Olen pitänyt yllä positiivisia ajatusmalleja, mutta nyt ne alkavat rakoilla jälleen. Yliopistolla ystäväni keskustellessa oman piirinsä kanssa välillä naurunpurskahduksien kera, minun istuessa vieressä toisen ystäväni kanssa koin suunnatonta ahdistusta. En osannut keskustella toisen ystäväni kanssa, sillä tilanne ei ollut tarpeeksi intiimi (olisin halunnut puhella noista treffeistä), ja toisaalta kadehdin, miten hyvin ystäväni pärjää sosiaalisesti. Tuo saattaa olla alkusoittoa uudelle romahdukselle, mutta en tiedä.
Mutta nyt aiheeseen. Järki vastaan tunne. Jokainen haluaisi ajatella olevansa järkevä, mutta oikeastaan kukaan ei täysin ole. Tunne vaikuttaa suuresti kaikkeen. Varsinkin masentunut mieli ajaa ihmisen käytöksen täysin erilaisille urille kuin "terve" mieli. Ahdistuminen tapahtuu ilman "järkevää" syytä, oman itsensä näkee huonona ja kelvottomana ilman perusteita, muut ihmiset ovat täydellisiä, vaikka tietää, että kukaan ei ole.
Tieto ja tunne ovat siis jatkuvassa ristiriidassa keskenään. Kenties terve mieli osaa erotella nuo tunteet vain epäoleellisiksi, mutta inhmillisiksi reaktioiksi johonkin tilanteeseen tai epäonnistumiseen, jolloin tieto korvaa tunteen: Tiedän, että en epäonnistunut, joten tunne jää sivuun tiedon ottaessa vallan. Masentuneena tapahtuu taas toisin päin: tunnen, että olen epäonnistunut, joten tiedän sen todeksi. Tunteet paikkaavat tiedon.
Tietenkään se ei ole noin yksioikoista. Masentunut mieli sotkeekin juuri informaation ja itsesyytöksen, jolloin ei ole selvää, kumpaan jokin ajatus kuuluu. Jos demoni väittää, että olen kelvoton, ryhtyy mieli vääntämään todellisuuden, kaiken informaation, mitä maailmasta saan, vastaamaan sitä, mitä se haluaa, eli kaikkea minäkuvaani tuhoavaa ja itsetuntoani latistavaa. Se luo uuden maailman, jossa minä olen syypää kaikkeen, jossa muut ihmiset ovat aina parempia, jossa en ansaitse mitään hyvää.
Enää en useinkaan ajattele noin, mutta välillä demoni saa jälleen otteen, jolloin tunnen painostavan tunteen vainoavan minua kaikkialla, minne menenkin, ja mitä tahansa teenkin. Ja juuri nyt se laskee jälleen tuon verhon silmieni eteen, verhon, jonka läpi en kykene näkemään enää kirkkaita värejä, vaan pelkästään harmaan eri sävyjä.
Vaikka kuinka yritän, en kykene ajattelemaan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun en ollut vielä kokenut tuota suullisen esitelmän tuomaa häpeää. En pysty ajattelemaan loogisesti, johdonmukaisesti, vaan tuntuu kuin ajatukseni harhailisivat jatkuvasti niille urille, jotka tiedän haitallisiksi. Kuinka voisin estää tuon? Haluaisin puhua ahdingostani, ja tänä iltana aionkin. Kenties se auttaa.
Masentuneisuuden voittaminen pelkällä ajattelulla on kuin yrittäisi uida vastavirtaan.
Se onnistuu vain, jos virta ei ole liian voimakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti