Kyynisyys

Olen huomannut jälleen ajattelevani negatiivisia ajatuksia muista, tuntemattomista ihmisistä, ilman minkäänlaista tietoa siitä, millainen tuo ihminen oikeasti on. Viikonloppuna vanha ystäväni demoni tuli jälleen kylään, aivan odottamatta, muistuttamaan olemassaolostaan. "Vaikka meneekin hyvin, niin muista, että odotan sitä hetkeä, kun olet haavoittumaisimmillasi. Silloin tapaamme jälleen, voit olla varma siitä." Kenties tuon vanhan tuttavan esiintyminen ajoi jälleen itseni kyynisyyden partaalle. Luulin päässeeni tuosta ominaisuudesta eroon; en ole lähiaikoina ajatellut muiden ihmisten olevan niin erilaisia, niin toisesta maailmasta, siitä ulottuvuudesta, missä vain egoistiset paskiaiset selviävät.

Kyynisyyden voitaneen ajatella olevan selviytymiskeino tässä kylmässä maailmassa, puolustusmekanismi muiden ihmisten hirvittäville teoille, joita on joutunut kokemaan. Terve kyynisyys on tietysti vain hyödyllistä. Liian naiivit ihmiset (kuten minä itse) saattavat ajautua ongelmiin, jos lievää epäluuloisuutta muita ihmisiä kohtaan ei esiinny. Emme tiedä mitään uusista ihmisistä, emmekä läheskään kaikkea tuntemistamme henkilöistä, joten on mahdollista, että joku voi sinua satuttaa, jos et pidä puoliasi.

Valitettavasti itse olen lähes aina jojoillut tuon kyynisyys-naiivius-spektrin äärimmäisissä päissä, kun pitäisi olla jossakin puolivälissä. Usein uskon siis, että jokainen ihminen haluaa hyvää kanssaihmisille, vaikka näinhän se ei tietenkään ole. Omista kokemuksistani pitäisi jo tietää paremmin, mutta silti jaksan luottaa ihmisten perimmäiseen hyvyyteen, humanismiin, vaikka mitään takeita sille ei ole.

Toisinaan taas tartun kyynisyyteen kuin aseeseen, jolla voi leimata kaikki ihmiset epämiellyttäviksi aivan epäoleellisten asioiden perusteella. "Kukaan ei kunnioita minua, siispä minun ei tarvitse kunnioittaa ketään." Yliopiston ruokalassa jouduin kuuntelemaan, kuinka kaksi naista kommentoivat jonkin poikabändin tai vastaavan ulkonäköä. "Miksi ihmiset ovat niin pinnallisia?" Sitten tajusin oman kaksinaismoralismini: Kyynisessä, masentuneessa olotilassa itsekin sorrun tuohon oman pääni sisällä: Kaikki kauniit ihmiset ovat automaattisesti roskaa, sielutonta massaa, ja kaikki vähemmän kauniit epätoivoisia ihmisraunioita.


Miksi oikein teen noin? Miksi tuo ajattelutapa on tullut takaisin? En halua ajatella noin. Tuossa ajattelutavassa kuitenkin näkyy hyvin kyynisen ihmisen itsensä suojelu: Kauniit ihmiset aiheuttavat automaattisesti reaktion, jossa masentunut mieleni väittää, että en koskaan kelpaisi heille, joten suojellakseni itseäni tuolta ajatukselta luokittelen heidät epäinhimillisiksi, jotta oma oloni helpottuisi. Vastaavasti kyynisyyksissä pitää korottaa itseään toisten yläpuolelle, jotta emme yhtäkkiä alkaisi uskoa, ettemme ole kelvollisia. Kyynisyys on kuin yrittäisit kiivetä huonosti kiinnitetyn köyden avulla taivaaseen: Vaikka kuinka yrität korottaa omaa asemaasi, tulet lopulta putoamaan. On sinun päätettävissäsi, kuinka korkealta ja kuinka kovaa.


Alakulon alhossa minun on uskottava, että olen kelvollinen, että muut ovat väärässä, vaikka he eivät mitään väitäkään (demoni puhuu heidän puolestaan). Muulloin se on vain haitaksi, joten se jää sivuun, kun mieliala on parempi. Kuitenkin nyt oloni on kelvollinen, joten miksi alitajuntani aktivoi jälleen nuo ajatusprosessit, vaikka mitään uhkaa minäkuvalleni ei olekaan?

Ehkä mieleni valmistautuu tulevaan tappioon jo etukäteen.