Tunnen edelleen tietynlaisen lievän painostavan tunteen päälläni, vaikka aamulla luulin olevani kunnossa. (Nimenomaan painostava, depressiohan tarkoittaa alaspainamista.) Kenties tuo lauantainen sosiaalinen epäonnistuminen vaikuttaa asiaan, samoin se, etten ole päässyt juttelemaan "ihastukseni" kanssa (en ole varma enää tunteistani) ja myös se, että näin vanhan lukiotuttuni, jota kohtaan minulla oli tuohon aikaan tunteita.
Ehkä nuo kaikki aiheuttavat lähinnä ylitsepääsemättömän läheisyyden kaipuun, jota en ole koko elämäni aikana koskaan päässyt toteuttamaan. Kuinka siis osaan kaivata jotain, mitä en ole koskaan kokenut? Tuo kaipuu korostuu siinä, että tarkkailee koko ajan ympäristöä etsien jotakuta, joka edes jossain määrin näyttää olevan minusta kiinnostunut, aivan kuin katse jollakin tavalla lieventäisi pahaa oloa, että se antaisi minulle oikeutuksen olemassaoloon ja tuohon haikailuun, ja vahvistusta sille, että jossain vaiheessa tapahtuisi jotain, joka muuttaisi asianlaidan. Kuitenkin miehen on tehtävä aloite, mutta siihen olen liian arka..
Tuon kaiken vallassa meinasin taas "sortua" nettitreffailuun, että lähettäisin viestin jollekulle, joka vaikuttaisi edes jollain asteella kiinnostavalta. Kuitenkaan en ryhtynyt moiseen (vielä), koska tiedän, että se ajaisi mielen vain alas, antaen tietyllä tapaa euforisen fiksin viestin saapumisen ja lähettämisen jälkeen, mutta se kestäisi vain hetken ja epävarmuuteni kohoaisi taas vallitsevaan rooliin, jolloin en osaisi nauttia enää mistään muusta kuin tuosta pienestä hetkestä, muun elämän menettäessä makunsa.
Hankalaa tässä on, etten millään osaa poistaa noita haitallisia ajatuksia, koska en tiedä, mistä lähteä purkamaan tuota asiaa. Läheisyyden tarve on kuitenkin biologis-psykologinen tosiasia, eikä siinä ole mitään hävettävää, mutta jos joudun taas masennuksen syövereihin epäonnistumisten takia, en tiedä, kuinka kestän sen (taas). En luultavasti edes sietäisi näkyä onnellisesta pariskunnasta tässä mielialassa, saati sitten noinkin isoa asiaa.
Tässä mielialassa jokainen vastakkaisen sukupuolen edustaja vaikuttaa liian täydelliseltä jopa siinä määrin, etten uskaltaisi varmasti lähestyä ketään uutta tuttavuutta. Pitäisi olla täysin varma siitä, että jonkinlainen kiinnostuksen siemen olisi jo kitketty, vaikka sellainen onkin haaveajattelua, kun en ole jutustellut (vielä) juuri kenenkään kanssa. Hassua tässä onkin, että luulen pelin olevan pelattu tuon "ihastukseni" kanssa, vaikka mitään siihen viittaavaa ei ole tapahtunut. Elämä olisi paljon helpompaa, jos edes saisin varmuuden hänen sinkkuudestaan.
Toivon hartaasti, että tämä ei vaikuta muuhun sosiaaliseen kanssakäymiseen liiaksi, että vetäydyn taas suojakuoreeni, omaan pieneen kuplaani, josta en suostu lähtemään pois. On masentavaa ajatella, että viime viikon alussa minulla ei ollut mitään edes tällaisiin ajatuksiin viittaavaa asiaa mielessä, mutta nyt se vaikuttaa olevan melko vallitseva teema mielenliikkeissä.
Nyt kun ajattelen "ihastustani" jälleen, tietty tyyneys valtaa mielen. (Varsin epämiehekästä kirjoittaa ihastuksista, mutta onneksi kukaan ei ole kuulemassa.) Huomenna kaikki on paremmmin; ehkä näen hänet.
Toisinaan silti toivon, etten tuntisi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti