Kun ei ole mitään kirjoitettavaa, on kirjoitettava siitä, miten ei ole mitään kirjoitettavaa. Silloinhan minulla on jotain, mistä kirjoittaa. Siispä en voi kirjoittaa siitä, miten ei ole mitään kirjoitettavaa, sillä onhan minulla. Diippiä kamaa.
Useimmiten tekstiä syntyy kuin itsestään, joskus kyseisen päivän tuntemuksista, joista voisi toki kirjoittaa joka päivä, mutta siitä menee maku helposti, jos angstaa jokaisena päivänä, tai loihtii aina tarinan siitä, miten kiva päivä on ollut. Toki nuo ovat mielenterveydellisesti merkittäviä asioita, mutta en usko, että kovinkaan moni haluaa kuluttaa päivänsä hetkiä siihen, että lukee jonkun tuntemattoman ihmisen loistavasta päivästä. Angsti on toisaalta melko terapeuttista, ja jokainen voi samaistua ainakin jollain tasolla noihin tuntemuksiin, kun taas sanoinkuvaamattoman onnen tunne on joidenkin ihmisten ulottumattomissa (ainakin minun), jolloin iloa pursuavat ja onnellisia ihmisiä valokuvaavat blogit lähinnä vain masentavat.
Toisinaan kirjoitan aiheesta, joka on päivän aikana juolahtanut mieleen joko muista lähteistä tai sitten vain intuition, inspiraation kautta. Tällöin on ehkä helpointa kirjoittaa, sillä aihe on tuoreessa muistissa, ja voi koostaa itselleen, kirjoittamisen kautta, mitä aiheesta oikeastaan ajattelee, mitä eri puolia siitä löytää. Siitä on siis tuplasti hyötyä: lukija saa paljon rikkaampaa tekstiä ja allekirjoittanut ajatuksensa selkeästi kirjattua elektroniseen arkistoon.
Lähiaikoina olen ottanut ideani paperilta, johon olen koonnut aiheita, joista halusin joskus kirjoittaa. Näitä on melko hankala aloittaa, sillä se tunne, jossa ne on ylöskirjannut, ei ole enää läsnä, ja joutuu muistelemaan, miksi tuo aihe tuntui niin mielenkiintoiselta, että siitä tahtoi jotakin rustailla. Usein myös päällimmäinen ajatus tuosta teemasta katoaa, jolloin on erittäin vaikea, toisinaan mahdoton kirjoittaa mitään. Nytkin minun piti ajatelmoida tietoisuudesta, mutta nyt en edes ymmärrä, mitä siitä voi kirjoittaa ja miksi se vaikutti niin mieltä laajentavalta ajatuskohteelta.
Hiukan siis epäilyttää, riittävätkö rahkeeni tuohon vuoden pituiseen urakkaan, jonka itselleni lasetin, kun jo nyt joudun turvautumaan aiheisiin, jotka ovat reservissä, pahan päivän varalla. Ehkä pitäisi inspiraation huumassa laatia jälleen pitkä lista teemoja, joista kirjoittaa, jotta saisin vetkuteltua itseni ulos tästä rupeamasta toistamatta itseäni liikoja, sillä aion tuon vuoden urakan päätteeksi, tai jokin aika sen jälkeen, lukea kaiken, mitä olen virtuaalisesti näytölle oksentanut nähdäkseni, olenko muuttunut vuoden aikana. Tietysti on mahdotonta olla toistamatta itseään, jotkin asiat kun sattuvat mieltä kaihertamaan lähes päivittäin.
No, huominen on toivoa täynnä, tai toivottavasti ainakin aiheita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti