On joitakin persoonatyyppejä, jotka tuovat itselleni lähinnä kiusaantuneen tunteen: Ne, jotka puhuvat koko ajan, tunteitaan erittäin voimakkaasti ilmaisevat ihmiset, ajattelemattomat ja "elitistit". Koen, että itse olen niin kaukana noista kaikista, että en osaa oikein suhtautua tuollaisiin persooniin. Joko koen, että minussa on jotain vikaa, kun en ole samanlainen, tai sitten toisinpäin, että heissä on jotain vikaa.
Oikeastaanhan mikään persoonallisuudenpiirre ei ole absoluuttisesti parempi kuin toiset, joitakin vain satutaan arvostamaan enemmän. Useimmiten ihmiset kunnioittavat samanlaisia persoonia kuin he itse, sillä siten pystyy tukemaan omaa maailmankuvaa. Kuitenkin itse arvostan joitakin piirteitä, mitä itsestäni en aina löydä: Taiteellisuus, "syvyys" ja empatia.
Joskus törmää siihen, että joitakin persoonallisuudenpiirteitä suositaan yhteiskunnassa enemmän kuin toisia. Varsinkin ekstroversio nähdään usein pelkästään positiivisena piirteenä, kun introversiosta voi seurata haittaa. Esimerkkinä vaikkapa työhaastattelu: Sanavalmis ja karismaattinen henkilö saa paikan helpommin kuin hiljainen ja esiintymisjännitteinen ihminen. Kuitenkaan tuo sosiaalinen tilanne ei kerro mitään henkilön toimeenkuvaan sopivuudesta, vaan ainoastaan yhdestä persoonallisuuden osa-alueesta, millä ei välttämättä ole mitään tekemistä koko työn kanssa.
Jo yläkoulussa hiljaisia ja "outoja" henkilöitä aletaan sorsia, mikä saattaa johtaa häpeään ja siihen, ettei uskalleta olla sellainen kuin on. Yläkoulun jälkeen lukioon siirtyessä, kaikkien kavereiden jäädessä taakse, olin erittäin ahdistunut, kun ei ollut samaa verkostoa, johon oli tottunut. Samalla kun muut solmivat ystävyyksiä, itse nyhjäsin nurkassa häpeillen. En uskaltanut tutustua muihin. Tunsin, että kaikki muut ovat ekstrovertteja itseni ollessa ainoa introvertti, ja ainoana erikoisena tapauksena muut eivät varmasti ottaisi minua verkostoon mukaan. Tuollainen ajattelu oli tietysti täysin väärä, mutta tietyllä tapaa siihen oppi jo melko nuorena: Kovaääniset ovat suosittuja, hiljaiset häpeilijöitä.
Takaisin tuohon aloituksen listaan. En pidä ajattelemattomista ihmisistä, siis niistä, jotka eivät pohdi asioita, vaan menevät perstuntumalla koko ajan, jotka eivät kykene muuttamaan omia käsityksiään, koska eivät pysähdy miettimään. Ehkä tuollainen kuuluu persoonaan; ehkä he eivät kykene ajattelemaan. Itselleni ajattelu tulee niin luonnostaan, mutta toisaalta ehkä tuollaisille henkilöille intuitiolla meneminen on aivan yhtä naturellia. Samoin tuon puhumisen kanssa: introvertilta jatkuva ärsykkeiden sekamelska vie voimat, kun ekstroverttia se stimuloi.
Kahtiajako oikeisiin ja vääriin persoonallisuudenpiirteisiin on siis turhaa, mutta silti sitä tapahtuu. Syrjäänvetäytyvät nähdään ressukoina, vaikka aina ei ajattele, että he voivat hyvinkin viihtyä juuri tuollaisessa ympäristössä, tai että he ovat tuossa tilanteessa juurikin tuollaisten ennakkoluulojen takia. Se, kuinka monta ihmistä ympärillämme pyörii ei kategorisoi meitä ihmisenä huonoksi tai hyväksi, tai se, miten saamme ympäröivästä maailmasta tietoa ei kerro älykkyydestämme mitään.
Juuri tuo eri persoonallisuuksien kirjo tekee ihmiskontaktista mielenkiintoista, eikä mitään persoonallisuutta tule tallata maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti