Tänään olin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin sairaana. Tai jotain sen kaltaisia tuntemuksia oli aamulla. Terveyttään osaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Luulisin, että tuo pätee myös mielenterveyteen, mutta en oikein usko, että tulen koskaan "parantumaan" tästä sairaudesta. Se tulee kulkemaan mukanani läpi koko elämäni pienemmässä tai isommassa roolissa, vaihdellen kausittain, mutta kuitenkin mukana taustalla jatkuvasti.
En kykene palauttamaan mieleen sitä mielentilaa, jolloin en olisi ollut masentuneisuuteen taipuvainen. Toki pystyn kuvittelemaan ne ajat, lapsuuden kesät, jolloin huolen häivää ei ollut, mutta en kykene muistamaan sitä olotilaa. Yläkoulussa en muistaakseni ollut varsinaisesti masentunut. Kotona oli ihan paska olla, ja kenties siinä tuli jonkinlainen "selviytymismoodi" päälle, ja myöhemmin, kun tuo moodi tuli sitten tarpeettomaksi, alkoi mieli vähitellen yrittää paluuta oikeaan tilaan. Mutta eihän sitä tietenkään enää ollut, kun on vuositolkulla ollut henkisen väkivallan piirissä, tiedostamatta sitä, miten väärin kaikki on ollut. On vain kaikki paha, huonot mallit, "opit" ja minä-kuvan puute, kompressoituna yhteen masentuneisuuden kuplaan, joka sitten lopulta puhkesi.
Eilen tuli mieleen mielenkiintoinen kysymys: Jos olisi mahdollista tehdä kaikki tekemättömäksi, muuttaa menneisyyttä niin, ettei äitini olisi koskaan tavannut toista, tekisinkö niin? Mitään pahaa ei olisi tapahtunut, olisin elänyt "normaalin" lapsuuden ja nuoruuden. Ei painostavaa ilmapiiriä, ei uhkailua, ei itsensä piilottamista, ei omiin maailmoihin pakenemista, ei "kotia" vaan koti. Olisinko paremmassa tilanteessa?
No, luultavasti äiti-poika suhde olisi parempi, en pakenisi tilanteita, joissa joudun olemaan hänen kanssaan. Kenties pystyisimme jopa keskustelemaan asioista. Veljeni eivät olisi myöskään arpeutuneita henkisesti, ja muutama muukin henkilö olisi luultavasti paljon paremmassa tilanteessa juuri nyt. Sukulaissuhteet olisivat paremmat, koska niitä ei olisi pistetty jäihin, ja pystyisin ehkä keskustelemaan heidän kanssaan, koska äitini luoma ilmapiiri ei laittaisi minua johonkin alitajuiseen rooliin. En tiedä, kuinka suurta taakkaa äitini kantaa menneisyydestään, valinnoistaan, mutta se taakka olisi valtavasti pienempi. Olisin isäni kanssa vielä väleissä, kenties hyvissä sellaisissa. Kenties tuo laajempi verkosto ihmisiä, joihin voisin luottaa, olisi valanut itsevarmuutta: olisin varmasti vähemmän masentunut.
Mutta. Olisinko tavannut juuri näitä ihmisiä, jotka ovat ajan myötä tulleet itselleni tärkeiksi, jos olisin ollut erilainen? Olisinko onnellisempi, itsevarmempi? Olisinko vähemmän kokematon? Olisinko valinnut samalla tavalla kaiken? Kenties "kodin" ilmapiiri ohjasi minut pois "huonoilta" teiltä, alkoholin ja huumeiden valtaamalta sellaiselta. Minulla ei olisi rakkaita siskojani.
Olisinko silloin minä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti