Ahdistus katoaa?

Eilen


Olenko aina ollut tällainen? Muistini ei yllä kovinkaan kauas menneisyyteen, mutta kuvittelisin olleeni jokseenkin onnellinen, ilman masennuksen mustaamia välijaksoja joskus ennen teini-ikää. Siksipä onkin mielenkiintoista kuvitella tulevaisuutta. Tulenko olemaan vieläkin samanlainen; vajoanko vielä masennuksiin tiettyjen ärsykkeiden tullessa esiin? Siispä minulla ei ole mitään vertauskohdetta, ei mitään "ennen"-kuvaa masentuneisuuden alkuhämäristä, ennen kuin se ryömi mieleeni jäädäkseen. On vain ikuinen "jälkeen", joka useimmiten tuntuu valoisalta, mutta liian usein hämärtyy vastoinkäymisten edessä.

Tätä pohtiessani mietin, kuinka moni muu ihminen kärsii edes jonkinasteisesti samankaltaisesta mielialan heittelystä kuin minä itse. Kuinka moni muu tukehtuu epävarmuuteen ja ahdistukseen, kun pitäisi uskaltaa olla kaikista heikoimmillaan, ja ottaa riski. Kuinka moni muu vertaa itseään toisinaan kaikkiin ja kaikkeen, ja on tyytymätön itseensä niin monella tavalla. Kenties jo seuraava vastaantulija voi olla kaltaiseni, kenties yksi sadasta.

Ulkoisesti näytän iloiselta ja jokseenkin itsevarmalta, mutta on vielä liian paljon kehitettävää. Milloin olen tarpeeksi vahva, etten vaivu taas epätoivoon? Milloin olen tarpeeksi itsevarma, että uskallan laittaa itseni uhriksi rakkauden alttarille? (Helvetin runollista)

Nyt


Eilisen ahdistus on haihtunut, sillä pääsin tänään juttelemaan henkilölle X Facebookissa. Ehkä nyt, kun suurin epävarmuus on kadonnut hetkeksi, pystyn taas ajattelemaan "oikein", ettei koko ajan tunnu siltä kuin aistit olisivat ylikuormittuneina koko ajan. Siitäpä juuri erottaa, milloin olen ahdistunut. Yleensä tuolloin, ahdistuksessa, aiheet menevät joko jatkuvaksi angstaukseksi tai jotenkin ihmissuhteisiin liittyväksi semi-kyyniseksi pohdinnaksi.

Angstauksestakin on jotakin hyötyä. Eilisen postauksen jälkeen huomasin jälleen kuinka paljon kirjoittaminen auttaa. Kun on saanut purettua ahdistuksen jollekulle, edes jollekulle anonyymille kohtalotoverille, joka verkon toisessa päässä lymyilee, tulee välittömästi parempi fiilis. Ajatus alkoi kulkea, ja ahdistus hävisi, enkä ajatellut olevani pelkkä ihmisroska. Mutta se ei kestänyt pitkään. Sama tyhjyyden tunne valtasi mielen pian. Kuitenkin tuo pieni pilkahdus rationaalisuutta sai mielen toimimaan paremmin, jolloin sain järkeiltyä itselleni skenaarion, kuinka edetä tässä tilanteessa menettämättä järkeäni.


Kyllä, olen toisinaan täysin kyvytön sosiaalisesti.