Laskeskelin pääni sisällä tänä aamuna kävellessäni yliopistolle sitä, kuinka monta kuukautta, kuinka monta päivää ja kuinka monta tuntia jouduin kärsimään toisen läsnäolosta. Kun sain laskutoimitukset tehtyä, päätin, että 100 tuntia henkistä pahoinvointia kotiympäristössäni vastaisi tunnin fyysistä väkivaltaa. Näin ollen, tuon ajan hyvittämiseksi kaikille osapuolille, jotka tuota henkistä kipua joutuivat kärsimään, toisen pitäisi kärsiä 22 päivää yhtäjaksoista kidutusta. Vähintään. Kehittelin erittäinkin graafisia tapoja, joilla tuon rangaistuksen voisi toteuttaa. En tiedä, miksi, sillä vihaan väkivaltaa kaikissa sen esiintymismuodoissa.
Juuri noiden menneisyyden pohdinnoiden takia haluaisinkin käydä psykologin juttusilla. Luulisin, että olisin valmis puhumaan noista ajoista, ja nyt, kun pahin masennuskausi näyttäisi olevan takana päin (*koputtaa puuta*), olisi oivallinen aika keskittyä noiden aikojen pohdintaan ja niiden aiheuttamien haitallisten ajatusmallien ja sen sellaisten korjaamiseen. En toki voi täysin tarkkaan tietää, mikä kaikki on suoraan kasvuympäristöni aiheuttamaa ja mikä kaiken muun, biologian ja muiden ympäristöjen, aikaansaannosta. Masennukselle ei ole yksikäsitteistä syytä, joten on hankala sanoa, mikä sen loppujen lopuksi aiheuttaa. Ongelmana onkin, että juuri nyt, kun on hyvä kausi, saattaa tuo hyvä putki katketa, ennen kuin tapaamisaika sitten koittaisi. Kenties olen silloin liian maassa, jotta jaksaisin penkoa menneisyyttäni, nykyisyyden ollessa paljon painostavampi tekijä elämässäni.
Olo on ollut muutaman päivän ajan pelottavan hyvä. Yhtään haitallista ajatusta ei ole laukannut päässäni. Toisinaan ajattelen, että hei, en muista, milloin viimeksi olisin ollut allapäin, mutta pyrin ohjaamaan nuo ajatukset sivuraiteille heti alkuunsa, ikään kuin tuo muistelu voisi aktivoida masentuneisuuden jälleen. Tyhmä ajatus sinänsä, sillä näin "normaalissa" tilassa ollessani minkäänlaiset ajatukset eivät ole muistaakseni ikinä saaneet mielialaa nopeaan syöksyyn kohti kuilua. Siihen vaaditaan vähintään lievää alakuloisuutta. Mielessäni on kylläkin käynyt se, että en kelpaa hänelle (kyllä, kiinnostus häneen on palannut), mutta en ole keskittynyt tuon ajatuksen ruokkimiseen. Toisaalta, olen myös pohtinut sitä, olemmeko ns. yhteensopivia. Tuollainen jahkailu on tietenkin turhaa, ennen kuin sovimme kasvotusten tapaamisesta. Vasta treffien jälkeen se selviää, jos sellaiset järjestetään.
Jatka tästä hyvästä olosta nauttimista, kun se vielä kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti