On kulunut viikko hänen kanssa keskustelusta, enkä ole vielä saanut uutta mahdollisuutta mennä jutustelemaan. Eilen ajatukset kiertelivät lähinnä hänen ympärillä, tänään näin hänet luennolla, mutta sitten hän katosi. En tunne masentuneisuutta, lähinnä vain jännitystä siitä, että jos menee liian kauan, ennen kuin tulee seuraava tilanne jutella hänen kanssaan, en uskallakaan enää käyttää tuota mahdollisuutta. Tai että kiinnostus hänen puolelta katoaa, jos sellaista on ollutkaan.
Kuitenkin osaltaan nautin tästä tilanteesta; en ole obsessiivisen ajatuskehän keskipisteessä, ajatellen koko ajan "mitä jos hän onkin varattu", "mitä jos häntä ei kiinnostakaan", vaan osaan suhtautua asiaan tyyneydellä, jota en ole ennen osannut kuvitellakaan. Minä, joka en joskus uskaltanut kävellä kaupassa pää pystyssä, jotta en huomaisi muiden ihmisten "tuomitsevia tuijotuksia". Minä, joka aina ajattelin vastaankulkijoiden pitävän minua lähinnä säälittävänä.
Epätietoisuus on siis osaltaan hyväksi. Tilanne pysyy elävänä; kohtalo voi viedä suuntaan tai toiseen, ja oletettavasti osaan varautua molempiin yhtä hyvin. Ehkä ajatusmallini ovat menossa terveellisempään suuntaan, ehkä eivät. Sen näkee seuraavan suuren vastoinkäymisen kohdatessa.
Aloin eilen katsoa suosikkisarjani päätöskauden jaksoja, ja sain tuon urakan valmiiksi. Kyseistä draamasarjaa katsoessa huomasin, miten empaattisesti olin mukana kaikessa, mitä ruudulla tapahtui. Viimeksi katsoin jotain tv-sarjaa noin puoli vuotta sitten, jolloin elämään ei sitten paljoa muuta mahtunutkaan. Mutta tuo oli nyt pakko katsoa loppuun, tehden poikkeuksen arkirutiineihin.
Oikeastaan sarjojen katsominen passivoi melkoisesti. Se ei juurikaan tarjoa haasteita sinänsä, mutta kenties jonkinlaisia elämyksiä. Ehkä olen kasvanut ulos tuostakin aktiviteetista, kuten videopeleistä aikoinaan. Olen huomannut olevani nyt enemmän ihmiskeskeinen: luen blogeja, katselen vlogeja, vietän paljon enemmän vapaa-aikaakin yliopistolla ja olen läheisemmissä väleissä muutaman ihmisen kanssa. Suostuin jopa tapaamiseen vanhan ystäväni kanssa, joka on mukana toisen ystäväni kaveripiirissä. Tapaamista odotellessa.
Kuukauden vaihtuessa huomasin, etten ole käynyt yksissäkään bileissä tähän mennessä. Ensisijainen syy bailuissa ramppaamiseen, vastakkaisen sukupuolen edustajien tapaaminen, ei enää kiinnosta, kun tuntee näinkin vahvasti yksittäistä henkilöä kohtaan. Alkoholillakin on toki osuutta asiaan, sillä selvänä ei juhlissa viihdy, testattu on. Miksipä siis tehdä jotain, jos ei siitä mitään hyödy.
Syksy yllätti, viikko sitten oli vielä jokseenkin inhimilliset säät. Heti on paljon väsyneempi olo, ja uloskaan ei aina jaksa mennä kun tuulee ja sataa ja on kylmä ja kaikkia muita mahdollisia tekosyitä.
Toivottavasti en passivoidu täysin tuon takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti