Kuinka olenkaan kaivannut yliopiston kahvilan epämukavia, mutta niin kodikkaita penkkejä. Tuolla on tullut vietettyä lukemattomia hienoja hetkiä, kiintoisia keskusteluja, produktiivisia istuntoja, puhumattakaan tietysti itse kahvista. Jotenkin mieltä lämmittävää istuutua aina noille penkeille jonkun enemmän tai vähemmän tutun henkilön seuraan, juttelemaan niitä näitä. Huvittavaa sanoa, mutta jään ehkä eniten kaipaamaan tuota paikkaa, tuota tunnelmaa, kun lähden täältä. Kyllähän seuraavassakin yliopistossa tuollainen paikka löytyy, mutta en tiedä, voiko se valloittaa sydämeni samalla tavalla.
En ole koskaan ollut fiilis-ihmisiä. Tällä tarkoitan sitä, että nautiskelee jostakin tilanteesta itsessään, sen estetiikasta, kaikista tunteista, mitä se herättää. En ole tuntenut tuollaista tunnetta kovinkaan vahvasti ikinä. Pikemminkin nostalgisoin, muistelen menneitä samanlaisella kaiholla kuin mitä nyt tunnen tuota kahvilaa kohtaan. Tunnen ihmisiä, jotka sytyttelevät kynttilöitä ihan yksinkin ollessaan, koska se luo tunnelmaa. Luulisin, että kaikenlainen juhlasesonkikoristelukin kuuluu tuohon kategoriaan, fiilistelyyn. Joskus lapsena joulun tunnelma luotiin juurikin koristeilla ja hajuilla, mutta nykyisin samanlaisia hetkiä en koe.
On minulla toki mielikuvia fiilistelyhetkistä, jotka haluaisin kokea. Haluaisin mennä jonakin talviyönä makaamaan johonkin syrjäiseen paikkaan katsomaan tähtiä ja juttelemaan syvällisiä jonkun kanssa. Haluaisin viettää kesäpäivän ulkona puistossa kavereiden kanssa, juoden olutta, soitellen kitaraa, heitellen frisbeetä ja sen sellaista. Haluaisin matkustaa ulkomaille johonkin kohteeseen ja nähdä paikkoja. Haluaisin mennä johonkin tuntemattomaan kaupunkiin ja löytää jonkin kahvilan, jonka ikkunasta voisin katsella maailman menoa. Tai oikeastaan haluaisin kokea tuon mielikuvan, enkä välttämättä itse tapausta, sillä kokemus ei aina vastaa kuvitelmaa. Olihan minulla romantisoitu kuva aamutupakasta ja -kahvistakin, mutta se ei vastannut todellisuutta. Toisaalta, kun kävin kotiseudulla viime kesän lopulla (pitäisi tehdä talviretki myös), tunnetila oli vahva, joten kenties kykenenkin joissakin tapauksissa kokemaan myös tuota mielikuvaa vastaavan fiiliksen.
Kesällä, kun masennus ei paina enää samalla tavalla (toivon todella, että näin tosiaan on) ja on vapaa-aikaakin, saatan toteuttaa joitakin noista haaveista. Ehkä sitten tiedän, vastaako kuvitelma todellisuutta. Vaikka en välttämättä kokisi mitään valaistusta noissa hetkissä, olisi silti hienoa hypätä pois oravanpyörästä hetkeksi ja nauttia elämästä ilman murheita.
Tai ainakin yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti