Häpeä

Sain tänään selville sen, mikä yleensä vie mielialani alas ja jopa romahduttaa sen toisinaan, ja se on häpeän tunne. En kestä häpeää ollenkaan. Muistan, että teini-iässä en pitänyt kaupassa käynnistä äitini kanssa, kun kuvittelin, että kaikki nauravat minulle. En kestänyt kaupungilla oleskelusta yksikseni, koska kuvittelin, että ihmiset tuijottavat minua, arvostelevat ulkonäköäni ja muuta sellaista. Tuo paranoia sai aikaan sen, että tosiaan näin paljon enemmän ihmisiä, jotka tuijottavat tuomitsevasti, vaikka luultavasti kyseessä oli vain tavallinen havaitseminen. En osannut luoda sosiaalisia kontakteja, koska kuvittelin olevani "outo", häpeäksi muille.


Häpeän tunne oli läsnä koulussa kaikessa sellaisessa, missä piti puhua. Viimeksi tuo realisoitui syksyllä ruotsin suullista esitelmää pitäessä, jonka jälkeen olin ihan paskana, koska häpesin niin paljon omaa sosiaalista osaamattomuuttani (vaikka tietenkään kysymys ei ollut siitä).

Tänään istuuduin luentosaliin, jossa oli vain yksi ihminen minun lisäkseni. Tunsin tuon henkilön, mutta en kovin hyvin. Jutelleet olimme muutamia kertoja, joten yritin luoda jotakin keskustelua aikaiseksi. Ensiksi hän ei saanut mitään selvää puheestani (puhun toisinaan aivan liian nopeasti) ja kun kysyin, mitä hän teki lomalla, tajusin päässäni sen, että lomasta tosiaan on vähän liian kauan kysyäkseni tuollaista, joten yritin paikkailla kysymystä. Muutamasanaisen vastauksen jälkeen kiusallinen hiljaisuus laskeutui luokkaan, mutta onneksi joku muukin asteli saliin.

Lähes välittömästi nolouden tunne asettui sisälleni. En yhtään tiedä, miksi olin noin helvetin kömpelö sanoissani. Kenties siksi, että en olettanut luokan olevan lähes tyhjä. Joka tapauksessa häpesin itseäni vielä viime hetkiin asti, toki pienillä pausseilla sosialisoinnin ajan, mutta kuitenkin. Ei tuo tietenkään ole millään tavalla maailmanloppu, mutta en vain osaa käsitellä tuollaisia sosiaalisia "tappioita", jos sitä sellaiseksi voi kutsua.

Häpeän tunne on istutettu jo esiteini-iässä. Kotona ei saanut esittää omia mielipiteitä, oli vain yksi ainoa. Kaikki "väärä" palkittiin tiukalla saarnalla, oli kyseessä miten pieni asia vain, mikä tietenkin johti omanarvontunteen laskemiseen häpeän kautta. Olin toiminut väärin, pettänyt muiden luottamuksen. Tosin tuo häpeän tunne toteutui vain toisten ihmisten reaktioista, jos olin käyttäytynyt tietyllä tavalla, joten ilmeisesti vielä nytkin muiden ihmisten (minun sellaiseksi tulkitsemat) negatiiviset reaktiot aiheuttavat tuon häpeän tunteen ja siksi alhaisen mielialan.

Entinen ystäväni osasi hyvin käyttää tuota häpeän tunnetta hyväkseen. Hän lähestulkoon murskasi itsetuntoni kommentoimalla kaikkea mahdollista, mitä tein, usein hyvinkin negatiivisesti, halveksuen ja nauraen. Tuo oli hänen mielestään "huumoria". Kaikki mitä hän teki oli tietenkin parempaa, minä häntä alempiarvoisempi. Opin piilottamaan tavaroita, jotka hän tuomitsi. En osannut vastustaa tuollaista, olihan hän pitempiaikaisimpia ystäviäni.

Kenties nykyisin huomaan tuollaisen käytöksen helpommin, ja eliminoin ihmissuhteen alkuunsa.