Hah, ei mennyt edes viikkoa, kun jo järkyttävä mielialan aaltoilu alkaa, näin arjen puskiessa päälle. Yhtenä hetkenä energia on aivan loppu, masentaa, ja hetken kuluttua tuntuu siltä, että voisi valloittaa maailman. Itsevarmuus on huipussaan muutaman tunnin ajan, sitten se jälleen romahtaa pohjalukemiin. Muutenkaan en ole pystynyt keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, vaan ajatus heittelehtii ja motivaatio siirtyy aktiviteetista toiseen sekunneissa. Nyt illalla aallokko on hellittänyt, ja meri sisälläni on tyyni. (Heittäydyn näemmä aina metaforiseksi, kun demoni aktivoituu.)
Lomalla ollessani olen ilmeisesti unohtanut kaikki mielenterveydelle edulliset käyttäytymismallit, joten nyt alkaa jälleen kunnostautuminen tuossa asiassa. Älä tarkasta Facebookia jatkuvasti, älä vilkuile koko ajan viestiboksia nähdäksesi, onko hän laittanut viestiä, älä lue iltapäivälehtien paskoja artikkeleita, älä tahallaan altista itseäsi sellaisille ärsykkeille, jotka vievät mielen maahan. Älä pakene todellisuutta TV-sarjoihin, vaan pidä se erillisenä osana elämääsi, pelkkänä viihdykkeenä. Mene ulos. Ole ystävien seurassa. Ja, mikä tärkeintä, yritä ajatella positiivisesti.
Mietin tänään sitä, miksi en useinkaan kommentoi mitään, mitä internetissä näen. En jätä viestiä YouTubessa videoihin, harvemmin minulla on sanottavaa muille blogaajille, nettikavereita minulla ei ole. Olen aina pitänyt tekstitse tapahtuvaa keskustelua vähäisenä sosialisoinnin muotona, sellaisena, josta ei ole mitään hyötyä, vaikka juuri nykypäivänä asia voi olla täysin päinvastoin. Olenhan Omeglessakin ajautunut melko hedelmällisiin keskusteluihin, joten miksi noin ei voisi tapahtua myös muualla?
Ehkä en pidä mielipiteitäni tärkeinä tai mielenkiintoisina, ehkä kuvittelen, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Asiahan on päinvastoin, en kai muuten blogia kirjoittaisi. Minulla juuri on sanottavaa, vaikka en reaalimaailmassa aina osaakaan olla sanavalmis. Ihmiset ovat kiinnostavia, joten miksi en voisi pitää yhteyttä myös sähköisesti? On toki erilaista olla jollekulle nettituttava kuin nähdä toista naamatusten. Kai kuvittelen, että internetissä on miljoonia muita ihmisiä, joihin tutustua, joten miksi olisin jotenkin niin poikkeuksellinen, etteikö joku noista miljoonista muista voisi ottaa paikkaani? Miksi jättää kommentti, kun joku muu kuitenkin tekee sen?
Kai kyse on, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, kateudesta. Ne ihmiset, joita nään naamatusten, pääsevät "nauttimaan" lähes täydellisestä läsnäolostani ja päinvastoin, kun taas ruudulla tapahtuvassa kommunikaatiossa toinen voi tehdä mitä vain samalla, kun viestittelee, jos kyse on reaaliaikaisesta toiminnasta. Läsnäolo ei välttämättä ole kokonaista, mutta miksi sen pitäisikään olla?
Kuitenkin eniten nautin pitkistä viesteistä, ei-reaaliaikaisesta kommunikaatiosta, jos kyse on internetin kautta tapahtuvasta toiminnasta. Pääsee oikeasti kertomaan asioista, miettimään tarkkaan sen, mitä haluaa sanoa ja kysyä toiselta, paneutua viestin ulkoasuun ja sisältöön, rakentaa siitä oman näköinen. Siis käyttää oikeasti aikaa siihen, mitä haluaa toiselle sanoa. Omistautua. Sellaista tämä blogaaminenkin kai tavallaan on, vaikka itseäni varten tätä teenkin.
Siinähän on koko blogaamiseni ydin.
Mitä oikeastaan haluaisin kertoa itselleni?
Millaisen tarinan haluan kuulla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti