Tyhjyys

Jälleen tyhjyys valtaa tämän pienen ihmisen. Näen ikkunasta sateisen maiseman, kellertäviä koivuja ja punaisia pihlajia, kurkiaurakin liihotteli ohitse muuttoreissullaan etelän lämpöön. Kuuntelen melankolista musiikkia ja yritän keksiä tekemistä. Halusin lähteä ulos kävelylle, mutta väsymys voitti. Päätän syödä, ja nukkua. Herään hiukan pirteämpänä.


Tyhjyys. Se, että on olemassa, mutta ilman olemusta. Tuo voisi kuvata parhaiten luentojen jälkeisiä tuntemuksiani. Ei ollut mitään tekemistä. Oikeasti. Tuntui, että ainoa vaihtoehto on löhötä sängyllä ja katsella kattopaaluja ja miettiä asioita. Sekään ei tuntunut hyvältä, tai oikeastaan miltään. Ei masentanut, mutten ollut iloinenkaan.


Syksy on siirtymävaihe riemukkaasta kesästä depressiiviseen talveen, ja säädän tuntemukseni samankaltaiseen välitilaan, limboon, odottamaan muutosta.

Ehkä tuon lempisarjani loppuminen loi hetkellisen tyhjiön elämään, niin kuin usein niillä on tapana. Nyt pitäisi osata täyttää elämä jollakin muulla, taas. Vaikka käytinkin vain pari päivää tuohon elämykseen, tuntuu siltä kuin en muistaisi, mitä sitä aikaisemmin olen tehnytkään, mihin olen päiväni kuluttanut. Helpoin tapa olisi täyttää se toisella moisella, mutta siihen rumbaan en taida haluta jälleen.

Ehkä se, että olen ottanut tavaksi sosialisoida päivittäin tietyn verran ajaa minut lopulta siihen, etten enää osaa olla yksikseni. Olen kulkenut ympyrän: Ennen on osannut ottaa yhteyttä ihmisiin, nyt en osaa olla ottamatta. Juuri tuo onkin se vaikein ajatus. En haluaisi, että olisin vaivaksi niille muutamille tosiystävilleni, että soittaisin joka päivä ja pyytäisin hengaamaan vain oman tyhjyyden tunteen tuhoamiseksi, että ajan ystäväsuhteeni siihen, että vain minä otan yhteyttä, ilman vastavuoroisuutta.

Odotan uutta väsymyksen tunnetta, jotta pääsisin eroon tästä päivästä.