Hassua, miten yksi epäonnistuminen voi viedä mielen takaisin yläaste- ja lukioaikaisiin tunnetiloihin, niihin, joissa en uskaltanut puhua uusille ihmisille ollenkaan. Tänään oli ensimmäinen suullinen tehtävä koko yliopistohistorian aikana. En jännittänyt sitä päiviä ennen, kuten joskus tein. Nyt paniikki iski aamulla, kun muistin että helvetti, tänäänhän se on. Tai ei varsinaisesti paniikki, vaan stressireaktio kytkeytyi päälle, pulssi kohosi, ja jännittyneenä puhun aina liikaa, ikään kuin sanojen kautta voisi oksentaa ulos ahdistuksen.
Ja kuten olettaa saattaa, en ole hyvä esiintyjä (paitsi jos pitää esiintyä jonain muuna kuin itsenäni; silloin toisinaan jopa loistan). Esiintymisjännitystäkään ei ole aina havaittavissa, mutta nyt, vieraalla kielellä puhuttaessa, se iski kuin sata salamaa. En muistanut sanoja, oli pitkiä hiljaisuuksia (tai siltä se tuntui), joiden aikana en uskaltanut etsiä muistilapulta, mitä olin sinne kirjoittanut aiheesta, joten kiiruhdin esityksen läpi erittäin pintapuolisesti asiaa selostaen. Kun spotti siirtyi muualle, kun en ollut valokeilassa, vaan kyselijän roolissa, tuntui, että opin jälleen puhumaan, mikä oli loistavaa. Kuitenkin tuosta jäi vain huono maku suuhun, vaikka opettaja väittikin, että "läpäisin selkeästi" tuon tehtävän.
Eniten tuossa harmittaa juuri se, että tiedän, että osaan puhua tuolla kielellä jopa keskinkertaisesti, jos en ole kaikkien silmätikkuna, ja se, että tuollaista esitystä on tuskallista katsoa (empatia kytkeytyy päälle aina, kun näen tuollaisen esiintymisen). En usko, että kukaan kuoli myötähäpeästä tai mitään, mutta itseäni se kalvaa todella paljon. Artikulaatio oli huonoa, keksin uusia sanoja lennosta, en osannut muodostaa lauseita.
Suunnittelin jo ihan oikeasti muuttavani jonnekin Lapin metsiin erakoksi, ettei minun tarvitsisi kokea tuota häpeää uudelleen, että ei tarvitsisi käyttää tai kuulla tuota kieltä uudestaan, kieltä, joka vie minut jälleen takaisin tuohon hetkeen. Toisaalta, miksi oikeastaan häpeän? Eiväthän kaikki ole hyviä esiintymisessä, eihän kaikilta voida olettaa samaa tasoa kuin kieltä lähes koko lapsuuden ajan kuulleelta ihmiseltä.
Kofeiinia systeemiini saatuani asia näyttää valoisammalta. En kai sentään reputa koko kurssia tuon takia. En kai sentään joudu uusimaan tuota kurssia. En kai sentään jää ilman tutkintoa yhden vaivaisen tehtävän takia.
Enhän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti