En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt lemmikkien tarkoitusta, johtunee varmaan siitä, että en ole elänyt perheessä, jossa sellaisia olisi, tai oleskellut ympäristössä, joissa niitä kohtaisi. Tietysti käsitän, että lemmikki luo ikään kuin tarvitsemisen kuplan; tuo otus tarvitsee minua elääkseen, ja toisaalta itse tarvitsen kohteen, josta pitää huolta. Lemmikki on ikään kuin ostettua rakkautta: Summalla x saat elinpiiriisi eliön, joka välittää sinusta.
Toki tuo on melko kärkevä ilmaus, mutta muuta selitystä en näe. Itselleni tuli harvinaisen paha olo, kun otin tehtäväkseni käydä ruokkimassa tuttujeni terraariossa elävän eläimen, kun he olivat poissa maisemista vähän aikaa; kuinka tympeä elämä tuolla otuksella onkaan, olla vangittuna neljän seinän sisään näytekohteeksi ja palvella vain jotakin ihmisten käsittämätöntä tarvetta. Tunsin äärimmäistä sympatiaa tuota eliötä kohtaan, vaikka en edes ole ollut sen kanssa missään tekemisissä aikaisemmin.
Varsinkin koirien tapauksessa asia on vieläkin mutkikkaampi. Tiedeihmiset ovat geneettisesti muokanneet niin suuren määrän erilaisia rotuja, jotta ihmisillä olisi vara valita esteettisesti miellyttävin kohde, josta pitää huolta, ja tuon muuntelun ja testailun aikana kärsimystäkin on aiheutunut. Vain, jotta ihminen saisi jotakin, jolla täyttää rakkauden tarve.
En siis vihaa eläimiä, päinvastoin; suurimmaksi osaksi pidän niistä, vaikkakin allergiat rajoittavat hiukan elämääni. En vain itse voisi kuvitella ottavani lemmikkiä, joka sitten olisi vangittuna pienen piirini sisään lyhyen elämänsä ajaksi. Toki pystyisin luultavasti tarjoamaan sille paremmat elinolosuhteet kuin lemmikkikaupan terraariossa tai löytöeläinten kodissa sillä olisi, mutta siltikin.
Lemmikki on vain Tukholma-syndroomainen vangittu otus, ja minä sen vangitsija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti