En tiedä, miten suhtautua taas mihinkään. Menetin toivoni, mutta sain kuin sainkin vastauksen viestiini, loppujen lopuksi. Viivästykseen oli hyväksyttävä syy, joten ei ole syytä pitää vihaakaan. Mieliala on koko päivän ollut melko alhainen, mutta yllä olevan asian myötä päivä kirkastui huomattavasti. Kai tämä oikeasti tarkoittaa, että kykenen tuntemaan kiintymystä, vaikka ylitsevuotavia tunteita ei aina olekaan, muuta kuin epätoivoa tulkitsemieni epäonnistumisten johdosta. Olin jo valmistautumassa siirtymään eteenpäin, että kävi niin kuin aina aikaisemminkin, mutta nyt syytä ei olekaan. Ja juuri tuon takia olen hämmentynyt.
Mieleni antaa liiaksi valtaa toiselle ihmiselle, jota en edes kunnolla (vielä) tunne, jos tuo henkilö pystyy pelkällä kommunikaation viivästämisellä vaikuttamaan elämänilooni ja mielialaani niin vahvasti. Ehkä siinä kuitenkin on kiintymyksen ydin. Haluaa olla yhteydessä toisen kanssa, vaikka vain verkon välityksellä. Päässäni kuitenkin pyörii epävarmuus. Toki, hänkin varmasti tahtoo olla yhteyksissä, eihän muuten tuota viestiä olisi koskaan saapunut. Haluaisin tavata hänet, mutta milloin olisi oikea aika ehdottaa tapaamista kasvokkain?
Ymmärrän kyllä täysin, miksi jotkut hakevat laastarisuhdetta, kun ero on tapahtunut. Itse koen ahdistusta jo muutaman päivän radiohiljaisuuden jälkeen, jolloin luulen, että toista ei kiinnosta ollenkaan, jolloin kuka tahansa kelpaisi läheisyyden tyydyttäjäksi. Kaipa siitäkin tunnistaa tunteet, joiden lukemisessa olen aina ollut huono: hänen jälkeensä itse läheisyys on tärkeämpää kuin henkilö, joka sitä osoittaa. Kukaan ei voi korvata häntä, mutta fysiologisia kiintymyksen osoituksia voi ja pitää pakonomaisesti hakea keneltä tahansa, joka niitä on valmis antamaan.
Plääh, ajatus ei kulje.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti