Tänä päivänä tuli melko paljon iskuja itsetunnolleni. Kävin tapani mukaan yliopistolla syömässä ja ystäväni sattui jälleen tyttöystävänsä paikalle kera yhden kaverinsa, jota en vielä oikein tunne. Tietenkin he päättivät ystäväni toimesta istuutua pöytääni syömään, ja sen oikein tunsi, kuinka kiusaantuneita kaikki olivat minun läsnolostani. Yritin toki keskustelua, muttei se oikein tahtonut lähteä rullaamaan mihinkään suuntaan, joten näin parhaaksi luikerrella mahdollisimman nopeasti pois. Kämpille palatessani ehdin jo murhata itseni ajatuksissani muutamaan otteeseen, kunnes tajusin, ettei tuo tapaus kerro mitään minusta eikä myöskään siitä, pitävätkö nuo kaksi minusta vai eivät. Pientä takapakkia mielialaan, muttei sen kummempia.
Kävin myös kotona tänään. Oli oikein mukavaa nähdä jälleen siskojani, mutta seuraava isku vyön alle tulikin kokovartalopeilistä, joka oikein korosti kehoni luustollista epäsymmetrisyyttä (kiitos geenit). Luulin olevani jo tottunut siihen, ettei ruumiini ole kaikista kuvauksellisinta sorttia, mutta jotenkin näytin aivan helvetin epäesteettiseltä katsellessani peilikuvaani. Toki tiedostan, että nuo epäsymmetrisyydet huomaa vaatteiden alta vain silloin, kun tietää, mihin suunnata katseensa, mutta muistoihini tulvi vain kaikki ajat, jolloin vihasin noita kaikkia piirteitäni. Kämpille palatessani vastaan tuli nauravia ihmisiä, joten tietenkin oletin heidän nauravan minulle.
Kämpille palatessani sitten luin uusimman viestin häneltä, ja kaikki nuo takaiskut unohtuivat, sillä sain jotain vahvistusta hänenkin tunteilleen. Tai sitten tulkitsen sen väärin. Tai sitten en. En jaksa olla skeptinen, joten otan innolla vastaan tuon orastavan onnellisuuden tunteen, joka jossakin vaiheessa saattaa osoittautua aiheettomaksi.
Äitini sanoi kotoa lähtiessäni "käy useammin kotona". Haluaisin. Aivan helvetisti. Mutta en vain yksinkertaisesti pysty. En kestä kiusallista hiljaisuutta, joka välillämme on. En kestä sitä, että tuossa on henkilö, jota kohtaan minulla pitäisi olla edes jonkinlainen kiintymyksen tunne, mutta jota ei ole. Sain äidiltäni myös lahjan mukaani, mutta en osannut tuntea kiitollisuutta siitä. En ole osannut tuntea kiitollisuutta mistään, en olemassaolostani, en hänen yrityksistään olla hyvä äiti näin jälkikäteen, yrittäen korjailla menneisyyden aiheuttamia säröjä. Jos kertoisin, että suuren osan lukion ensimmäisestä vuodesta halusin olla kuollut, että on vieläkin hetkiä, jolloin en tunne olevani mitään, puhdistuisiko ilma vai menisikö se vieläkin huonommaksi?
En ole saanut kunnon opetusta kriisitilanteiden hoitamiseen, joihin riidatkin osaltaan kuuluvat. Minulla ei ole ollut koskaan riitaa äitini tai isäni kanssa. Toisen kanssa kyllä. Tai ei sitä voi riidaksi kutsua. Toinen valitti "epäkohdista", joita hänen mielestään toteutin, ja minä otin vastaan solvaukset, syytökset ja kaikki ilman vastaanväittämistä, josta olisi kylläkin seurannut jotain vieläkin pahempaa kuin tylytys. Siksi en kai osaa vieläkään tarttua vääryyksiin, joita minuun kohdistetaan. En siis osaa kohdata riitatilannetta, vaan pakenen.
En siis reagoinut tuohon äidin virkkeeseen, sillä en halunnut valehdella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti