Kävin tänään kampuksen etäisimmän kolkan ravintolassa syömässä. Erikoiseksi tuon paikan tekee se, että siellä käy myös lukiolaisia aterioimassa päivittäin. Jotenkin outoa aina käydä tuolla, sillä oikeastaan kaikki nuo lukiolaiset ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Kaikilla on sama tyyli vaatetuksineen ja hiustyyleineen, tyttöjen kohdalla myös meikkeineen. On ikään kuin otettu kaikki lähiseudun nuoret ja ajettu heidät saman muotin lävitse, ja tuloksena on tuo sama malli, joka toistuu kaikilla. Toki tuo on ymmärrettävää, onhan kyseessä erikoislukio, jonne sitten tulevat kaikki samanmieliset ihmiset, jotka haluavat suuntautua juuri tuolla tavalla ja jotka sitten ilmeisesti kaikki tykkäävät noudattaa samaa ulkoista olemustakin.
En tuntunut kuuluvani tuonne. Palasin mielessäni omiin lukioaikoihini, jolloin en myöskään tuntenut yhteenkuuluvuutta kovinkaan monen ihmisen keskuudessa. Toki sain liityttyä yhteen piiriin, joka kylläkin erosi joiltakin osin omasta ajatusmaailmastani. Kuitenkin yksilötasolla kaikki nuo ihmiset (ehkä yhtä lukuunottamatta) olivat todella loistavia, ja kaksi heistä kuuluu ystäväpiiriini vieläkin, ja kahta näen silloin tällöin. En kykene tavoittamaan täysin tuota lukion ensimmäisen vuoden kuulumattomuuden tunnetta, sillä siitä on niin kauan. Tuo tunne oli läheisissä kytköksissä omaan sulkeutuneisuuteeni, eli en osannut tehdä kontaktia, jolloin ainoa ystäväni oli yksinäisyys.
Jokainen kuitenkin tarvitsee jonkin piirin, johon kuulua. Tietyllä tavalla tuo piiri määrittelee sen, millainen tuo henkilö on. En ole koskaan ollut perinteistä "nörttityyppiä", mutta tunsin yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan lukiossa. Ehkä siksi myös pidin itseäni sellaisena melko pitkäänkin, ennen kuin tajusin, ettei minulla oikeastaan ole kaikista asioista samanlaisia intressejä kuin heillä. Yliopistossa hengasin ensin "normaalien" tyyppien kanssa, mutta osoittautui, että en kuulunut tuohon ryhmään, eli ajauduin pois tuosta piiristä melko nopeasti fuksivuoden alussa. Kenties juuri noiden "normaalien" ihmisten "hylkäämisten" jälkeen en ole pitänyt itseäni täysin tavallisena tallaajana. Kai minussa on jotain erikoista, kun en ole normaalien ihmisten seuran arvoinen.
En tarkoita tuota viimeistä lausetta kyynisenä ja katkerana purkauksena, vaan pelkästään toteavana virkkeenä. Noiden kaikkien tapausten seurauksena olen alkanut itse asiassa viihtyä noissa "oudommissa" piireissä (toki ubernörtit saavat itseni lähinnä myötähäpeän tunteen valtaan). Tunnen yhteenkuuluvuutta niin kutsuttujen altavastaajien kanssa, ihmisten, jotka eivät stereotyyppisessä mielessä ole "normaaleja". Kenties tuo jatkuu myös seuraavassa opinahjossa, en vain koskaan ole tiennyt, miten oikeastaan tuttavuussuhteita luon.
En tiedä, mihin pyrin tällä paatoksella, sillä kadotin ajatuksen tekstin puolessa välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti