Katkeruus maistuu kitkerältä. Olen ihan helvetin kyllästynyt tuntemaan alemmuudentunnetta ja vitun pahaa oloa aina, kun näen jollakin menevän hyvin, jonkun olevan onnistunut elämässään "paremmin" kuin minä. Vika on tietenkin päässäni, eikä suinkaan muissa ihmisissä. Tiedostan sen hyvin, mutta en siltikään saa kitkettyä tuota silmitöntä kateutta, jota aina tunnen, kun havaitsen onnellisuutta niillä ihmisillä, joita en tunne. Facebook on malliesimerkki kateuden pesästä, suuri määrä "kavereita", joita ei edes tunne, ja jotka joka päivä jakavat jotain hienoa elämästään samalla, kun itse toistan samat rutiinit päivästä toiseen. Olen tyytyväinen omaan elämääni, mutta silti tunnen itseni alisuorittajaksi. Harvinaisen ärsyttävää tuo on, jos se tapahtuu silloin, kun pitäisi tuntea myötätuntoa. Toisinaan myös ystävilleni tapahtuvat erityisen onnelliset asiat saavat demonin liekkeihin ja oman mielialani jonnekin helvetin ja limbon välimaastoon. Koitapa sieltä sitten nousta.
Tällaisiin fiiliksiin pääsin yhden (1) minuutin sisällä Turparaamattuun kirjautumisesta. Wihii.
Tänään on noin muutoin ollut varsin hyvä päivä. Raportin kirjoittaminen toimii kuin huume, kun pääsen siihen flow'hun käsiksi. Nautin opiskeluhommien teosta, niin säälittävältä kuin se saattaakin kuulostaa. Rutiinien voimaa ei sovi aliarvioida. Olen aina pyhittänyt sunnuntaipäivän raportin kirjoittamiseen, jonka jälkeen saa sitten rentoutua ennen seuraavan viikon koettelemuksia. Vaikka arki itse asiassa on vain juhlaa verrattuna useimpien viikonloppujen masistelufiiliksiin. Mutta kuitenkin.
Lärvikirjan aiheuttama katkeruus on poistunut systeemistä. Sen paikan on ottanut melkein onnellisuutta lähentelevä olotila. Seuraava viikko tulee olemaan hyvä, vaikka mitään erikoista ei olekaan odotettavissa. Kuitenkin aion sosialisoida hiukan enemmän, käydä sisarusten luona palloilemassa ja jotain muuta vastaavaa. Ehkä olen radikaali ja teen jotain, mitä olen vältellyt liiankin pitkään, nimittäin varaan ajan psykologille. Tuntuu siltä, että pystyisin sen tekemäänkin. Tuntuu myös siltä, että ehkä ensi viikolla saan tilaisuuden jutella tuolla mainitsemalleni tytölle.
Toivoa sopii.
Olen jo jonnin aikaa seurannut blogiasi ja tunnistan samankaltaisuuksia omissa ajatuksissani. Kirjoitat taitavasti ja mielenkiintoisesti. Jätä ne sosiaalisen median huomiohuorat omaan arvoonsa ja miten sen nyt sanoisi, tsemppiä.
VastaaPoistaEhkä pitäisi suosiolla poistaa koko profiili tuosta palvelusta, pääsisi niin paljon helpommalla. Toisaalta se voi olla sosiaalinen itsemurhakin, kun tapahtumat infotaan siellä ja joihinkin kavereihin saa yhteyden pelkästään sitä kautta.
PoistaKiitokset sanoistasi. Itse vasta äskettäin huomasin, että sullakin oli blogi (lukijana oletkin jo pitempään ollut), ja voinen sanoa samat sanat, sekä tsempit että kehut, myös siihen suuntaan.
Kpos
Taisin blogilistan avulla löytää blogiisi ja huh, onneksi! Kirjoitat niin sujuvasti itselle tutuiksi tulleista aiheista, ettei voi kuin samaistua. Pitää oikein ajatuksella lueskella sun vanhempiakin tekstejä vielä myöhemmin läpi!
VastaaPoistaOpiskeluhommista nauttiminen ei kuulosta lainkaan säälittävältä, päinvastoin. Tunnen ehkä jopa pientä kateutta niitä ihmisiä kohtaan jotka saavat etuoikeutetusti opiskella tälläkin hetkellä. Tai keillä on edes jotain sisältöä arjessa. Mitä muistan omista kouluvuosista, niin just toi opiskeluihin paneutuminen sai hyvin ajatuksia muualle, pystyi keskittymään juuri siihen yhteen ja tiettyyn asiaan. Ja se fiilis, kun sai jotakin projektia edistymään.. Se oli upeeta! :-D Toki se vaati sitä, että oikeasti ymmärsi mistä on kyse ja pääsi käsiksi siihen aiheeseen.
En tiedä sun aiemmasta tilanteesta vielä, koska en ole ehtinyt katsella vanhoja tekstejäsi. Oletko siis käynyt psykologilla aiemmin? Tuosta välttelystä tuli vaan mieleen, ettei mullakaan mitkään hirveen positiiviset fiilikset ole jäänyt noista aiemmista polikäynneistä, mutta nyt sekin on tulossa eteen. Vielä pari vuotta sitten kun olin täyttänyt 18, vannoin koko henkilökunnalle etten ikinä tulisi takaisin. Lähdin suurinpiirtein dramaattisesti ovet paukkuen menemään sieltä haha. Ajattelin, että nyt kun olen täysi-ikäinen koko nuoruuden avohoitohelvetti saa jäädä taakse. Vaan miten kävikään, häntä koipien välissä takaisin sinne mistä kaikki alkoi.. 8D Mutta tuskin se enää on samanlaista, aikuispuolella kun ollaan(?) Saa enemmä vapauksia päättää asioista, toisinkuin alaikäisenä. Mutta varaa ihmeessä aika, jos siltä tuntuu. Ei siinä mitään voi menettääkään? :'3
Oii vitsi, toivon että sun onnellisuuden tunne pitäis ja sulla ois mahtava viikko edessä! Vaikutat kumminkin päättäväiseltä tuon tyttö asiankin suhteen, joten se kertoo jo paljon, rohkeutta ainakin löytyy! Tsemppiä hurjasti :'3 Ainiin ja kiitos, tosiaan eilen mulle vasta selvis koko introvertti sana! Olo ei oo hetkeen ollut näin huojentunut. Tuntuu helpottavalta tiedostaa, että on muitakin jotka painii saman asian kanssa. Ettei ole yksin, se kai on tärkeintä :)
Kiitoksia, mukava kuulla, että samanhenkisiä ihmisiä löytyy, ja että joku saa jotain irti omista hajatelmistani. :)
PoistaJotenkin oon aina tykännyt räveltää omissa hommissa omissa oloissa tuntitolkulla, kun inspiraatio iskee, oli sitten kyseessä musisointi tai opiskelu. Kai se on se, kun saa jotain aikaan, niin tuntuu, ettei olekaan hukannut elämäänsä ihan täysin.
Olen kaksi kertaa psykologilla käynyt yliopiston terveydenhuollossa jutustelemassa. Ensimmäisellä kerralla en osannut oikein sanoa mitään, ja toisella kerralla yliopisto ei ollut vielä alkanut, joten minkäänlaista masentuneisuutta ei ollut havaittavissa. Sitten kun se alkoi niin samat vanhat kaavat, jotka kesällä unohtuivat, alkoivat toistua. Syytin kilpirauhasta, muttei arvot olleet koholla. En siis muuten ole mielenterveyteeni apua hakenut, vasta viime vuosina olen tajunnut, että jotain on vialla (vaikka vain lievästä masennuksesta onkin kyse).
Onko tuosta avohoidosta ollut hyötyä sulle, ja minkälaista se hoito sitten on? Itselläni kun ei ole minkäänlaisia kokemuksia.
Joo siis, oon aina tosi päättäväisen tuntuinen tollaisissa asioissa, mutta sitten kun tilannetta ei pääse syntymään (tai jos pääsee, niin en uskallakaan), niin romahdus on väistämätön. Jotenkin tilanne tuntuu tosi selkeältä pään sisällä, mutta todellisuus on aina toinen, ja tilanteesta jää aina paha maku suuhun ja en jatka tuota juttua pidemmälle. Tästä kirjoittanen tänään lisää.
Teininä tuli enemmän oltua angsteissa juuri sen takia, kun ei olekaan kuin muut, mutta nyttemmin on osannut alkaa arvostaa itseään juuri tällaisena. Tuntuu jotenkin, että ekstroverteille suodaan sosiaaliset taidot jo syntymästä, mutta introvertit joutuvat jotenkin kouluttamaan itseään samanlaisiin sosiaalisiin valmiuksiin, mikä ei aina ole helppoa.
Tsemppiä sullekin. Odotan jo seuraavaa blogautustasi, kirjoitat tosi hyvin. :)
Jep, sehän on tärkeintä, että on joku oma juttu mikä tuottaa sitä mielihyvää
VastaaPoistaja millä saa koottua omia ideoita ja ajatuksia nippuun. Ilman sellaista
'henkireikää' elämä vois olla aika haastavaa.
Sulla on käynyt vähän huono tuuri ton kanssa, jos oireilut palasivat
takaisin silloin kun ei välttämättä ole apua ollut saatavilla.
Ja vaikka kilpparinkin syytä osittain olisivat, niin suosittelen
ehdottomasti sitä ajanvarausta. Jos puhuminen vieraalle tuntuu haastavalta,
niin kannattaa siitäkin ääneen sanoa. Alkuaikoina ainakin minulle tuotti ongelmia
juurikin se, että pitäs höpöttää omista henkilökohtasista asioista ventovieraalle
'ammattiauttajalle.'
Olin siis noin vuoden nuorempana laitoksessa, ja sieltä lähtiessä mut siirrettiin
avohoidon puolelle. Avohoito koostuu siis tiivistettynä juurikin noista psykiatrian käynneistä joissa suunnitellaan hoitoa yhdessä, ilman laitos tai sairaalajaksoja. Eli toisin sanoen, käyt normaalisti tapaamisissa kotoa käsin ilman mitään hullujenhuone jaksoa haha :-D
Mutta jos susta tuntuu, että jotain pientä apua olisi saatava, niin juuri tuo missä
olet pari kertaa käynyt on varmasti oikea vaihtoehto. Tietenkin sitten jos tuntuu, että
oireilut pahenevat tai jotain, niin kannattaa selvittää oman paikkakunnan meiningit tuon
avohoidon puolelta. Ne toimintatavat (hinnastot etc..) vaihtelee luultavasti jonkin verran
kunnittain.
Mulla on muuten tosi usein tietyistä tilanteista kehiteltynä oma 'mielikuva' eli juuri tuo, kun puhut tilanteen tuntuvan selkeältä omassa päässä. Ne vaihtoehdot mitä voi tapahtua jossei se tilanne olekaan sellainen kuin on kuvitellut, pelottaa jo etukäteen. Täytyy tässä väijyä seuraavaa kirjoitusta sinultakin sitten, taas yks näitä päiviä milloin ei ole muuta tekemistä kuin istua koneella ja ihmetellä maailmanmenoa :-D
Joo, ehkä tää maailma on vaan alunperin 'luotu' ekstroverteille ja me muut yritetään pysyä perässä.. En ole vieläkään tottunut koko ajatukseen, mutta ehkä nyt on helpompi alkaa rakentaa uutta ajattelutapaa itsestä, kun tietää vähän missä mennään. Tuo itsensähyväksyminen muutenkin on asia, jota tulee työstämään luultavasti lopunikää, vaikka se vähän ikävältä kuulostaakin.. Kiitos kovasti! :3
Blogaaminenkin toimii henkireikänä loistavasti, lähes terapianakin, kun saa purkaa pahimmat angstit tekstitse.
PoistaKiitoksia tiedoista, nyt ei tuo psykiatrikaan niin iso mörkö ole, jos sinne päättävät passittaa. :) Sellaista elämä välillä on, istumista ja odottamista, välillä liiaksikin. Mutta kohta odotus palkitaan, kunhan nyt saan ajatukset purettua.
Juuri se, että ymmärtää, että itsessään ei ole mitään vikaa, on ehkä kaikista tärkein aspekti omakuvan muodostuksessa. Kaikki muu rakentuu sitten sen varaan, sosiaalisuus, itsensä hyväksyminen ja muu sellainen. Tuollainen on toki vaikeaa, jos on joutunut pitkään olemaan ympäristössä, jossa ei saa olla oma itsensä, jossa pitää esittää, ottaa rooli. En kai ole vieläkään täysin päässyt yli noiden ympäristöjen vaikutuksista, mutta en luovuta.
Kpos