Ei tee mieli kirjoittaa mitään. Ensimmäistä kertaa, luulen. Nyt ei ole kysymys aiheen puutteesta, sillä olen listannut itselleni muutamia teemoja, joista haluaisin puhua. Jostain syystä ei vain ole draivia saattaa mitään ajatuksia virtuaaliselle paperille. Ei mitään, ei mistään.
Huomenna alkaa jälleen opiskelu. Olen toisaalta iloinen, toisaalta surullinen.
Iloinen, koska muutama ystävä ja joukko kavereita palaavat jälleen seudulle lomaltaan, koska pääsen jälleen opiskelemaan (toivottavasti) mielenkiintoisia asioita, koska pääsen fiilistelemään jälleen kampuskahvilan tunnelmaa, koska pääsen jälleen syömään jonkun muun tekemää terveellisempää ruokaa, koska pääsen jälleen kiinni arkeen, rutiineihin, motivaatioon, koska pääsen irti loman aiheuttamasta passiivisuudesta ja asosialisuudesta, koska pääsen takaisin ihmisten pariin.
Surullinen, koska tiedän, että joudun ahertamaan melko paljon, koska tiedän, että tämä tulee olemaan todennäköisesti viimeinen kevätlukukausi tässä yliopistossa, koska joudun tapaamaan henkilöitä, jotka mieluummin unohtaisin, koska tiedän, että masennus iskee päälle jälleen muutaman viikon kuluttua ellei jo tämän viikon lopulla.
Olen miettinyt aiemminkin, ja mietin edelleenkin, että miksi oikeastaan olen masentuneempi silloin, kun käyn yliopistolla. Lomalla ollessani en masistellut, en myöskään töissä. Yliopistoaikana olen ihmisystävällisempi, otan yhteyttä helpommin ystäviini ja kavereihini, syön paremmin, liikun enemmän (tai no, opistolle ja takaisin), olen vähemmän ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa, saan paljon enemmän aikaan, mutta silti viimeistään viikonloppuna tapahtuu romahdus.
Kenties se johtuukin juuri sosiaalisesta ympäristöstä. En kestä muiden ihmisten onnellisuutta. En kestä sitä, että näen niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua, mutten uskalla tai saa tilaisuutta. En kestä sitä, että "kaikki muut" (tiedostan ajatuksen virheellisyyden) ovat ekstrovertimpia kuin minä, ikään kuin olisin alempiarvoisempi omana persoonanani. Tai sitten ehkä esitän roolia tuossa instituutissa, tiedostamattani. Ehkä en olekaan minä, kun olen yliopistolla. Ehkä lukitsen oikean minäni kahleisiin, ja avaan ne vasta viikonloppuna. Ehkä siksi, etten anna oikean persoonani olla esillä.
Ehkä siksi, etten osaa olla minä.
Elähän lopeta. Pidät mielummin vaikka taukoo. Äläkä pidä tätä mitenkään pakonomasena, kirjota enemmänkin niistä jutuista mistä haluat. Ihan vaikka siitä kuinka sua ärsyttää mehun kitkeryys tai vaikka siitä kuinka ihana päivä sulla on ollut. Mä koen itsekin aika oravanpyörää, välillä menee niin mainiosti ja joskus maailma tuntuu kaatuvan päälle. Kyllä kaikesta selvitään. Voimia ♥
VastaaPoistaEn tietenkään pidä tätä pakkona, mutta jotenkin nautin rutiineista, jollaiseksi tämä kirjoittelu on muodostunut, mutta rutinoitua voi ehkä liiaksikin. Harvemmin kirjoitan iloisista asioista, mitä pitäisi tehdä enemmän, tämä kun on lähinnä kaatopaikka omille synkille ajatuksilleni, ilot jätän sitten reaalimaailmaan.
PoistaJotenkin luulisi, että olisi jo tottunut siihen, että mieliala aaltoilee, että osaisi ennakoida ja varmistella asiat niin, että tuho jäisi mahdollisimman pieneksi. Mutta kipuun ei taida tottua, ei fyysiseen eikä henkiseen.
Kiitos sanoistasi Katja, voimia sullekin, oot ihana. :)
Sitä koitinkin sanoa. Itsellä lähinnä kans vaan rutiini/tapa, mut jos en kirjota, nii kyl sen tuntee nahoissaan. Kyllähän munkin blogi on aika pirun synkkä, mut silti sieltä löytyy myös ilosempia juttuja seasta. Ja jotenkin se on kiva kuullakin joskus, et menee ihan hyvin kaikesta huolimatta.
PoistaOnhan tää tällästä itse kullakin, aaltoilevaa. Itsellä tosin alkanu uuden parisuhteen myötä helpottamaan. :)
Kyllähän tää melkein terapiamuotona menee, kun saa patoutumat purettua johonkin. On tuolla muutama vähän iloisempi juttu jossain kätkössä, harvemmin vaan tuntee sellaista yleismaailmallista tyytyväisyyttä kaikkeen.
PoistaMukava kuulla, että helpottaa. :) Itsekin olen tutustunut erääseen kiinnostavaan henkilöön, mutta mulla on aina ollut pahana tapana se, että alkaa epäilemään ihan järjettömiä juttuja, ja sitten epävarmuus voittaa... Toivottavasti tällä kertaa se ei kaada hyvää alkua.
Samaistun, kyllä välillä kirjottaminen menee terapiasta. Nokka kohti vaan uusia haasteita - mitään et saa, jos et yritä :) Tsemiä!
Poista