Tein mitä lupasin, eli soitin psykologin ajanvaraukseen. Valitettavasti siellä ei ollutkaan sama käytäntö kuin muissa palveluissa, eli takaisinsoittoa, joten pääsin jonottamaan. Ilmeisesti tuohon on syynä juuri se, että kun saa soittaa suoraan psykologille, eikä toimistotyöntekijälle, on kynnys ajanvaraukseen pienempi. Kuitenkin ajanvarausaikaa oli jäljellä vain parisenkymmentä minuuttia, joten suljin puhelun. Soitan jonain päivänä uudelleen. Nyt, kun kynnys on jo alhaalla, on helpompi viedä tuo lupaus loppuunsa.
Mietin tänään sitä, miten suuret odotukset minulla (kenties muillakin) on niistä kohtaamisista, kun olen iskenyt silmäni johonkuhun ja päätän mennä juttelemaan, mutta olenkin ilmeisesti jo kirjoittanut tuosta asiasta. Kuitenkin meillä on tuosta tilanteesta mielikuva (kiitos Hollywoodin ja muiden), jossa keskustelu lähtee heti tutustumisen jälkeen rullaamaan kuin *aseta tähän hyvä kielikuva*, flirtti lentää ja tiedetään heti, että tuo toinen on se oikea™, joten sovitaan heti treffeistä.
Tuo mielikuva on siis mediasta, ja mediassa ei useinkaan näytetä introverttien kohtaamista. Aina on kyseessä sanavalmis mies, joka lähestyy sanavalmista naista, ja juttu luistaa. Voitaneen olettaa, että kyseessä on kaksi ekstroverttia. Koska introverteilläkin on tuo mielikuva, tuntuu tuo samanlainen, mutta hieman hiljaisempi ja kenties kiusallisempi, kohtaaminen täydeltä farssilta, sellaiselta, joka ei voi johtaa mihinkään. Näin ollen, ainakin itse, päätän jättää jutun sikseen, kun kuvittelen, että tuo juttu ei toimi, koska olemme liian erilaisia tai, useimmiten, koska olen liian huono, liian sosiaalisesti kyvytön.
Kenties nyt, kun tuon faktan on tiedostanut, on helpompi oikeasti pitää yllä noita kiinnostuksiani, kun useimmiten menetän kaiken kiinnostuksen siksi, koska tuntuu, että toista ei kiinnosta, kun yhtä hyvin voi olla niin, että tuo toinen on vieläkin introvertimpi kuin minä, eikä osaa puhua vapautuneesti (kuten en minäkään). En tiedä. Olisi helppoa, jos ystävä- tai kaveripiirissä olisi naisia, joihin tutustua ilman, että olisi minkäänlaisia jännitteitä ja painetta viedä juttua eteenpäin. Mieluummin antaisin kaveruuden kehittyä ystävyydeksi ja ystävyyden kehittyä parisuhteeksi. Niin päin se olisi helpompaa kuin vain mennä töksäyttäen tutustumaan aivan tuiki tuntemattomaan ihmiseen ja ruveta keskustelemaan.
Entinen ihastukseni on nykyään tuttavapiirissäni, joten, no, en taas ole yhtään varma mistään.
Tuo kertomasi mielikuva jonka media on luonut,oikeastaan tämä koko aihe on sellainen,jota tulee mietittyä enemmän ja vähemmän toisinaan. Ekanahan sitä tulee koluttua mahdollisista tyrimisistä just noi negatiivisimmat vaihtoehdot. Aina on melkein varma siitä,että toista ei kiinnosta sen takia koska mä tein väärin,mä oon se huonompi osapuoli tässä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä (:D) voin kertoa että tuo toinen mahdollisuus josta mainitsit, että toinen saattaa olla vieläkin intrompi, voi pitää yhtä hyvin paikkaansa kuin se vaihtoehto A, jolloin ois ite sössinyt koko homman. Pessimistisenä ihmisenä,itsetunto jossain pohjamudan syövereissä käyneenä oli vaan pakko erään tällasen tapauksen johdosta hyväksyä se,että ehkä se kaikki vika ei tosiaankaan aina ole itsessä. Se voi olla kummassakin. Legendaarisia väärinkäsityksiä,jolloin molemmat osapuolet luulee ettei toista kiinnosta,vaan siksi ettei kumpikaan osaa avata suutaan :D Tämä siis näin tuntemattoman naisen näkövinkkelistä. Luota itseesi. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta just esim. Toi mitä mietit naisiin tutustumisesta kaveripohjalta,on varmasti hyvä vaihtoehto aloittaa. Ja vaikkei se kaveruussuhde siitä syventyisi, saisit varmasti hyviä neuvoja asian suhteen :) Vaikeeta elää maailmassa jota ei välttämättä ole introille alunperin rakennettu,niinkuin taidettiin jo aiemmin todeta. Saati sitten jossain rakkauspulmissa ja ihmissuhteissa.. Huoh. Tsemppiä:)
VastaaPoistaOivoi,tosi kivaa luettavaa kun tää kirjotti kaiken yhteen pötköön. En oikein handlaa tätä tabletin käyttöä vielä :D
PoistaVarsin vaikeaksi asian tekee juuri se, etten ole erittäin hyvä tulkitsemaan omia tunteitani, enkä juuri koe erityisen voimakkaita tunteita muuten kuin hyvin harvoin. Juuri siksi, kun alussa onkin juuri tuo jännitys, joka tuntuu hyvinkin voimakkaana ennen kuin uskaltautuu juttusille, olen hyvinkin varma omista emootioista, mutta sitten kun on saanut tuon tutustumisen hoidettua niin se tunne ikään kuin hälvenee. Plus sitten vielä tuo, että jos toinen ei osoita kiinnostusta, menetän itsekin kiinnostuksen, jolloin en edes tuo toiselle ilmi noita juttuja.
PoistaSiksipä olenkin turvautunut noihin nettideittijuttuihin, on paljon helpompaa lähestyä toista ruudun takaa, mutta tietysti siitä puuttuu se aitousaspekti, jolloin on vieläkin vaikeampaa tulkita tuntemuksiaan (tai toisen fiiliksiä).
Olisi paljon helpompaa vain mennä toisen luo ja huudahtaa TYKKÄÄN SUSTA ja hipsiä pois, ja antaa sitten asioiden kehittyä omille nojilleen, mutta valitettavasti elämä ei ole niin helppoa.