Toinen kerta, kun regressio iskee. Eilen kävin syömässä yliopistolla, mutten jaksanut mennä sosialisoimaan, olinhan nukkunut liikaa ja syönyt en mitään yli puoleen vuorokauteen. Siksi olikin helpompaa luikkia jälleen mahdollisimman kauas nurkkaan syömään, sillä ajatus muiden ihmisten kanssa juttelemisesta tuntui liian kuluttavalta. Siltikin syytin itseäni koko päivän siitä, että palasin takaisin käyttäytymismalleihin, joista lupasin itselleni luopua.
Vastakkain oli kaksi minää: Toinen puolusti, toinen syyllisti. Aina ei jaksa sosialisoida; Mutta nyt menetit mahdollisuuden tutustua tuohon ihmiseen paremmin, ehkä lopullisestikin; Aina tulee uusia tilanteita, älä huoli; Mikä estää sinua toistamaan samaa virhettä uudelleen?; Seuraavalla kerralla olet paremmassa kunnossa, henkisesti hereillä, jolloin jaksat; Miksi vetoat tuohon tekosyyhyn, väsymykseen, koko ajan?, jne.
Tänä aamunakin noiden ajatusten jättämät railot johdattivat mielenliikkeet noille samaisille niin tutuille urille, joista luulin päässeeni eroon. Harmikseni huomasin ottavani syytökset vastaan aivan kuten ennenkin, kunnes tajusin niiden vääryyden. Siltikään en pystynyt pysäyttämään niitä, kykenin vain suodattamaan suurimmat valheet pois pienten nakertaessa tietään yhä syvemmälle psyykkeeseeni.
Kaikilla muilla on vilkkaampi sosiaalinen elämä, kaikki muut ovat itsevarmoja, kaikki muut ovat kauniita, komeita, mitä vain. Tajuan toki, että tuo kaikki on valheellista ajattelua. Siinäpä se juttu piileekin. Miksi en voi olla ajattelematta tuollaista? Miksi en voi antaa itselleni lupaa olla onnellinen?
Myöhemmin
Jälleen tuo kaoottinen sekamelska pääni sisällä on laantunut, ja mieliala on hyvä. Vaikka tuollaisia päiviä on jo muutama ollutkin, tuntuu aina siltä kuin olisin menettänyt lopullisesti otteen elämään, että tulen tuntemaan noin joka päivä, joka hetki. On tietysti hölmöä luulla noin, mutta tuossa tilanteessa se vaikuttaa ainoalta mahdolliselta skenaariolta.
Muistelen psykologin sanoneen, että joillakin persoonatyypeillä tuollainen mielialan melko säännöllinen ja nopea vaihtelu on täysin normaalia ja elämään kuuluvaa. Tietyllä tavalla lohduttava, toisaalta kauhea ajatus joutua elämään tuollaisen melko lamauttavan tunteen kanssa rinta rinnan tietyin väliajoin. Lohduttavaa siinä on juurikin tuo tieto, että se ei tule vallitsevaksi olotilaksi, vaan pysyy aisoissa, että joudun kokemaan tuollaista vain pienen hetken muuten hyvän mielialan vastapainoksi.
Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti