen näin? Miksi tunnen tunnottomuutta? Alitajuisesti varmasti viime viikon edesottamukset painavat mieltä vieläkin alas, mutta haitallisia ajatuksia ei juurikaan ole. Tasaisen paksua ajattelemattomuutta, eloa ilman elämystä, automaattisia toimintoja. Taustalla pettymys itseä kohtaan, tulevaisuuden toivottomuus, muutoksen pelko ja kaipuu.

Odotan joulua. Peläten. Viime jouluna olin aivan helvetin masentunut. Vielä muutama viikko sitten odotin lomaa innolla: Vihdoin aikaa itselle, vapautus työstä. Näillä näkymin viime vuoden skenaario tulee toistumaan, jos nyt ei tapahdu jotain ihmettä tässä muutaman seuraavan viikon aikana. Ehkä tapaan jonkun erityisen ihmisen, ehkä tutustun johonkuhun, joka on ollut edessäni aina, mutta en vain ole nähnyt häntä.


Olin itsevarma, nyt en tiedä, pystynkö pitämään sitä yllä. Kaikki vaikuttaa toivottomalta. Jos itsetuntoni voi musertua näin helposti  joka kerta, vaikka kuinka vahvaksi sen olen olevinaan rakentanut, miten voin selvitä elämästä ilman kärsimystä? Jos mielialani voi heittelehtiä näin suuresti näin nopeasti, kuinka voin luottaa siihen, että onnen sattuessa kohdalle osaan pitää siitä kiinni?

Sanoja, sanoja. Ne eivät auta, tarvitaan jotain jykevämpää, jolla demonin saa pois päästä.

Huda huda

Jos vapaapäivän on tarkoitus olla päivä rentoutua ja tuulettaa ajatuksia, niin tämä ei ollut sellainen päivä. Koska masennus. 

Lamaannuskohtaus, jossa tyhjä olo. Täysin. Ei ollut mitään, ei ketään. Halusin vain hajottaa kaiken. Lopulta se meni ohi. Ajatuksen voimalla. Kuitenkin tunnen sen vielä taustalla.

Huomaan, että kirjoitan paljon lyhyempiä lauseita, töksähteleviä sellaisia, kun kuvaan tunteitani. Ehkä juuri nuo sanat tulevat suoraan sielusta, ilman miettimisen suodatinta.

En tiedä, mitä kirjoittaa tänään. On myöhä, koska sosialisoin. Se ei juurikaan auttanut, tulin vain yhä masentuneisemmaksi. En tiedä, miksi en aina käytä sanaa masennus; ehkä ajattelen, etten ole oikeutettu olemaan masentunut, olemaan heikko. Tai sitten siksi, koska terveydenhuoltaja epäili "lievää masennusta". Lievä ei ilmeisesti riitä itselleni määritelläkseni itseni masentuneeksi.


Mihin oikeastaan pyrin blogaamisella? Ajatus, silloin kaukaisessa, masennuksen harmauden ollessa värjäytynyt kaikkiin väreihin, oli ilmeisesti vain kuvata ajatuksiani, ikään kuin muistokirjaksi. Nyt tämä on kääntynyt terapeuttiseksi valittamiseksi, lähes poikkeuksetta. No, ehkä tämä on vain huono kausi.

Ehkä pitäisi hakea apua, jälleen, ennen kuin tämä äityy liian pahaksi.

En minä tiedä, mitä haluan elämältäni.

Tai tiedän.

Olla onnellinen, ei muuta.

Miksi se on niin vaikeaa?


Helvetti.

Ja kaikki muu.

Masennus & seksuaalisuus

Kiire, kiire, töitä, töitä. Noh, ainakaan ei ehdi masentua, kun ei ole aikaa siihen. Toisaalta aion huomenna viettää täysin yliopistottoman päivän niin, etten aio keskittyä mihinkään rästitöihin, vaan suuntaan energiani sosialisoimiseen ja rentoutumiseen. Kenties näin saan luotua jonkinnäköisen tasapainon tähän tyhjiöön jota elämäkseni kutsun. (Kuulostipa tekotaiteellisen angstiselta)


Kuitenkin välillä, kenties melko usein (en muista kaikkia kertoja) koen jälleen katkeria tuntemuksia siitä, miksi muut ovat niin kauniita, miksi muilla menee paremmin. En ole ehtinyt väitellä demonin kanssa, joten nuo ajatukset ovat kenties vakiintuneet jälleen. Eniten nuo masentavat ajatukset ilmenevät, kuten viime vuonna, jolloin olin pohjalla, seksuaalisen halun kasvamisena, mutta toisaalta sen tuoman nautinnon vähenemisenä. Ehkä tuo kertoo vain läheisyyden puutteesta, kosketuksen kaipauksesta, ja juuri noiden tunteiden myötävaikuttamana tutkailen lähes kaikkia naispuolisia henkilöitä "sillä silmällä", ikään kuin se helpottaisi jotain, vaikka se tekee juuri päinvastaisen vaikutuksen. Koska kaikki ovat niin kauniita, tulee itselleni lähes poikkeuksetta masentunut fiilis, kun tajuan, että he ovat ulottumattomissani, etten mitenkään kelpaa heille. Tuollainen kierre vie yhä vain syvemmälle ja syvemmälle itsesyytökseen.


Kuinka siis pääsisin eroon juuri tuon kaltaisista ilmiöistä? Tänään, kun tajusin tuon ilmiön palanneen (se yllätti hiipien), yritin jälleen ajatella asian läpi. Miksi oikeastaan haluaisin läheisyyttä joltakulta aivan tuntemattomalta ihmiseltä? Loppupeleissä se johtaa vain vieläkin huonompaan mielialaan, kun nopean fiksin aikaansaama euforia katoaa. Miksi etsin kumppania, joka kelpuuttaisi minut, kun pitäisi etsiä ihmistä, jota kohtaan minulla itselläni olisi tunteita, muitakin kuin pelkkä seksuaalinen viehätys? Ehkä nuo ajatukset aktivoituvat vain siksi, että aivot kaipaavat nopeita mielihyvää tuovia asioita, ja seksissä yhdistyvät sekä kosketus että nautinto, joten what's not to like. Harmi, että olen niin epävarma, etten luultavasti pystyisi yhden illan juttuihin.


Saatan olla kirjoittanut tästä jo aikaisemmin, mutta olkoon. Kosketuksen kaipaus on melko fundamentaalinen tunnetila ihmisillä, joten sen puute voi olla haitallista mielelle, joten se ilmenee edellä mainittuina tunne- ja ajatustiloina. Mutta kuinka päästä eroon kosketuksen puutteesta, tai edes sen kaipauksesta? Parisuhde, tuo hirviö, joka hyppää aina esiin, saattaisi olla ratkaisu. Toistuvat epäonnistumiset kuitenkin syövät luottamusta itseensä, joten kuinka helvetissä pääsee eroon haitallisista ajatuksista, jos siihen tarvitsee parisuhdetta, johon tarvitsee itseluottamusta, johon tarvitsee onnistumisia, joita ei ole syntynyt?

Antaisin omaisuuteni onnellisuudesta.

Jutut, joita en ymmärrä

YouTube-videot, joissa "arvostellaan" jotain täysin turhaa, kuten esimerkiksi energiajuomia. Energiajuoma ei tietääkseni ole niin iso sijoitus, että pitäisi pohtia, kannattaako satsata rahaa juuri tuohon merkkiin, vai sittenkin tuohon toiseen, tai jos on, niin ehkäpä rahat kannattaisi ohjata jonnekin muualle. Miksi noita videoita sitten tulee? Ehkäpä kyseessä on keino pitää yhteyttä ihmisiin edes verkon välityksellä, eikä niinkään itse tuotteen arviointi.

Asioiden kerääminen, oli sitten kyseessä levy- tai postimerkkikokoelma. Materian omistaminen ei tuo itselleni minkäänlaista tyydytystä, joten on vaikea asettua ihmisten asemaan, jotka kasaavat kauhean määrän joitakin esineitä, joille sitten pitää ostaa sijoituspaikka, ja noille sijoituspaikoille pitää sitten lopulta löytää isompi asunto. Materia luo tarvetta uudelle materialle.


Rakkaus. En voi väittää koskaan kokeneeni rakkautta, joten ihmiset, jotka tuntevat niin suurta kiintymystä toiseen ihmiseen, että voisivat tehdä ihan mitä vain toisen vuoksi ovat mielestäni etuoikeutettuja ja toisaalta aivan sekaisin. Olisi hienoa löytää oikeasti joku, jota ilman en voisi elää, olettaen tietysti, että tunne on molemminpuolinen; Muutenhan se olisi pelkkää tuskaa.

Se ilmiö, että ihminen sanoo asioita, joita ei tarkoita. Sorrun tähän itsekin joskus, koska pelkään tuomitsemista, mutta on rasittavinta jutella ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan sano, mitä ajattelevat, vaan lyövät asian aina leikiksi. Kutsun näitä tosielämän trolleiksi, sillä en näe muuta syytä tuolle kuin se, että he haluavat jonkin reaktion toisesta ihmisestä keinolla millä hyvänsä, tai sitten se, että he eivät uskalla paljastaa omaa minäänsä.


Ilkeät ihmiset. Internetissä törmää niin helposti ihmisiin, jotka jättävät sanoinkuvaamattoman julmia kommentteja blogeihin tai videoihin, ja aina mietin motiivia tuolle käytökselle. En näe, että joku hyötyisi mitään siitä, että jättää kommentin "oot paska, tapa ittes" jonkun tuntemattoman henkilön luettavaksi. Tuollainenhan vain satuttaa toista, enkä haluaisi uskoa, että kukaan saisi kiksejä toisen loukkaamisesta. Toisaalta, maailma on kylmä paikka.

Ihmiset, jotka puuttuvat toisten asioihin. Tietääkseni ei ole yhtä oikeaa tapaa elää, joten ihmettelen niitä, jotka ovat olevinaan löytäneet "tien", jolla saavuttaa täydellinen elämä. En vastuta kasvissyöntiä, uskontoa, kokoomuslaisuutta, tai mitään aatetta (paitsi ääri-sellaisia), mutta en pidä siitä, jos sitä työnnetään toisen kurkusta alas. Tietysti siihen pitää puuttua, jos joku toinen puuttuu toisten asioihin; Nuo kaksi negatoivat toisensa, mikä johtaa tasapainoon. 

Valittajat, eli ne ihmiset jotka eivät ole tyytyväisiä mihinkään. Jos jokin asia ärsyttää, voi siitä kertoa kohteliaasti ja perustellen ihmiselle itselleen eikä jättää vihaista tekstiviestiä tai kolumnia paikallislehteen; ehkä silloin saisi jotain aikaan tuossa asiassa.


Ihmisten tuomitseminen. Liittyy jonkin verran kahteen aikaisempaan. Jos ihminen näyttää erilaiselta kuin keskivertovastaantulija, tai puhuu hassulla tavalla, tai elää elämäänsä "epämainstreamisti", ei se tarkoita sitä, että heitä saisi haukkua, että he ovat epäihmisiä. Ennakkoluulot luovat ennakkoluuloja, joten olisi helpompi heittää tuomitseminen romukoppaan ja nähdä ohi kaiken epäoleellisen ja keskittyä ihmiseen itseensä, hänen uniikkiin persoonallisuuteensa.

En tiedä, miksi oikeastaan tein tällaisen, ehkä ideoiden puutteesta, sillä löytäisin tietysti syyt, perimmäiset motiivit noille kaikille asioille, jotka listasin, joten ei voida puhua "ymmärtämättömyydestä", mutta menköön tällaisenaan.

Ainiin, vielä yksi:

Ihmiset, jotka listaavat asioita, joita eivät ymmärrä.

Millainen olen?

"Persoonallisuudet määrittävät itsensä suhteessa toisiin persoonallisuuksiin." Tällaiseen lentävään lauseeseen törmäsin eilen, ja se sai pohtimaan asioita. Miten paljon määrittelemmekään itsemme ympäristön perusteella, sen reunaehdoilla? Emme tietenkään kykene muodostamaan täydellistä kuvaa itsestämme, jos emme käsittele erikseen sitä, miten reagoimme ympäristöömme, mutta olemmeko oikeastaan täysin riippuvaisia toisista oman itsemme määrittämisessämme?

Jos joku pyytää meitä kuvailemaan itseämme, käytämme toisinaan jonkun muun meille antamaa palautetta, jos sellaista on. Miesten keskuudessa tämä on harvinaisempaa, mutta naisilla olen tähän törmännyt. Joka tapauksessa vertaamme itseämme muihin: Urheilija kuvaa itsensä liikunnalliseksi, sillä keskivertoihmiseen verrattuna hän harrastaa enemmän liikuntaa. Oikeastaan se, mitä kaikkea mainitsemme, kun kuvailemme itseämme, kertoo enemmän itsestämme kuin sanat, joita käytämme. Miksi mainitsemme juuri tiettyjä piirteitä, joita itsellämme on, kun joku muu meidät hyvin tunteva voisi käyttää täysin vastakkaisia kuvailuja? Tietenkään tuo toinen ei voi tuntea meitä itseämme paremmin, vai voiko?

Kun kuvailemme itseämme, minäkuvamme astuu esiin. Millaiseksi itseni miellän? Itse olen hyvin vaatimaton, enkä ole hyvä kuvailemaan itseäni. En oikeastaan tiedä, mikä kaikki on oleellista minussa, tai että mikä tekee minusta minun. Voisin listata harrastuksiani, mutta niistä saattaa saada vääränlaisen kuvan itsestäni (en ole taiteellinen, joten musikaalisuus saattaa herättää juuri boheemin artistin imagon kuulijan mielessä). Voisin kertoa poliittisen tai uskonnollisen kantani, mutta ne eivät mielestäni ole olennaisia. Kaikki sanat, joita listaan, luovat stereotyyppisen kuvan minusta vastaanottajalle, samoin ulkonäkö, joten toiset ihmiset, ja heidän suhtautuminen noihin sanoihin ja kuvailuihin, vaikuttavat siihen, millaiseksi itseni miellän, tai millaiseksi itseni haluan kuvata. Kuinka siis voisin rehellisesti kertoa, millainen olen?

Persoonien välinen vuorovaikutus, kommunikaatio, voi usein kertoa paljon enemmän ihmisestä kuin pelkkä kuvaus, tosin täydellinen avautuminen voi viedä todella pitkään. Ehkäpä juuri tuo on mittarina parempi kuin sanoiksi pelkistetyt kuvaukset, joten kenties tuossa alkuperäisessä väitteessä piilee totuuden siemen. Olemme siis sitä, millaiseksi toiset meidät näkevät. Jos uskomme, että muut ajattelevat meidän kuuluvan tiettyyn "luokkaan", todennäköisesti myös tunnemme sinne itsekin kuuluvamme.

Muilla ihmisillä on pelottavan paljon valtaa meihin.

Depisviikonlopun jälkipyykki ja ystävyyssuhteista

Jälleen huomaa, miten tuon huonon viikonlopun väreet vaikuttavat myös arjen toimintaan: Yliopistolla ihmiset tuntuvat välillä ärsyttäviltä ilman mitään syytä, ja huomaan hakeutuvani omaan seuraani ja pakenevani kotiin mahdollisimman pian, enkä myöskään osaa kommunikoida samalla tavalla. Toivottavasti tämä menee pian ohi, sillä ihmissuhteet kärsivät, jos ei pysty olemaan läsnä, henkisesti tai fyysisesti.


Ylitin itseni ja hakeuduin yliopiston järjestämään tapahtumaan, jonne menin yksin. Toki siellä tapasi muutamia tuttuja, mutta muuten tilanne oli aivan uusi ja tuntematon. Ihmisten seura teki hyvää, vaikka en osaakaan uusien ihmisten kanssa juuri puhella, varsinkaan ryhmässä. Kahden kesken tilanne on toki toinen, jolloin ei ole samanlaista ärsykkeiden ylitulvaa, joka aiheuttaisi lukkiutumisen. Lisäksi oheistekeminen on helppo keino täyttää kiusalliset hiljaisuudet, joten senkään pelkoa ei ole. Voi höpötellä niitä näitä samalla, kun keskittyy osaksi johonkin muuhun.

Minun on siis melko vaikea tehdä uusia tuttavuuksia, sillä tarvitsen joko jonkun tutun, joka toimii katalyyttina, tai tilanteen, jossa ärsykkeitä ei ole liikaa. Useinkaan tuollaisia tilanteita ei synny, ainakaan arkielämässä, mutta en juurikaan valita. Minulla on muutama ystävä, muutama kaveri ja liuta hyvän päivän tuttuja, joten tilanne on mainio. Hankalinta ystävyyssuhteissa on kaverisuhteen syventäminen, kehittäminen ystävyydeksi. Pitäisi vain viettää aikaa toisen kanssa, vaikka olo ei tuntuisikaan kaikista luontevimmalta, varsinkin sen tilanteen ulkopuolella, missä tuohon toiseen ihmiseen on tutustunut, eli useimmiten yliopistoajan jälkeen. 

Kuitenkin kynnys on aina suuri ja ihmettelenkin usein, miten oikeastaan olen onnistunut ystävyyssuhteiden luomisessa. Ne tapahtuvat ikään kuin itsestään, ilman näkyvää yrittämistä. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa jakavansa toisen kanssa sellaisia asioita, joita ei kaikkien kanssa jaa, ja toisen läsnäolo tuntuu aina voimaannuttavalta. Keskustelua syntyy tyhjästä, yhtään hakematta, ja hiljaisuus ei ole kiusallista missään tapauksessa.

Usein tottuu liiaksi siihen, miten yliopiston ilmapiiri, kavereiden ja tuttavien sellaiseksi tekevä, vaikuttaa vapauttavasti kommunikaatiokykyihin. Yliopistolla voi mennä höpöttelemään sellaisillekin ihmisille, joiden kanssa on vaihtanut vain muutaman sanan, jos niitäkään, mutta silti olo ei tunnu kiusalliselta tai keskustelu väkinäiseltä. Tuohon oppineena täysin uudet tilanteet tulevat aina puun takaa: Tuntuu kuin olisi menettänyt puhekyvyn. Kenties tuotakin kykyä voisi harjoitella siten, että olisi sanavalmis kaikissa tilanteissa.

Tai sitten ei, jos introversio on rajoittava tekijä.

Masennuskohtaukset ja niistä selviytyminen

Perjantaina masennuskohtaus. Lauantaina alakulo. Sunnuntaina ahdistus. Ainekset hyvään viikonloppuun, epäilemättä. Toki kaikkea hyvääkin viikonloppuun mahtui, ja nuo kolme asiaa ovat nyt jääneet unholaan.

Siinäpä juuri yksi syy siihen, miksi aikoinaan viivyttelin niin pitkään, ennen kuin hain "apua". Kaikki tuntuu niin kaukaiselta, kun mieliala on koholla, aivan kuin tuota putoamista ei olisikaan tapahtunut, ja todella syviä pudotuksia sattui todella harvoin. Usein tulee syytettyä myös ulkoisia tekijöitä tuosta masentuneisuuden puuskasta, vaikkapa alhaista verensokeria, krapulaa, väsymystä, seksiä, milloin mitäkin. Ikään kuin en edes haluaisi apua, että tuntuu kuin veisin vain jonkun paljon akuutimpaa apua tarvitsevan ihmisen mahdollisuuden saada hoitoa. Toki leimautumisen kynnys oli tekijä joskus, mutta ei juurikaan enää: Olen sujut sen kanssa, että masentuneisuus on sairaus siinä missä muutkin. Jos jollakulla on ennakkoluuloja sen kanssa, se ei ole oma ongelmani. En tietenkään toitota ympäriinsä omaa sairauttani, kuten ei vaikkapa leukemiaa sairastava henkilökään.


Itselleni masennuskohtaukset ovat usein alakuloisena päivänä tapahtuva äkillinen romahtaminen. Kuten joskus aiemmin mainitsin, syy voi olla niinkin yksinkertainen kuin pariskunnan näkeminen, jonka toisen osapuolen tunnistan, tai kuuleminen jonkun tutun onnistumisista intiimiasioissa. Juurikin parisuhderintamalle nuo asiat keskittyvät, mikä tietenkin kertoo jotain itsestäni ja omasta katkeroitumisestani.

Masennuskohtauksessa ei pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa, ellei toinen keskitä kaikkea energiaa omaan tilanteeseeni, mikä on toki liikaa pyydettyä ja egosentristä. Usein toisen oikeilla kysymyksillä ikään kuin saa tilanteen kontrolliin, jolloin mieliala kohoaa, kun saa avautua. Avautumista ei tapahdu, jos toinen ei ole oikealla tavalla läsnä: Usein sitä tuntee itsensä niin alhaiseksi, että toista ei edes kiinnosta omat mielenliikkeeni. Tällainen tilanne tuli kerran baarissa käynnin jälkeen, kun en uskaltanut mennä jonkun minua vilkuilleen naisen juttusille. Ystäväni ei pystynyt käsittämään, mitä oikein tapahtui tuossa tilanteessa, kun halusin vain paeta omaan huoneeseeni häpeämään kyvyttömyyttäni ja potemaan syyllisyyttä. Kuitenkin tarkennetuilla kysymyksillä sain itseni kiipeämään pois rotkosta, jolloin noin 15 minuutin kuluessa tapahtui lähes järkyttävä mielialan kohoaminen pohjilta huipulle.

Kuitenkin lähes aina tuollaista tilannetta ei tule, että pystyy tukeutumaan jonkun ystävän kohdennettuihin kysymyksiin, ja toki tuollainen vaatii melkoisen määrän energiaa, toisen auttaminen ylös pohjalta. Tällöin vain sulkeudun, odotan angstin laantumista, ja jos tuo tapahtuu sosiaalisessa tilanteessa, lähden välittömästi kotiin suljettujen ovien taakse. En tiedä, onko tuo järkevin keino, mutta lopulta demoni väsyy, jolloin pystyy jälleen funktioimaan jollain tasolla. Toki tuo totaalinen toimintakyvyn palautuminen kestää useita päiviä, jos joutuu koko ajan olemaan yksin. Ystävien voima on suuri tuossa voimien palaamisessa, ja usein pelkästään pinnallinen sosialisoiminen saattaa auttaa.


Pelkkä toisen läsnäolo saattaa voimaannuttaa, joten todellakaan yksin ei kannata jäädä.

Masennus ei ole sairaus, eli kommentti blogikirjoitukseen

Nanna loistavasta Positiivisuusprojekti-blogista linkitti eilen Maanhalla-blogin postauksen, joka käsittelee mielenterveysongelmia ja sitä, miten ihmiset oikeastaan näkevät ne ja miten ne oikeastaan tulisi nähdä (linkki alla, tsekatkaa jos kiinnostaa). Pohjimmainen ajatus tuossa blogautuksessa on oikea, eli se, että mielenterveyden horjumista ei pidä nähdä mitenkään outona, ihmisen omasta syystä johtuvana, mutta kaikki muu herätti lähinnä kummastusta omassa mielessäni. Esitän omat mielipiteeni blogin pääpointeista.

1. Mielen oireilu ei ole sairautta, mielen oireilu on terveyttä.


Olen samaa mieltä. Toisaalta, veren purkautuminen keuhkoista ja sen ulos yskiminenkään ei ole sairaus vaan oire jostakin sairaudesta. Tärkeää ei ole, miten, vaan mitä. Sama pätee mielenterveyteen: Jos ihminen tuntee olonsa jatkuvasti alakuloiseksi, jaksamattomaksi ja paineen alla olevaksi, on taustalla jotakin. Alakuloisuus ja jaksamattomuus ovat normaaleja tiloja, mutta kroonistuessaan ne viittaavat sairauteen. Mielen oirelu on vastareaktio: Kehokin reagoi esimerkiksi tulehdukseen tuottamalla vasta-aineita, joiden seurauksena voi olla ruumiinlämpötilan kohoaminen. Sairastuessaan mieli oireilee erinäisin tavoin, aivan kuten kehokin.

2. Mielen oireet eivät tule sattumalta kohdalle.


Voivat tulla. Kyllä, useimmiten masennus juontaa juurensa lapsuuteen, huonoihin käytösmalleihin, jotka sitten tallentuvat aivoihin, mutta esimerkiksi seksuaalirikosten uhreiksi joutuneet tuskin löytävät syytä mielensä oireiluihin suoraan lapsuudesta, ellei se silloin tapahdu.

3. Mielen rikkoutuminen on tervetullutta.


Ei todellakaan. Vaikka kyseessä olisikin pitkän henkisen epätasapainon kärjistymä, mielen rikkoutuminen voi pahimmillaan johtaa itsemurhaan, eikä suinkaan aina avun hakemiseen ja "itsensä tutkiskeluun", jonka seurauksena saavutetaan parempi elämä. Ei. Mielensairauksista paraneminen on pitkä prosessi, eikä pohjalta ole yhtään sen helpompi nousta kuin reunalta, vaikka pohjalle mentäessä saattaa herättää läheiset oman tilanteen tasalle.

4. Ihmisiä ei tulisi jaotella sairaisiin, terveisiin ja paraneviin; diagnoosit ovat pahasta; lääkehoito voi olla tarpeen, mutta pitkään jatkuessaan se vain aiheuttaa ongelman uinumisen.

Rikkimeneminen on tila, josta nimenomaan tulisi päästä pois, mutta oikeilla keinoilla. Diagnoosit auttavat oireiden avulla tunnistamaan sairauden ja löytämään keinoja, joilla sitä voidaan hoitaa. Eihän esimerkiksi sairaalaankaan tuoda potilaita ja syötetä samanlaisia lääkkeitä kaikille, toivoen, että he paranisivat. Ei, ensin selvitetään, missä sairaus on, ja sitten tiedetään, miten se hoidetaan. Samoin mielensairauksilla. Oikeilla keinoilla tarkoitan juuri kognitiivista terapiaa ja muita sellaisia, enkä lääkkeiden tuputtamista: On hoidettava sairaus, eikä poistettava vain oireita. Lääkkeet auttavat jaksamaan pahimman ajan yli, jonka jälkeen on helpompi käsitellä asioita ja löytää ratkaisut ongelmiin, sairauteen.


Miksi ihmisiä ei tulisi jaotella noin? Mielestäni kysymys on enemmänkin muiden ihmisten omista ennakkoluuloista ja suhtautumisesta. Se, että asialle ei anneta nimeä ei poista asiaa. Veritulppaa sairastava on sairas, veritulpasta parantunut terve. Mielenterveyden ongelmissa kyse on usein vakavasta asiasta, jota on vaikeampi parantaa, mutta se on mahdollista. Toki esimerkiksi masennus voi kulkea taustalla koko elämän.

Lisäksi diagnoosit eivät tarkoita, että ihminen on heikko tai huono. Syöpäpotilas ei ole heikko, eikä ole skitsofreenikkokaan, mutta ajatus siitä, että mielen rikkoutuminen olisi "lahja" on perverssi.

5. Puhutaan toipumisesta ja eheytymisestä [...] mutta taustalla on ajatus, että kaikkien kuuluu saada toipua. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että toipumista pidetään tavoiteltavana ja suotavana. Tämä voi olla tietyssä mielessä rikkimenneen syyllistämistä.

Hetkinen. Eikö masentunut saakaan toipua, päästä eroon syyllistävistä ajatuksista ja itsesyytösten kierteistä, totaalisesta pessimistisyydestä ja kyynisyydestä? Totta kai mielensairauden hoitaminen on tavoiteltavaa, sillä useimmiten se johtaa parempaan elämänlaatuun, eikä kukaan kaipaa masentuneisuuden tunnetta. Miten se, että haluaa parantaa elämäänsä olisi syyllistämistä? Ymmärrän pointin: Masentunut ei ole ali-ihminen, joka ei elä, mutta yhtä lailla masennus voi passivoida niin, että eläminen vaikeutuu huomattavasti. Eikö siksi olisi helpompaa päästä siitä eroon?



Nämä viisi epäkohtaa olivat päällimmäisimmät, mihin törmäsin. Kirjoittaja syyllistyy itseasiassa samaan asiaan, mitä itse kritisoi. Diagnoosit "vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen", mutta kirjoittaja itse laittaa kaikki mielenterveysongelmat samaan pakettiin: Seksuaalirikosten uhrien oirehdinnat, pitkäaikaisesti masentuneet, itseään vahingoittavat, skitsotypaaliset, jne. Eikö tuo ole juuri ihmisten erilaisuuden rajua häivyttämistä, luokittelussaan pahempaa kuin rajaviivojen vetäminen oirehdintaan? Rajaviivat ovat tarpeellisia, erilaisuus on hyväksi, ja se, että niputetaan kaikki samaan kategoriaan on ihmisen pahimman puoleista aliarviontia ja vaikeuttaa avun saantia ja tarpeen arviointia huomattavasti. Rikkimeneminen ei aina johdu "pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta", joten yksi lääke ei tepsi kaikkeen.

Toki kirjoituksessa kyseessä oli vain mielen rikkimeneminen, eikä se välttämättä tarkoita vakavimpia mielensairauksia, mutta silti. Ihmiset ovat erilaisia, eivätkä kaikki kestä mielen särkymistä, joten ajatus siitä, että se johtaisi ainoastaan elämänlaadun paranemiseen on mielestäni turhan yksinkertaistettu.

Kirjoittajan suurin "moka" on se, että hän ajattelee mielensairauden olevan jokin mörkö, jota ei ole olemassa. Mielestäni ajatus on väärä. Mitä nopeammin hyväksytään se, että mielenterveyden ongelmat ovat sairautta siinä missä "fyysiset" sairaudet, sitä alempi on kynnys hakeutua apuun. Se, että mielen rikkoutuminen olisi vain "kutsu itsensä äärelle", on mielestäni vahingollinen, sillä se aliarvioi yksilön tilanteen: Kaikki eivät pysty ajattelemaan itselleen parempaa elämää, eivätkä kaikkien ihmisten mielenterveydelliset ongelmat ole samalla tasolla.

Kuitenkin hyvääkin sanottavaa on. Suosittelen lukemaan tuon postauksen, ainakin osan "Herkkyys on vahvuutta", sillä se on todella osuva kuvaus lapsuuden tilanteen peilautumisesta aikuiselämään.

Huh, tulipa romaani. Sanottavaa olisi vielä, mutta jääköön tähän.

Maanhalla: http://maanhalla.wordpress.com/2012/06/11/sarkyminen-on-kaunista-yksi-nakokulma-mielenongelmiin/

Elämä ja elämättömyys

En ole vielä kokenut romahdusta. Helpotus sinänsä.

Nyt muistan, minkä takia ylipäätään pidin tipatonta yllä, kun eilen tuo syy vaikutti olevan vielä hämärän peitossa. Krapulapäivinä ajatus ei kulje, koko päivä menee olon korjailuun, väsyttää, vituttaa, pientä morkkistakin on havaittavissa. Tietenkään tuollainen ei ole hyväksi mielenterveydelle, se nyt on selvä juttu (pun intended). Ehkäpä pitäisi raitistua täysin, vaikka juhliminen toimiikin rentoutumiskeinona mainiosti, kun ei tarvitse miettiä mitään, vaan vain olla läsnä. Alkoholista on kuitenkin puhuttu tarpeeksi, siispä muihin aiheisiin.

Olo on tyhjä. Olen alkanut pohtia elämää jälleen. Olenko liian rutinoitunut asioihin? Toistan asioita päivästä toiseen, viikosta seuraavaan, kunnes vuosi on kulunut. Toki, nautin tällaisesta elämästä, en kaipaa hulppeaa seurapiirielämää tai materiaalista onnea, mutta jokin aivojen perukoilla kyseenalaistaa, olenko tai pystynkö olemaan onnellinen tällaisessa elämässä. Tiedän heikkouteni, vahvuuteni, kykyni ja kyvyttömyyteni, ja olen pyrkinyt kehittämään niitä alueita, joilla tiedän olevani vähemmän vahvoilla, mutta siltikin. Jokin osa minusta kaipaa jotain uutta, mutta en ollenkaan tiedä, mitä se voisi olla.

Ehkä tämä ajatus lähti juurikin noiden eilisten bileiden myötävaikuttamana. Muilla tuntuu menevän lujaa, heillä on aktiviteetteja ja todella laaja verkosto tuttavia. Väistämättä tulee vertailtua itseään heihin, kuitenkin ilman katkeruutta. Ehkä tuo on vain illuusio. Kenties hekin viettävät rutinoitunutta elämää satunnaisten juhlien lomassa, että heidänkään elämä ei ole täynnä jotain mysteeristä hohtoa, jonka avulla elämä maistuisi paremmalta. Luultavasti kysymys on vain asennoitumisesta: Kun tuntee elävänsä juuri itsensä näköisellä tavalla, luo sellaisen ilmapiirin, että muutkin uskovat, että tuolla toisella on todella mielenkiintoinen elämä. Kun osaa olla oma itsensä, itsevarmasti vain olla mitä on, muutkin osaavat suhtautua sinuun aivan uudella tavalla.


Entä elämättömyys? Se tunne, että ei ole tehnyt yhtään mitään järkevää koko elämänsä aikana, se tunne, että ei pysty vaikuttamaan elämäänsä millään tavalla, ikään kuin menisi automaatiolla läpi vuosien. Kysymys on tietysti ajatteluharhasta. Jokainen on tehnyt jotain järkevää, jokainen voi vaikuttaa elämäänsä pienilläkin teoilla, automaation voi katkaista, mutta helppoahan se ei aina ole. Jos tuntuu, että elämä on suorittamista, olisi syytä kysyä, miksi oikeastaan ajattelee noin. Kenties elämä todellakin on mennyt vain rutiinien toistamiseksi, mutta useimmiten itsensä vertailu muihin ei johda mihinkään. Onnellisuus on vaikea saavuttaa. Ei ole ohjekirjaa, kuinka olla onnellinen. On vain löydettävä oma polku ja seurattava sitä, tai raivattava uusi, oli se sitten miten vaikeaa tahansa.


Sillä se polku johtaa aina jonnekin.