En mennyt bileisiin eilen. Ahdisti liikaa. Tuntui hyvinkin oudolta, että reagoin noin vahvasti. Parin tunnin päästä ahdistus kuitenkin heikkeni, jolloin olisin hyvin voinut vielä mennä, mutta en sitten kehdannut. Kuitenkin se säilyi taustalla koko illan, ja osan tätäkin päivää. Tunsin pettäneeni itseni, kaiken sen kehityksen, jonka olen itsessäni nähnyt viime vuosien mittaan. Miten voin muuttaa uudelle seudulle täysin yksin ja luoda verkostoa, jos en pysty edes menemään tutun organisaation järjestämään tapahtumaan?
Huomasin itsessäni kyynisiä piirteitä tänään yliopistolla, varmaankin eilisen vastoinkäymisen johdosta. Tartun jälleen tuohon vanhaan aseeseen, joka aina iskee päälle pahimpien angstikausien käynnistyessä. Myöskin erään henkilön vitsiksi tarkoittamat sanat jäivät kaikumaan ikävästi korviin. Jotkut ihmiset ryhtyvät liiankin "tuttavallisiksi", heittävät henkilökohtaisuuksiin menevää läppää ihmisistä, joita eivät edes tunne. Tuollainen saa itselleni pelkästään negatiivisia ajatuksia mieleeni. Jos en tunne toista tarpeeksi, en osaa ilmeisesti ottaa vitsejä vitseinä, vaan käännän ne loukkauksiksi itseäni kohtaan.
Juttelin opistolla henkilölle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Juttu luisti ihan hyvin, mutta en voinut olla jälleen huomaamatta erästä piirrettä itsessäni: en osaa olla naisten seurassa rento samalla tavalla kuin "jätkien" kanssa. Minulla menee huomattavasti enemmän aikaa siihen, että osaan olla oma itseni vastakkaisen sukupuolen edustajien ympärillä. Tarkennus: oman ikäisteni naisten. Töissä naisvaltaisella alalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia sopeutumisessa, mutta nuo naiset olivat kaikki vanhempia kuin minä. Ilmeisesti alitajuntani luo jonkinlaista jännitettä aina, kun olisi mahdollisuus siihen, että jotain voisi tapahtua minun ja vastapuolen välillä emotionaalisella tasolla. Tuosta jännitteestä pääsee kuitenkin eroon, kun aikaa kuluu. En toki väitä, ettenkö voisi olla kiinnostunut vanhemmista naisistakin (pari kertaa töissä näin tapahtui, meinasin tosissaan pyytää heitä kahville) tai päinvastoin, mutta harvemmin noin käy.
Joka tapauksessa kyynisyyden mukana on tullut taas läheisyyden kaipuu. Haluan läheisyyttä, mutta en uskalla hakea sitä. Luultavasti menisin täysin paniikkiin, jos joku nyt yhtäkkiä päättäisi lähestyä minua. Kuitenkin yritän kai korjata ahdistusta ja masentuneisuutta sillä, että kysyisin jotakuta treffeille (tai menisin baariin koettamaan onneani). Ketä vain. Ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Kuvittelen, että se syntyy sitten myöhemmin. Tärkeintä on edes yrittää. Tuo on kuitenkin täysin väärä lähestymistapa, tiedostan sen, mutta ajatus siitä, että joku lähtisi kanssani kahville toki kohottaa itsetuntoa ja näin ollen sinkoaisi masennuksen taustalle.
Lääkitsen edelleen oireita, kun pitäisi karkottaa sairaus pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti