Pidin lupaukseni ja soitin. Puhelinvaihteen henkilö oli kylläkin harvinaisen kyrpiintyneen kuuloinen, minkä johdosta aloin hiukan kyseenalaistamaan tarvettani tuolle psykologikäynnille. Muutenkin tuntuu edelleen siltä, että eihän minua mikään vaivaa, vien vain jonkun minua enemmän tuota aikaa tarvitsevan paikan, mutta järkeilin asian niin, että tuon ajatuksen täytyy olla demonin tekosia aivan samalla tavalla kuin pohjalla ollessa tunnen erittäin vahvoja negatiivisia tunteita, joiden seurauksena kaipaan apua, joten miksei myös korkeuksissa ollessa tunteet voisi huijata ja luoda ajatuksen, että en tarvitsekaan apua.
Tietyllä tapaa on kyse myös "ylpeydestä". Olen pärjännyt tähänkin mennessä, joten miksen pärjäisi jatkossakin. Eivät nuo ongelmat ole edes pahoja, pystynhän toimimaan normaalisti arkielämässä. (Tämän lauseen jälkeen jäädyin totaalisesti, joten kymmenen minuutin mietiskelyn jälkeen kirjoitin tämän, jotta saisin flow'n takaisin.) Nyt ei ole kysymys siitä, että tuntisin, etten ansaitse apua. En ole koskaan ajatellut noin. Tuntuu, että elän kahdessa todellisuudessa, positiivisessa normaalissa ja negatiivisessa masennuksessa, ja aina kun siirryn maailmasta toiseen, en muista enää mitään tuosta toisesta. Onneksi kirjoitan ajatuksiani ylös, jotta pystyn tavoittamaan edes jotain tuosta toisesta elämästäni. Tosin olisin halunnut, että olisin aikoinaan kuvaillut ajatuksiani ahdistuskohtauksissa hiukan tarkemmin, jotta ymmärtäisin niitä paremmin.
Olo on kummallinen. En ole täysin toipunut tästä minimasentuneisuusjaksosta, mutten toisaalta tunne mielialaani positiiviseksi. Odotan vain jotakin ärsykettä, joka heivaisi minut tuolta reunamalta johonkin suuntaan. Tällaisina kausina en ole koskaan osannut kirjoittaa mitään järkevää, mikä näkyy tekstin laadussa.
Tulin siihen tulokseen, että en aio kiirehtiä tapaamisen ehdottamisessa. Mikäli hänellä jotakin tunteita on, eivät ne tule yhtäkkiä häviämään, kuten eivät minullakaan, vaikka en tunnekaan aina yhtä vahvasti. Tuollainen ajattelu on typerää, että toinen jättäisi jutun heti, kun joku "parempi" kumppaniehdokas ilmestyy kuvioihin. On kaksi tapausta. Tapaus 1: noin ei tapahdu, ja kaikki on hyvin. Tapaus 2: kuvaamani skenaario tapahtuu, ja hän ottaa "paremman" ehdokkaan. Mutta miksi surra? Jos toinen osoittautuu tuollaiseksi, ei tuo juttu koskaan olisi tullut toimimaan. Paljon parempi olla erossa tuollaisesta ihmisestä. Tietenkään en oikeasti usko, että tapaus 2 sattuisi. Luotan häneen, mutta demoni ei.
Yritän järkeillä, mutta siitä ei tule mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti