Dilemma

Arkirytmi varmistui. Näin sunnuntaisin fiilikset on jälleen katossa, pienestä aamun masentelusta huolimatta. Tätä hyvää oloa kestänee perjantaihin asti, jonka jälkeen tapahtuu jälleen lasku. Tuntuu kotoisalta. Toisaalta, kotini (porukoiden kämppä) ei ole koskaan ollut minulle paikka, jossa olisin viihtynyt, joten vertaus on hiukan ontuva. En kuitenkaan koskaan taida sopeutua tuohon kuiluun putoamiseen, mikä viikonloppuna lähes aina koittaa. Kukaan ei pysty. Se tuntuu aina yhtä pahalta. Tai, mikä pahempaa, olo on sellainen, että mikään ei tunnu miltään.


Jotenkin näin uuden viikon kynnyksellä tulee usein sellainen fiiis, että on oppinut jotain mullistavaa maailmasta. Tuntuu, että seuraava viikko tulee olemaan parempi juuri sen johdosta, itsevarmuuden ollessa parempi uusia haasteita päin mentäessä. Toisinaan toisten blogien lukeminen saa aikaan tuon, joskus ihmisten kanssa keskustelu, ja harvemmin, kuten nyt, kun tajusin jonkin epäkohdan omista ajatuksistani. Ymmärsin, että kehonkuvani on aina ollut ihan perseellään. Ruumiini ei itse asiassa ole ruma, vaikka demoni kovasti niin väittää. Kenties voisin vivuta tuolla tiedolla lisää itseluottamusta itselleni.

Jotenkin tuntuu siltä, että haluaisin keskustella menneisyydestäni jonkun kanssa. Jaoin tänään joitain tietoja tuosta ajasta ystävälleni, mutten avautunut täysin. Luultavasti pystyisin uskoutumaan hänelle, mutta jotenkin se ei tunnu oikealta. Tai en tiedä. Jos pystyisin kertomaan peräti tuntemattomalle ihmiselle noista asioista, pystyisin kenties olemaan avoimempi ja keskustelevaisempi persoona muille, täysin uusille tuttavuuksille. Näin luulen, sillä itselleni tuli välittömästi parempi olo, kun sain jotakin sanottua tuosta pimeydestä, jonka lapsuudessa koin. Ehkä pystyn päästämään irti menneisyydestä vasta, kun käyn siellä uudestaan.

En edes tiedä, miksi välttelen psykologille ajan varaamista. Aiemmin sain sairaanhoitajan kautta varattua ajan, mutta nyt pitäisi olla aktiivinen ja soittaa itse puhelinpalveluun. Kaipa tuossa se kynnys on. Vaikka olenkin maininnut, että pidän masennusta sairautena muiden joukossa, sellaisena, jossa ei ole mitään hävettävää, tuntuu jotenkin oudolta soittaa ja varata aika psykologille, vaikka puhelimen toisessa päässä oleva puhelinvaihteen henkilö ei tule koskaan tapaamaan minua, joten stigmatisoituminen on mahdotonta. Osasyynä lienee tietenkin se, että viikolla, jolloin ajanvaraus pyörii, on aina hyvä fiilis, jolloin soittaminen ja avun hakeminen vaikuttaa turhalta, kun taas viikonloppuna mieli on maassa, mutta aikaa ei pysty varaamaan.
Mikä dilemma.

Kenties sillä välin avaudun ystävälleni, ennen kuin olen valmis suurempaan koitokseen.