Olen alkanut jälleen epäillä, olenko oikealla alalla. Tietyt osiot tuon tutkinnon suorituksessa tuntuvat itselle vierailta, ja juuri tuon kaltaisia asioita saatan "joutua" (eli päästä) tekemään, jos ja kun työllistyn tuolle alalle. Ja muutenkin aina tiettyina aikoina tulee sellainen fiilis, että ei tämä oppiaine enää kiinnosta samalla tavalla kuin opintojen alkaessa. Siispä nyt on aika puhua oman alan löytämisestä, opiskelusta ja työstä.
Olen ihailun sekaisella ihmetyksellä seurannut ihmisiä, jotka tietävät varmasti, mitä haluavat tehdä elääkseen jo yläkoulun lopulla. Miten heille on tästä loputtomasta opintotarjonnasta valikoitunut yksi, joka on ylitse muiden? Onko se jäännöksiä lapsuuden "mä haluun olla isona palomies" -ajatelmoinnista? Onko heille jäänyt jokin mielikuva tietystä alasta, jota kohti sitten pyrkii, ilman sen suurempia epävarmuuksia, luottaen täysin intuitioon? Vai onko tosiaan niin, että he ovat jo tuossa vaiheessa ehtineet kahlata läpi kaikki ammatit, mitä pystyy kuvittelemaan, ja löytäneet sieltä vähiten epäsopivan? Kenties.
Sitten on sellaisia kuin minä. Olen aina, alitajuisesti tai tiedostaen, välttänyt päätöksentekoa, puskenut kauemmaksi tulevaisuuteen kaikenlaista sitoutumista johonkin yhteen tiettyyn ammattiin. Kävin lukion, kun en tiennyt, mitä haluan tehdä; myöhemmin ehtii päättää. Menin yliopistoon, koska en tiennyt, mitä haluan tehdä; katselenpa nyt ainakin tuohon kandiin asti, että miten tämä nyt sujuu. Kohta on tuonkin on loputtava: Tänä lukuvuonna olisi tarkoitus saada kandidaatintutkinto. Tilinteon paikka. Päätös on tehtävä nyt, ennen kuin sitoudun tuon yliopistoni tarjoamaan maisteriohjelmaan (joka ei kauheammin kiinnosta). Vaihtoehtoja on liikaa, sillä olen kiinnostunut niin monesta asiasta, mutta jos mietitään pelkästään työllistymistä, niin ala, jolla nyt olen, olisi optimaalinen. Kuitenkin erikoistumista tulee mitä todennäköisemmin vaihtaa.
Kaikista ärsyttävintä kuitenkin on, jos joutuu muuttamaan toiselle seudulle, ja huomata siellä, että tuo ala, jonka perässä sinne lähti, ei kiinnostakaan. Muuttaminen itsessään ei enää kauhistuta samalla tavalla kuin aikaisemmin: Itsetunto nollissa ja masiksessa uudelle seudulle lähteminen tuntui lähes itsemurhalta, mutta kenties nyt pärjäisin. Tuossakin suhteessa olen hiukan kateellinen ihmisille, jotka kykenevät heittäytymään uuteen maailmaan, esimerkiksi lähteä ulkomaille, kauaksikin, opiskelemaan jotakin, joka saattaa kiinnostaa. Riskinottokyky ei ole ollut koskaan silmiinpistävimpiä piirteitäni. Ehkäpä juuri tuota kaipaan, riskinottoa; ehkä se selvittäisi ajatuksia.
Tietyllä tavalla sellaiset ihmiset, jotka valitsevat vain jonkin alan, joka etäisesti kiinnostaa, ja puurtavat sen parissa koko elämänsä, ovat onnekkaita. Heillä elämän sisältö tulee vapaa-ajasta, ja työ on vain pakollinen paha, jonka avulla pystyy elättämään itsensä ja mahdolliset läheisensä. Itse olen jatkuvassa epätietoisuuden valokeilassa: Mikä on oikea ala, mikä luo parhaimman tulevaisuuden? Ehkä sellaista ei olekaan. Itsekin viihdyin hyvin nk. paskaduunissa kesällä, voisin aivan hyvin tehdä tuota työtä vaikka loppuelämäni, joten ehkä annan liikaa painoarvoa koulutukselle. Kuitenkin haluaisin tehdä jotakin, jolla olisi merkitystä tulevaisuudessa, vaikka en olekaan sitä näkemässä. Tahtoisin, että en kuluttaisi noin kolmasosaa elämästäni vain turhaan rahan perässä puurtamiseen. Tahtoisin, että käyttäisin kaiken sen, mitä osaan, johonkin, mikä ei tule häviämään, mikä jollakin tavalla auttaa ihmisiä.
Tehdä työtä, jolla on tarkoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti