Miksi roikun Facebookissa jälleen? En ole koskaan pitänyt siitä. Aikaisemmin se toi lohtua, kun tietyt kaverit (tai no, yksi entinen) ottivat yhteyttä. Toisinaan se oli ainoa kommunikaation lähde viikonlopun yli, mutta nyt en ole edes ollut kirjautuneena chattiin pitkään, pitkään aikaan, enkä ole myöskään sitä kaivannut, sillä en juurikaan osaa kirjoittaa pikaviestimillä. Kuten olen aikaisemmin sanonut, se vaikuttaa jotenkin teennäiseltä. Kuitenkin nyt, treffeillä käytyäni, halusin pitää jonkinlaista kontaktia tuohon ihmiseen, ja Facebook tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta.
Mutta silti. Onko mitään järkeä istua ja odotella, että joku yksittäinen henkilö kirjautuisi sisään, jotta voisi pitää yllä tuota valheellista imagoa, että olen jotenkin "ylisosiaalinen" ihminen, kun olen Facebookissa? En edes pidä kyseisestä sivustosta, enkä juuri vietä aikaa siellä, joten miksi pitäisi muuttaa käytöstä jonkun muun ihmisen vuoksi? Toki, nettikirjoittelu voi olla "turvallisempi" keino tutustua kuin jatkuva kahvilla istuminen, mutta jos itse en siitä pidä, ja toinen pitää, emme välttämättä sovi toisillemme.
Muutenkin Facessa istuminen ahdistaa: Kaikki muut ovat chatissa lähes non-stoppina, kun itse kartan sitä. Nuo muut ovat varmasti paljon parempia ihmisiä, kun jaksavat tsättäillä jatkuvasti. Tai sitten he vain yrittävät täyttää tyhjyyden jollakin keskustelun tapaisella, uskaltamatta kohdata omaa tilannettaan. En tiedä, mutta demoni pitää huolen, että ajattelen worst case scenariota.
Siispä lienee järkevintä antaa asian olla. Muutenkin olo on jatkuvasti levoton. Ehkä minulla on tunteita, ehkä ei. Ehkä tämä on masennuksen aiheuttamaa; kuvittelen jälleen, etten kelpaa kenellekään, en tuolle henkilölle, jonka kanssa kahvilla kävin. Ajatus ei kulje samaan tapaan, ne pyörivät jatkuvasti tuon toisen henkilön ympärillä ja sen tunteen, että ehkä en tule koskaan löytämään ketään.
En haluaisi tuntea noin. En ole edes varma, parantaisiko parisuhde oikeastaan mitään. Kuitenkin huomaan jatkuvasti ajattelevani sitä. Lieneekö syynä sitten yhteiskunnan painostus, harhaluulo siitä, että parisuhteen avulla elämänlaatu paranee miljoonakertaisesti, tai sitten yksinkertaisesti se, että kaipaan sitä, vaikka en haluaisi itselleni sitä myöntää. Pelkään liiaksi. En tiedä, kestänkö menetystä, en tiedä pystynkö pitämään parisuhdetta yllä, en tiedä, en tiedä.
En tiedä, onko tuolla toisella henkilöllä tunteita. En tiedä, onko hänkin odottanut hetkeä, että kirjaudun sisään. En tiedä, onko hän se oikea, mutta haluaisin tietää enemmän hänestä, jotta se selviäisi. Kuitenkin epäilyttää; osaanko pitää yllä keskustelua näin internetitse, vai kaatuuko kaikki omaan osaamattomuuteeni.
Miksi oikeastaan tunnen näin? Aina, kun olen kiinnostunut jostakusta, ja teen jotain asian eteen, alan ajatella näin. Onko se puolustuskeino, joka auttaa ahdistuksen poistoon? Kun en teekään asialle mitään, en myöskään voi kokea menetystä, surua, masennusta. Mutta jos teen asialle jotain, ahdistunko entistä enemmän, olenko levottomampi, osaanko enää keskittyä mihinkään muuhun?
En ole koskaan edennyt rakkauteen asti. Jos kiinnostus on tällaista, mietin vain, kuinka sekaisin olen, jos joskus saan syvennettyä tunteitani, jos kiinnostus joskus on molemminpuolista.
Mitä helvettiä oikeastaan teen? En pysty funktioimaan kunnolla. Miksi kiusaan itseäni? Lupasin, etten sorru tällaiseen taas. Lupasin, lupasin. Elämänlaatu parani huomattavasti. Nyt se menee jälleen viemäristä alas.
Ystäväni oli tässä samassa tilanteessa, epävarmuuden limbossa, ja silloin en ymmärtänyt häntä, vaikka olin itsekin ollut siellä. Nyt olen siellä jälleen. Limbosta suunta on vain ylös- tai alaspäin. Nyt pelkään sen olevan alas syvyyksiin, jälleen. Epävarmuus tuhoaa.
Yritin kirjoittaa aihekirjoitusta, mutta se ei onnistu. En pysty ajattelemaan muuta. Tunteet ovat haitallisia.
Miksi ne ovat olemassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti