Tänään minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että kenties hän ei olekaan se oikea™. Olemme kuitenkin melko erilaisia. Meillä on eroavat mielenkiinnon kohteet, mutta myös jotain yhteistä. Hän tuntuu olevan paljon ekstrovertimpi kuin minä, mikä ei ole huono asia, mutta liian ekstrovertissa seurassa tunnen oloni helposti väsyneeksi. Toki varmuuden tuohon saa vasta sitten, jos tapaamme naamatusten. Jos. Ehkä alan jänistää nyt, jotta en tulisi (jälleen) hylätyksi. Tai sitten sitä klikkiä ei tosiaan ole. Mutta miksi hän yhä jaksaa kirjoitella minulle? Ehkä hänellä on erilainen fiilis yhteensopivuudesta. Ehkä nuo eroavaisuudet ovat rajoitteita vain pääni sisällä. Eiväthän kaikki kaverini ja ystäväni ole täysin omia peilikuviani. Ja onhan miehillä ja naisilla usein erilaiset mielenkiinnon kohteet.
En ole koskaan osannut tulkita naisia. Olen aivan ulalla kaikista niistä lainalaisuuksista, jotka pätevät deittailussa (jos tuota sellaiseksi voi kutsua). Onko pelkkä viestien vaihto merkki siitä, että toinen on kiinnostunut myös romanttisesti, eikä pelkästään keskustelutasolla? Milloin olisi syytä ehdottaa tapaamista? Tuota pelkään ehkä eniten, kasvotusten tapaamista. Olen niin ei-minä uusien ihmisten seurassa etten tiedä, miten se tulisi menemään. En jännitä tapaamista, luultavasti kykenisin pitämään keskustelua yllä, mutta koska minulla on edelleen mielikuva treffeistä sellaisena, että lempi leimahtaa heti ja keskustelu syntyy itsestään, ja se päättyy romanttiseen kävelyyn yöllisessä kuun valaisemassa maisemassa, jonka päätteeksi suudellaan. En vain ole koskaan tuntenut noin treffien jälkeen. Useimmiten ne ovat olleet lähinnä kiusallisia tutustumisia, jotka eivät edenneet mihinkään. Kenties Hollywoodilla on enemmän vaikutusta itseeni kuin haluaisin kuvitellakaan.
Siksipä kenties pitäisi treffata vain ihmisiä, jotka tuntee (tai edes tietää) jotenkin jo ennestään, jolloin juttu luistaisi hiukan paremmin, mutta omaan kaveripiiriini ei kuulu naisia, eikä myöskään kavereideni kavereiden piireihin, joten tuollainen "paritus", jota joissakin piireissä harrastetaan, ei ole mahdollista. Miten minunlaiseni ihmiset päätyvät parisuhteeseen? Helppo vastaus olisi, että he eivät päädykään. Olisi helppoa vain olla välittämättä, olla vain yksin, ilman paskoja fiiliksiä siitä, ettei parempaa puoliskoa ole.
Toisinaan mietin, onko se, että kaipaan parisuhteeseen, masentuneisuuteni syy vai seuraus. Kesällä, kun olin töissä, en tuntenut itseäni masentuneeksi, enkä myöskään kaivannut parisuhdetta, mutta heti kun opiskelu alkoi jälleen, molemmat tulivat takaisin. Masennus ensin, tuon aikaisten blogimerkintöjen perusteella (on näistä jotain hyötyäkin). Luulisin, että haen läheisyyden kautta jotakin, jolla sivuuttaa masennus, jolla jättää se varjoonsa. Haluan päästä eroon epäitsevarmuudestani, joten yritän, yritän, yritän. Haluan pitää itsestäni, mutta alitajuntani ei, joten haen hyväksyntää muista ihmisistä, rakkautta itseäni kohtaan jostakusta, koska en sitä itse itselleni myönnä.
Ajatukset ovat aivan sekaisin, haluaisin vetää pään täyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti