Psykologia kertoo, että se, miten suhtaudumme vanhempiimme ja miten vanhempamme suhtautuvat meihin ennustavat tietyllä tarkkuudella sen, millaisia ihmisiä olemme vanhemmiten parisuhteissa. Lapsi siis oppii ne roolit, joita romanttisessa ihmissuhteessa (tai sen puutteessa) ottaa käyttöönsä. Olemme siis vanhempiemme virheiden uhreja rakkauden rintamalla, tavalla tai toisella.
Miespuoleisiin "huoltajiini" ja sen irvikuviini minulla ei ole ollut minkäänlaisia positiivisia suhteita sitten kymmenennen ikävuoden jälkeen: Isä jätti, äiti sai yksinhuoltajuuden, ja se toinen astui kuvioihin mukaan, tyrannisoimaan nuoruuteni, tuhoamaan itsetuntoni, polkemaan alas kaiken, vaikka tuolloin en sitä tajunnut. Pidin sitä oikeana tapana elää, tietämättä paremmasta.
Toki ennen tuota kymmenettä ikävuotta olin luultavasti melko positiivisissa suhteissa molempiin vanhempiini, he kun olivat yhteishuoltajuudessa. Luultavasti. Minulla ei ole muistikuvia omasta äidistäni tuoltakaan ajalta, eikä myöskään sen jälkeiseltä (vasta 15-vuotiaana muistan jotain hänestä), mutta isästä on, hänen asunnostaan, hänen uuden naisystävänsä kodista, hänestä itsestään. Hän välitti, mutta kenties oli lopulta liian heikko vastustamaan tuota toisen voimaa. Äitini on ikään kuin aina ollut taka-alalla, mustana ääriviivana kaikissa tapahtumissa, ilman, että muistan häntä. Oudointa tässä onkin, että hän ei tehnyt mitään väärää minulle koskaan.
Toki, hän päästi toisen elämäämme, mutta miksi en myöskään muista mitään ajalta sitä ennen? Oliko hän huono äiti? Vanhemmiten hän on paljastanut, että on entinen alkoholisti, mutta en muista mitään tuollaista, paitsi hämärän muistikuvan mökki-illasta, jossa oli mukana vanhempaa porukkaa, kenties äidin sukulaisia, mutta en muista hänen örveltäneen. Ikinä.
Miksi muistoissani ei ole kuvaa? Olinko kuopuksena unohdettu, jätetty syrjään selviytymään omin avuin, sorsittu kun muita sisaruksia kohdeltu paremmin? En tiedä, enkä uskalla kysyä, sillä suhde äitiini on edelleen vain pintapuolisesti hyvä.
Siispä, koska muistoja ei ole, ei hyviä, eikä huonoja, vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaan, olenko tuomittu epäonnistumaan rakkaudessa? En muista äitini koskaan lukeneen iltasatua, en muista hänen halanneen minua lapsena, en muista hänen antaneen iltasuukkoa ennen nukkumaanmenoa. En muista itsekään välittäneeni äidistäni teini-iässä, mutta kiintymys on vastavuoroista: Oletettavasti se lähtee vanhemmasta.
Jos en ole kokenut rakkautta keneltäkään naiselta, osaanko koskaan rakastaa, tai ottaa vastaan rakkautta? Entä jos sulkeudun, niin kuin teini-iässä tein, kun joku ihminen lähenee? Pystynkö ikinä "normaaliin" parisuhteeseen?
Onko tulevaisuuteni sinetöity jo vuosia sitten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti