Aikuisuus

Missä vaiheessa aikuisuus oikeastaan alkaa, ja mitä se oikeastaan on? Itse en osaa kuvitella elämääni mitenkään dramaattisen erilaisena esimerkiksi 20 vuoden päästä, vaan luultavasti tekisin samoja asioita, joita nytkin. Ainoana erona olisi se, että en opiskelisi, vaan olisin vakituisesti töissä. Ihmissuhteissa olisi hieman eroavaisuuksia: Ystäviä tulisi nähtyä vähemmän, sillä perhe ja työ vievät suuren osan ajasta kaikilla osapuolilla, ja tietenkään ei voi olla varma, että asuu samalla seudulla, jolloin välimatkojenkin takia yhteydenpito vähenee.

Aikuisuuden määritelmään kuulunee vastuu ja itsenäisyys. Jos nojataan vain noihin termeihin, olen jo saavuttanut aikuisuuden (jeejee), mutta en tunne itseäni "aikuiseksi", enkä varmaan koskaan tule tuntemaankaan. Luultavasti jonakin kauniina aamuna vain huomaan naamani olevan ryppyinen, mutta muuten vanhentumista ei juurikaan ajattele, kun päivittäinen elämä koostuu lähinnä rutiineista, joita toistaa. Ajankulkua ei siis havaitse, ja vanhuus yllättää.

On siis hassua kuvitella aikuiset jotenkin mystisinä, paljon viisaampina ja niin paljon erilaisempina ihmisinä kuin itse olet. Toki heillä on enemmän elämänkokemusta, ainakin niin uskotaan, mutta kukapa sitä tietää, jos joku on niin epävarma itsestään ettei ole vielä 40 ikävuoteen mennessä seurustellut kertaakaan, tai jos on asunut samassa sisäsiittoisessa kyläyhteisössä koko ikänsä. Verrattuna 20-vuotiaaseen metropolihipsteriin, joka on asunut viidessä eri maassa ja vaihtaa seurustelukumppania kuin sukkia, on tuo maaginen "aikuinen" varmasti nähnyt vähemmän.

Ehkäpä elämänkokemuksella viitataankin lähinnä henkiseen kasvuun ja virheistä oppimiseen. Siksipä aikuisuuteen liitetäänkin liian paljon odotuksia noihin aspekteihin liittyen. Pitäisi olla perheellinen, vakityössä, rutinoitunut päivärytmi, vapaa-aika minimoitu, ystäviä nähdä kerran vuodessa jos sitäkään, ja yöelämässä ei saisi notkua. Kaiken tuon vastakohta on nuoruus, mutta miksi nuoruuden hyvistä puolista pitäisi luopua vain sen takia, että kalenteri väittää olevasi liian vanha siihen? Vai onko tuo henkisen kasvun prosessi juurikin nuoruuden iloista luopumista ja siirtymistä aikuisuuden ankeaan satamaan?


Rutiinit eivät tietenkään ole pahoja, päinvastoin. Ne tuovat struktuuria elämään, tiettyä varmuuttakin. On lohdullista, että kun elämä kaataa sitä itseään niskaasi päivä toisen jälkeen, pystyt vieläkin ankkuroimaan itsesi noihin aktiviteetteihin, joihin olet kasvanut kiinni. Mutta oletettavasti kun olet aikuinen olet jo oppinut elämästä niin paljon, että paskaa ei tule niskaan enää, kun nuoruuden tyhmyys on kaikonnut, niin mihin ihmeeseen kaikkia noita rutiineja oikeastaan tarvitaan? Elämästä voi tulla suorittamista, ei nauttimista.

Siksipä tuntuu hassulta, että juuri aikuisena pitäisi luopua kaikesta hyvästä; juuri silloinhan ihmisen pitäisi olla kykenevä nauttimaan niistä ja elämänkokemuksen ohjastamana välttää niiden varjopuolet. Tietysti lapset hiukan rajoittavat oman elämänsä toteuttamista. Pitäisi siis keskittyä kehittämään omien pikku pilttien elämänlaatua, jotta he vuorostaan saisivat nauttia nuoruuden hedelmistä, ja vanhana sitten kasvattaa omia , jne jne. Tietenkään aikuisella ei ole mitään pakkoa hankkia lapsia, mutta usein niin silti käy.


Ehkäpä aikuisuus on nimenomaan velvollisuuksien täyttämistä, ja eläkkeellä saa sitten humputella niin, ettei huomista olisikaan. Harmi vain, että ihmiskeho yleensä päättää pettää juuri tuona aikakautena, joten elämän viimeisistä pisarista nauttiminen jäänee melko heikoksi.

Ja usein liian lyhyeksi.