On hirvittävää ajatella, että jossakin vaiheessa, tuntemattoman ajan kuluttua, ei ole enää minua, en ole enää tietoinen mistään. Jotenkin kaikki se, mitä olin, haihtuu ilmaan, ainoastaan jättäen jälkeeni fyysisen raadon. Kaikilla ihmisillä on tietoisuus, ja sen menettämisen ajattelu johtaa joskus melko kauhunsekaisiin tunnekuviin. Itse olen harvoin saavuttanut äärimmäisyyksiin johtavan tiedostamattomuuden pohdinnan tason, jolloin kaikki tuntuu tukalalta, toki vain hetken aikaa, mutta se on aina ollut mieltä avartava kokemus; silloin oppii, että aika on rajallista, että emme pysty tuntemaan mitään enää tietyn ajan kuluttua.
Kuolema on elämän kääntöpuoli, sanotaan. Ei ole elämää ilman sen loppumista, ei mitään järkeä olla olemassa, jos se ei joskus saavuta päätöstään. Yksilön elämä on saippuakupla tuulessa: hetken aikaa se leijailee ympäriinsä, lukemattomien muiden kuplien joukossa, kohdaten niitä, joihinkin yhdistyen hetkeksi aikaa, toisiin loppuiäksi. Kuitenkin jossain vaiheessa tuo sfääri kohtaa lopullisen esteen, jolloin se puhkeaa, ja kaikki, mitä olet ikinä ollut, haihtuu ympäröivään ilmaan, aivan kuin kuplan sisällä oleva henki. Jotkut kuplat tuntevat tuon viimeisen henkäyksen, jolloin niiden liikerata hetkeksi muuttuu, mutta lopulta nekin hajoavat.
Tietoisuuden loppuminen on hankala asia, enkä yhtään ihmettele, jos joku tulee uskoon tuollaisen takia. Tiedostamattomuuden konsepti on vaikea ymmärtää, sillä sitä ei pysty aistimaan, havaitsemaan mitenkään. Se on rinnastettavissa tyhjyyteen, siihen, että ei ole mitään, mikä on täysi mahdottomuus fysikaalisessa mielessä. Tyhjä lasi ei ole tyhjä, siinä on ilmaa. Tyhjiö ei ole tyhjä, sillä se on jonkin astian sisällä oleva tila. Tyhjyys on sitä, että ei ole mitään minkään sisällä, ympäröitynä ei millään.
Sain jonkinlaisen out-of-body -kokemuksen tuota edellistä kappaletta kirjoittaessani, mikä oli erittäin mielenkiintoinen kokemus. Hetken ajan tuntui siltä, että katselen ympäristöäni hiukkasen korkeammalta kuin normaalisti, ja silmäni vettyivät. Tätä jatkui pari minuuttia. Ensin en tajunnut mitään, sormet kulkivat automaatiolla, kohta kuulin sekuntikellon ja havahduin todellisuuteen. Ehkäpä joku kuvailisi tuota "pyhäksi" hetkeksi, transsiksi, tai joksikin okkultistiseksi ilmiöksi. Ehkä saavutin jonkilaisen rajapyykin ajatuksissa liittyen tiedostamattomuuteen; tuon pidemmälle ei pääse omilla aivoillani, käänny takaisin.
Kuitenkin tietoisuuteen liittyy myös se, miten uniikki on oma minämme, miten näemme maailman, ja miten eri tavalla joku muu ihminen sen kokee. Se, että koen ympäristön juuri tällä tavalla on täysin ainutlaatuinen, eikä kukaan pysty täysin käsittämään kaikkea sitä, mitä itse tunnen: Miksi juuri tällainen musiikki saa minut surulliseksi, miksi syysmaisema tuottaa itselleni onnellisuuden tunteen, miksi tietyt tavat tuovat lohtua elämään. Siksi kai etsimme sellaisia ihmisiä piiriimme, jotka ovat mahdollisimman lähinnä omaa itseämme tietoisuudeltaan, sillä silloin saamme vahvistuksen sille, että näinkin voi maailman kokea, sillä joku muukin niin tekee. Siksi, että emme olisi ainoita, jotka tiedostavat tällä samalla tavalla.
Siksi, että emme olisi yksin tätä pientä tietoisuuden hetkeä ajan loputtomassa virrassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti