Olemme vanhempiemme onnistumisen tai epäonnistumisen tuotoksia. Näin olen jo useasti väittänyt. Kirjoitan paljon vanhemmuudesta ja lapsuudesta, vaikka juuri noista asioista en juurikaan keskustele kenenkään kanssa. Kenties tuo kertoo jotain minusta, tai omasta suhtautumisesta noihin asioihin; en pysty puhumaan niistä, joten tunnelukot täytyy purkaa näin tekstuaalisessa muodossa.
Vanhemmuudessa pelottavinta onkin, että tuo olio, jota lapseksi kutsutaan, on täysin armoillasi. Sinä pystyt käytökselläsi määräämään melko pitkälti, millainen lapsen henkinen maailma on. Sinä olet vastuussa siitä, miten paljon kärsimystä se joutuu kestämään. Sen olemassaolo on sinun aiheuttamaasi; sen eksistentiaalinen kriisi on sinun vikasi. (Unohdetaan koulukiusaamiset ja muut tässä vaiheessa.)
Käsitykseni on melko valtavirran vastainen, ja varmasti suututan monia. Mutta silti. Vaikka kaikki mitä teemme onkin itsekästä, myös lasten hankkiminen, voisi myös hetken miettiä, miten egosentrisestä asiasta oikeasti onkaan kysymys. Tuo olio on olemassa ainoastaan siksi, että sinulla on jonkinlainen käsinkoskematon halu jatkaa sukua. Toki, joillakin ihmisillä tulee vastustamaton biologinen tarve hankkia jälkikasvua, mutta samoin joillakuilla ärsyyntyminen aiheuttaa primitiivisen reaktion, joskus väkivaltaisen. Kuitenkin vain jälkimmäinen on tuomittavaa ja tuota toista ei edes kyseenalaisteta.
Varsinkin parisuhteet, joissa lapset toimivat ainoastaan liimana, ainoana tekijänä, joka pitää tuon liiton kasassa, on hirveä ajatus (puhumattakaan ei-halutuista ja kaltoinkohdelluista lapsista). Jos ihminen ei osaa käsitellä mahdollista parisuhteen päättymistä (ja voi helvetti, itse en ainakaan osaisi, empatiat kaikille), ei sitä silti tule kaataa lapsen niskaan niin, että lapsi joutuu kasvamaan rikkinäisessä kodissa, kenties kärsimäänkin.
On vaikeaa saada tämä asia ulos oikeassa muodossa. Toki, tämä yhteiskunta toimii ainoastaan siksi, että ihmiset ajattelevat ja tuottavat tulevia sukupolvia, sitä en kiellä. Omat "traumani" vaikuttavat näkökulmaani; olen erittäin subjektiivinen asian suhteen. Tämä saattaa vain olla oma tapani syyttää vanhempiani omista ahdistuksistani, keino vierittää vastuu omasta "epäonnistuneesta" elämästäni joidenkin muiden niskaan.
Kuitenkin vanhempamme ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Toisinaan tuo unohtuu auktoriteettisuhteen vuoksi. He jakavat meidän ahdistuksemme, he eivät ole täydellisiä, hekin tekevät virheitä. Ei ole olemassa absoluuttisesti parasta huoltajaa, on vain niin monia tapoja toteuttaa sitä. Vanhemmuuteen ei ole ohjekirjaa. He ikään kuin syöksyvät tuntemattomaan, ottavat tavattoman suuren riskin oman elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. Jotkut onnistuvat paremmin, toiset huonommin.
Lopulta kaikki kuitenkin valuu lasten niskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti