Toisinaan mietin, olenko vielä "aikuisenakin" tällainen. Sahaako mielialani silloinkin melko säännöllisestikin reunan ja tasaisen maan väliä, romahdanko aina tiettyjen vastoinkäymisten edessä, olenko epäitsevarma? Joskus vielä uskoin siihen ajattelutapaan, että tulevaisuus tuo kaiken tullessaan jollakin mystisellä konstilla, mutta näin vanhentuessa tajuaa, että tulevaisuus on nyt, eivätkä asiat tule hopeatarjottimella eteen kannettuna. Niiden eteen pitää tehdä työtä, työtä, työtä. En luultavasti pääse näistä epävarmuuksistani ja mieleni heikkouksista eroon, ellen tee asialle jotain. Ne eivät mene pois itsekseen, niille pitää kaivaa kuoppa ja myös haudata ne. Siksipä otan yhteyttä psykologiin huomenissa. Tiedän, en aina pidä lupauksia, mutta tämä pitää.
Olisi kamalaa tajuta muutaman kymmenen vuoden päästä, että olen edelleen samassa tilanteessa elämäni kanssa, että en ole edennyt mihinkään. Nyt minulla olisi hyvä tilaisuus pedata tilannetta siten, että niin ei olisi, jos vain uskallan pyytää ja ottaa vastaan apua. Olisi hyvä aloittaa hoito nyt, saada jokin kehityksen alku, jota voi sitten jatkaa, jos/kun muutan uudelle paikkakunnalle. Olen jo kirjoittanut listan asioista, joista haluan puhua: kiintymyksettömyys huoltajaani, menneisyyteni, epävarmuuden ja kelpaamattomuuden tunteet, ahdistuskohtaukset (ne muutamat), romahdukset ja häpeän vaikutus itseeni. Noista olisi hyvä aloittaa.
Hänen kanssaan tuntuu menevän viesti viestiltä paremmin, mutta silti osa mielestäni etsii viesteistä nyansseja, jotka viittaisivat päinvastaiseen, mikä on aivan helvetin rasittavaa. Tiedän, ettei niissä ole mitään järkeä, mutta kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, sekoittaa masentuneisuus järjen ja tunteen keskenään, jolloin yleensä tunne voittaa, ja se tunne on aina negatiivinen. Haluaisin jälleen ehdottaa tapaamista (tällä kertaa suoraan), mutta pelkään, että aikaisemman ehdotuksen reaktio (tai reagoimattomuus) toistuu. Osa minusta pelkää, että jos en tapaa häntä kasvotusten tarpeeksi nopeasti, hän unohtaa minut, ja toisaalta osa minusta pelkää sitä, että tulen epäonnistumaan treffeissä niin, että hän ei haluakaan minua. Kummatkin ovat toki aivan naurettavia luuloja, mutta silti ne ovat olemassa tässä todellisuudessa, ja se todellisuus satuttaa.
Haluaisin niin kovin onnistua, mutta luulen, että juuri se saattaa ajaa jutun karikkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti