Arki alkaa häämöttää jälleen. Kävin yliopistolla ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja tein ilmoittautumiset tuleville kursseille. Hiukan harmittaa, että en käyttänyt vapaa-aikaani järkevämmin, mutta vain hieman. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että en ole masistellut kovinkaan paljoa loman aikana, vaikka pelkäsin tästä joulusta tulevan samanlainen kuin viime vuonna, jolloin olin allapäin koko ajan. Olen myös iloinen siitä, että löysin jälleen innostukseni TV-sarjoihin pitkän, pitkän tauon jälkeen. Onpahan jotain tekemistä silloin, kun arki maistuu puulta.
En oikeastaan tiedä taaskaan mitä kirjoittaa. Yliopistolla käydessäni tunsin oloni ahdistuneeksi suuren ihmismassan keskellä, kun olen viettänyt viime päivät lähes koko ajan kuutiossani, mutta totuin nopeasti tuohon ihmisten paljouteen. Näin yhden opiskelutoverinikin, jonka kanssa tuli nopeasti vaihdettua muutama sana, minkä jälkeen osasin rentoutua täysin. Kaipa tuokin taito, sosiaalisten tilanteiden pelkäämättömyys, häviää ajan myötä, ellei sitä harjoita aktiivisesti. Siksipä onkin osaltaan hyvä, että loma loppuu, etten regressoidu jälleen sosiaalisissa tilanteissa kiusaantuneeksi ihmisparaksi.
Tänään tapahtui jotain ihmeellistä, jotain, mikä toistuu vain muutaman kerran vuodessa yhtä vahvana: pidin peilikuvastani. En toki koskaan, teini-ikää lukuunottamatta, erityisemmin vihannut omaa ulkonäköäni, mutten pitänyt sitä myöskään kadehdittavana. Kuitenkin tänään, syystä tai toisesta, tajusin, etten näytäkään ihan puskasta revityltä pultsarilta tai komerossa elävältä nörtiltä. Tuollainen kohottaa itsetuntoa; saa ainakin varmuuden sille, että jos joku minua tuijottaa, ei tuo henkilö ainakaan tee sitä tuomitsevasti tai halveksuvasti.
Ulkonäkö ja itsetunto saattavat hyvinkin kulkea käsi kädessä myös miehillä. Jos ei hyväksy omaa peilikuvaansa, se heijastuu myös itsetuntoon. Jos ei viihdy omassa kehossaan, saattaa alitajuisesti viestiä muillekin tuota omaa epävarmuuttaan, ja tietysti on vaikeaa uskaltaa olla oma itsensä, jos tuo asia, mikä eniten näkyy kanssaihmisille, ei miellytä itseäänkään. Miesten ulkonäköpaineista ei juurikaan puhuta, mutta sellaiset ovat olemassa. Ehkä kuitenkin miesten omanarvontunne pohjautuu enemmän itsevarmuuteen, siihen, että uskaltaa, eikä siihen, minkä näköinen on.
Itselläni on siis vielä matkaa itsetunnon satamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti